Suomen Luonto julkaisee verkossa arkistojen helmiä. Juttu on alun perin julkaistu lehdessä 6/2017.

Haavi heilahtaa hiekkatiellä.

Olen retkellä perhostutkija Kimmo Silvosen kanssa, ja Silvonen on äkännyt tien yllä lepattavan sinisiiven. Määritys tarkistetaan nappaamalla perhonen hetkeksi haaviin. Siiven ala- ja yläpinnan värit paljastavat perhosen kangassinisiiveksi.

Lajin lento on tänä myöhäisenä kesänä yhä meneillään, vaikka se yleensä alkaa hiipua jo heinäkuun lopun kieppeillä.

Lämpömittari näyttää kahtakymmentäneljää, ja viereisen niityn reunassa angervohopeatäplät, lauhahiipijät, tesmaperhoset ja tummanpuhuvat karttaperhosen toisen sukupolven yksilöt ovat vilkkaassa lennossa.

Elokuu on vielä hyvää lentoaikaa perhosille. Kasvillisuus on rehevää, ja vaikka moni kasvi on jo kukkinut, mesikasveja on vielä riittävästi tarjolla.

Moni perhoslaji on kuitenkin jo lentonsa lentänyt, ja valmistautuminen talveen on täydessä vauhdissa. Eri lajeilla on erilaiset lentoajat, ja myös talvehtimistavoissa on eroja. Jotkut lajit viettävät talven munana, toiset taas toukkana, kotelona tai aikuisena.

Talvehtimistapa riippuu monesta tekijästä – keskeistä on toimiva yhteispeli toukan ravintokasvin kanssa. Myös muut seikat vaikuttavat talvehtimistavan valintaan:

”On todettu että mitä pohjoisemmaksi mennään, suhteellisesti sitä enemmän on toukkatalvehtijoita. Se viittaa siihen että toukka on jollain tavalla selviytymiskykyisin näistä talvehtimismuodoista. Toukkahan pystyy säiden koetellessa liikkumaan sellaiseen paikkaan missä olosuhteet ovat hyvät”, Silvonen kertoo.

Kimmo Silvonen seuraa silmä tarkkana niityn tapahtumia. Kuva: Heikki Vasamies

Kaste ja helle vauhdittavat karttaperhosen lentoa. Kuva: Heikki Vasamies

Keväällä nopeasti lentoon

Moni kevään ensimmäisistä perhosista on aikuistalvehtija. Tutut kevätperhoset kuten nokkosperhonen, neitoperhonen ja suruvaippa talvehtivat aikuisina rakennuksissa, luolissa tai hyvän suojan tarjoavissa puunkoloissa.

Kaikkein sitkein sissi on sitruunaperhonen, joka talvehtii säille alttiina maan pinnassa. Sille suojaava lumipeite on tärkeä.

Aikuistalvehtijat tankkaavat syksyllä ravintoa talven varalle.

”Nokkosperhosia tapaa loppukesällä paljon kukilla meden haussa, ja suruvaippa tulee pihoihin herkuttelemaan maahan pudonneilla omenoilla”, Silvonen kuvailee.

Lue myös:

Roskakasaksi naamioituminen, muurahaisten matkiminen ja kloonaaminen – hyönteismaailmassa selviydytään merkillisillä keinoilla

Perhosten pitkän ajan kuluessa kehittynyt kaavamainen käyttäytyminen näyttäytyy joskus kummallisena. Esimerkiksi Suomeen kesä–heinäkuussa vaeltavat toisen sukupolven isonokkosperhoset eivät jää nauttimaan keskikesän kukkatarjoilusta vaan katoavat saman tien kuin maan nieleminä, lähes kirjaimellisesti.

Hyönteistutkija Jaakko Kullberg kertoo omasta havainnostaan näin:

”Tarkkailin viime vuonna heinäkuun alkupäivinä Suomeen etelästä vaeltanutta isonokkosperhosta, joka oli siis samana vuonna syntynyt. Näin sen kävelevän puun juurakkoon jonne se hävisi, eikä tullut ulos ainakaan viiteentoista minuuttiin.”

Isonokkosperhosen ei ole järkevää riskeerata talvehtiminen jäämällä lentelemään säiden ja petojen armoille. Aikuistalvehtijana sen kannattaa satsata hyvän talvenviettopaikan löytämiseen, ja kun paikka löytyy, on viisainta säästää energiaa ja asettua talvehtimaan.

Kotelossa kevääseen

Polun varren nokkosissa on neitoperhosen isoja toukkia ruokailupuuhissa. Perhostoukkia näkeekin tämän tästä, mutta päiväperhosten koteloita löytää harvoin.

”Jotkut kotelot ovat maassa, toiset tiheän aluskasvillisuuden tai karikkeen seassa. Kotelo voi olla myös kiinnittyneenä matalaan kasviin. Varmaan on sellaisiakin jotka sijoitetaan korkeammalle,niin että ne jäävät lumipeitteen yläpuolelle”, Silvonen kertoo.

Kotelo on hyvä tapa talvehtia lajeille, joiden täytyy ravintokasvin kehityksen tai muun syyn takia päästä lentoon jo aikaisin keväällä. Aikainen lento keväällä jättää jälkeläisille paljon aikaa käydä läpi muna- ja toukkavaiheet. Täysin kehittynyt toukka hakeutuu sopivaan suojaiseen paikkaan ja koteloituu. Sitten alkaa pitkä talven yli kestävä hiljaiselo.

Auroraperhosen kasviin kiinnittynyt kotelo on valmis talvenviettoon. Kuva: Kimmo Silvonen

Mutta mikä mahtaa laukaista kotelosta kuoriutumisen keväällä?

”Ei ole vain yhtä tekijää, koska se olisi liian riskialtista. Tärkeä asia on lämpösumma, ja toinen lumien sulaminen. Jos lumet sulavat aikaisin niin kyllä perhoset usein lähtevät silloin liikkeelle”, Silvonen pohtii.

”Keskikesällä lentävien lajien lennon ajoituksessa on vähemmän vuosittaista vaihtelua kuin keväällä lentävien perhosten lentoajoissa. Kesälajit ohjautuvatkin ehkä enemmän päivän pituuden mukaan.”

Tänä kesänä on ollut helppo huomata että myös sateet ohjaavat kuoriutumista. Uudellamaalla on ollut kuivaa, mutta nyt lämpimän sään ja saderintamien vaihtelu on saanut perhosiin vauhtia. Suosiolliset kelit ovat saaneet aikaan kuoriutumisbuumin, kun välillä jo hieman nuukahtanut kasvillisuuskin on rehevöitynyt.

Mahtaako ritariperhonen tuntea lentämisen iloa taivaalla liihotellessaan? Kuva: Jussi Murtosaari

Pakkasneste avuksi

Perhoset eivät aina muni suoraan ravintokasville, vaan tarkoituksenmukaiselle kuivalle ja kovalle alustalle.

”Esimerkiksi keisarinviitta munii aika isonkin puun kaarnaan, ja puun alla toivottavasti kasvaa orvokkeja, mihin talvehtivat pienet toukat sitten aikanaan keväällä siirtyvät ruokailemaan”, kertoo Silvonen.

Suurin osa perhosistamme viettää talvensa toukkana. Moni niistä talvehtii lumipeitteen alla, mutta poikkeuksiakin löytyy. Esimerkiksi häiveperhosten toukat pysyttelevät korkealla puun oksistossa keskellä talveakin. Toukat kestävätkin kylmää yllättävän hyvin.

”Kun toukka valmistautuu talvehtimiseen se alkaa kehittää pakkasnesteen tyyppistä ainetta elimistöönsä”, Silvonen sanoo.

”Se on prosessi joka ei helposti pysähdy, vaikka olosuhteet kuten lämpötila tai päivänpituus muuttuisivat.”

Lehtohopeatäplän pieni toukka syö syksyllä vain syntymämunansa kuoret. Se hakeutuu ravintokasville vasta keväällä. Kuva: Kimmo Silvonen

Liika kosteus sen sijaan on ongelmallista talvehtiville toukille, ja ne pyrkivätkin hakeutumaan kuiville paikoille. Tasaisena pysyvä lämpötila on sekin eduksi. Siksi nykyiset talvet, joina lämpimät ja kylmät jaksot vaihtelevat arvaamattomasti, ovat kohtalokkaita perhosille. Erityisen vaarallista on, jos kylmiä kausia tulee lumien jo sulettua, kuten kävi viime keväänä.

Talvehtiminen voi tapahtua toukan eri kehitysvaiheissa. Nyrkkisääntönä on, että aikaisin lentävien lajien toukat ovat isompia ja valmiimpia jo talvella, ja myöhään lentävät lajit talvehtivat pikkutoukkana. Lentoaikaa ja toukka-astetta säätelee, taas kerran, ravintokasvin vuosikierto.

Korea mustatäplähiipijä talvehtii toukkana. Kuva: Kimmo Silvonen

Silvonen kertoo esimerkin: ”Alkukeväästä ei ole lakanlehtiä, ja siksi niitä ravintonaan käyttävien suoperhosten on ajoitettava toukkakehityksensä sen mukaan, että tuoreita lehtiä on saatavilla vasta aikaisintaan kesäkuun alussa.”

Karuja Lapin olosuhteita sietämään sopeutuneilla päiväperhoslajeilla kehitys vie säännöllisesti kaksi vuotta. Lapin lyhyen kesän aikana täysi kehityskierto ei ehkä olisi mahdollistakaan, mutta asiassa piilee myös oma viisautensa.

”On paljon lajeja joilla yksittäinen kotelo voi talvehtia yhden talven sijaan kaksi kertaa. Se on turvamekanismi, jolla voidaan hypätä olosuhteiltaan huonon vuoden yli”, Silvonen kertoo.

”Tänä vuonna esimerkiksi Lapissa on ollut vähän perhosia ja se viittaa siihen, että jotkut lajit ovat jättäneet tämän kesän lennot väliin, ja saattavat sitten kehittyä perhoseksi ensi kesänä.”

Kuivuus auttaa kestämään kylmyyttä

Monet myöhään kesällä lentävät lajit talvehtivat munana.

Esimerkiksi ruostenopsasiiven lentoaika päättyy vasta elokuun lopussa. Munan ja toukan kehitys vaihtelevissa syyssäissä olisi riskialtista. Niinpä ruostenopsasiipi munii ravintokasvinsa tuomen rungolle selvästi lumirajan yläpuolelle. Tasaista kuivaa kylmyyttä on ilmeisesti helpompi sietää kuin lumirajassa tapahtuvaa jatkuvasti vaihtelevaa sulamista ja uudelleen jäätymistä.

Ruostenopsasiiven muna selviää talven yli tuomen rungolla. Kuva: Kimmo Silvonen

Kylmään ja kuivaan talvehtimiseen tähtää myös harvinainen apollo. Se laskee talvehtimaan jäävän munansa usein kuivahkoon kalliomaastoon sammalikkoon tai jäkälikköön lähelle toukan ravintokasvia isomaksaruohoa. Keväällä munasta kuoriutuva toukka pääsee aloittamaan maksaruohoilla ruokailun, kun ne ovat kevätkesällä mehukkaimmillaan. Myöhemmin kesällä apollon asuinpaikat kärsivät usein kuivuudesta.

Päiväperhosen elämästä vain pari viikkoa on lentoa, loput yksitoista ja puoli kuukautta vierähtävät muissa olomuodoissa.

Päiväperhosen elämästä vain pari viikkoa on lentoa, loput yksitoista ja puoli kuukautta vierähtävät muissa olomuodoissa. Täällä Pohjolassa talvehtiminen on kohtalonkysymys, jonka perhoset ovat ratkaisseet nerokkaasti kukin tavallaan.

”Jos joku talvehtimistapa olisi selvästi muita parempi, sitä käyttävät lajit olisivat selvästi muita runsaampia. Näin ei kuitenkaan ole, joten ilmeisesti kaikki talvehtimistavat ovat lajikohtaisesti menestyksekkäitä”, toteaa Silvonen.

Retkemme alkaa olla lopuillaan. Helteessä on miellyttävää kulkea ruohikkoisella metsäpolulla koivujen katveessa. Huomaamme polun yli hitaasti kiirehtivän vaskitsan. Sekin joutuu valmistautumaan talveen jo paljon aikaisemmin kuin me kaksijalkaiset.

Päiväperhosten talvehtiminen