Elokuinen retki Hiidenportin kansallispuiston Porttijoelle tuotti ikävän yllätyksen: vedet olivat vajonneet ennätysmäisen vähiin. Majavalampi ja siitä lähtevä sivupuro olivat lähes kuivia – näkyvillä oli etupäässä mutaa ja kivikkoa, lammikoita vain siellä täällä.
Jo vuosi sitten Kainuun järvien ja jokien vedet olivat harvinaisen matalalla, eivätkä vähiin jääneet syksyn sateet ja talven lumet tuoneet tilanteeseen helpotusta. Niinpä myös kevääseen normaalisti kuuluvat tulvat menivät hetkessä ohi.
Tänä kesänä säätiedotuksia katsellessa on vaikuttanut siltä, että kaikenlaiset myräkät ovat tuoneet rankkasateita ja tulvia pitkin poikin Suomeen – mutta aina ne ovat kiertäneet tämän itäisen kolkkamme.
Myös kotimme vieressä virtaava Jämäsjoki on surkeasti kutistunut. Kun hellepäivinä vein koiramme sinne uimaan, se saattoi polskutella joen yli käpälät turvallisesti pohjassa.
Muutama päivä sitten vesi loppui myös omasta kaivostamme. Olemme asuneet paikalla kymmenen vuotta, ja vaikka välillä vesi on ollut vähissä, vielä kertaakaan se ei ole täysin ehtynyt.
Kotimme on rintamamiestila, jossa sodan jälkeen eli kuusihenkinen perhe, minkä lisäksi navetassa pidettiin lehmiä. Veden kulutuksen on täytynyt olla suurempaa kuin omassa kahden hengen taloudessamme, mutta aina sitä kuulemma riitti. Perheen tytär olikin hämmästynyt kuullessaan nykyisestä tilanteesta.
Kaivovedestämme oman osansa vie toki pihalle kasvanut puusto, mutta yleinen jokien ja järvien tila kertoo, että taustalla ovat pikemminkin muuttuneen ilmaston tuomat helteet ja kuivuuskaudet.
Kuivuus hankaloittaa arkista elämää ja kotitarveviljelyä. Porkkanat, lantut ja herneet eivät jaksa kasvaa, tänä kesänä jopa perunoiden varret lyykähtivät janossaan – eikä vähiä kaivovesiä voi tietenkään käyttää kasvimaan kasteluun.
Puhumattakaan mitä haittoja kuivuudesta ja korventavasta helteestä aiheutuu luonnolle. Jos kasvillisuus räytyy ja kärsii, kärsivät myös siitä riippuvaiset eliöt. Oma lukunsa ovat vaikkapa sienet ja sammakkoeläimet. Entä kalat ja muu vesieliöstö? Tuskin olemme kaikista ongelmista edes tietoisia.
Kaksi kuvaa Porkkasalon suojelualueelta, missä hirvien suosima raatteita kasvava lampare on kuivunut. Mudassa hirven jäljet. Ylin kuva Hiidenportin Porttijoelta.
Ehkäpä me suomalaiset olemme olleet veden suhteen hemmoteltu kansa, ja siksi emme ole osanneet sitä arvostaa. Enpä minäkään olisi 1990-luvulla uskonut, että joskus vielä tuskailisin Kainuussa hellettä ja kuivuutta.
Usein jonkin asian arvon ymmärtää vasta silloin, kun siitä on huutava pula.
Luonnon kuivattaminen tuntuukin olleen yksi Suomen kansan tärkeimmistä tavoitteista. Olemme tehneet maailmanennätyksen soiden ja suometsien ojituksessa. Riittää kun vilkaisee jotakin peruskarttaa: kaikkialla ristiin rastiin kulkevia sinisiä viivoja. Siis ojia, joiden tarkoitus on nimenomaan maan kuivuminen.
Vedet hulahtavat pikavauhtia ojia pitkin jokiin ja järviin ja lopulta mereen. Ei enää soiden ja turvemaiden pesusienimäisen pidättävää vaikutusta, joka on tasannut sopivasti niin tulvia, kaatosateita kuin pitkiä poutakausiakin. Kun aiemmin vesi on pikemminkin tihkunut, nyt se ryöppyää – ja menee menojaan. Pohjavedet hupenevat.
Niin se vain on, että aina kun säätilat tai ylipäänsä luonto aiheuttavat meille ihmisille jotain ongelmia, eikös siellä pääpukarina ole häärännyt ihminen itse. Ja häärää edelleen.
