Metsä on minulle mielen ja kehon lepopaikka. Puiden keskellä kulkeminen parantaa vointiani ja rauhoittaa aistejani vuodenajasta riippumatta.

Samaan aikaan olen läpikotaisin kaupunkilainen. Kaipaan elämääni helposti saavutettavia palveluita ja mukavuuksia, kevyen liikenteen väyliä ja säännöllisiä bussivuoroja, kirjastoja ja kahviloita.

Menneen kesän ennätyshelteiden keskellä kärvistellessäni huomasin taas kerran välttäväni kaupungin keskustaa, missä kuumuutta säteilevät asfaltit ja kiviseinät nostivat lämpötilat monta astetta korkeammiksi kuin varjoisalla kotipihallani. Huomasin myös kuvittelevani, miltä näyttäisi tulevaisuuden kaupunki, jonka keskusta olisi viihtyisä paahteisilla säillä.

Astun siis aikakoneeseen ja kutsun teidätkin retkelle helteenkestävään kaupunkiin.

Useimmat entiset rakennukset ovat paikoillaan, mutta niihin on tehty korjauksia ja muutoksia: viherseinät luovat viilentävää varjoa kaduille, katoilla kasvaa niittyjä ja marjapensaita. Siellä, missä taloja on purettu, tilalle ei ole rakennettu uusia vaan niitä on korvattu puistoilla ja kaupunkiviljelmillä. Kasvatuslaatikoissa perunanvarret ovat nupullaan ja viljelijä vihreässä lippalakissa kitkee rikkaruohoja kesäkurpitsan leveiden lehtien alta.

Puita näkyy kaikkialla.

Keskustassa on ihmeen hiljaista. Kestää hetken ennen kuin ymmärrän, ettei autojen melua kuulu juuri lainkaan. Yksityisautoilu näkyy vähentyneen selvästi, ja kevyen liikenteen väylillä polkupyörät kimaltavat liikkuessaan edestakaisin kuin hyönteisparvet. Ratikat ja sähkökäyttöiset bussit täyttävät katuja siellä, missä niitä ei ole varattu jalankulkijoille. Rakennusten välissä on väljää. Ilma pääsee kulkemaan, eikä mistään käy saunankaltaista henkäystä, jota tekee mieli juosta karkuun.

Vaaleansinistä taivasta vasten erottuu lentävä auto.

Hyvä on: tuo viimeinen on täyttä utopiaa ja scifiä, kuten sanotaan. Mutta muu kuvailtu on saavutettavissa, tarpeellista. Pian tulee päivä, jolloin se saattaa olla välttämätöntä.