Etelä-Suomessa alkutalvi 2012 oli ollut surkea lumijäljestäjälle. Suunnittelija Marcus Wikman Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitokselta ei ollut päässyt vielä kertaakaan lumijäljille ja joulukuu läheni jo loppuaan.

”Ei viime talvikaan ollut hyvä lumijälkien tarkkailuun, sillä lunta oli niin valtavasti. Paksussa lumessa jäljetkin menevät uppeluksiin.”

Tapaan Wikmanin Helsingin Viikissä, missä liikuskelee radiopannoitettu ilves. Märästä maasta voisi tietysti lähteä jälkiä katsomaan, mutta alueella liikkuu niin paljon ulkoilijoita koirineen, että jälkiä olisi mahdotonta löytää. Vettäkin sataa, joten menemme sisätiloihin tutkimaan lumijälkiopasta.

”Jos jäljestää eläimiä oikein perusteellisesti, pääsee seuraamaan kaikkea mitä ne tekevät: ruokailut, saalistukset ja pakenemiset. Enimmäkseen eläimet syövät tai nukkuvat, ne eivät liiku tarpeettomasti. Eläimet ovat aina jollain asialla”, Wikman kertoo.

Näätäeläimillä on viisi varvasta

Eläimistä jää aina tarina hangelle. Ne eivät voi piilotella kulkuaan, mutta jäljen jättäjää voi olla vaikea tunnistaa.

”Jälkien tunnistaminen on usein vaikeaa”, sanoo Wikmankin, joka on vuosikymmeniä ollut mukana lumijäljistä tehtävissä riistalaskennoissa. Eniten metsissä näkee metsäjäniksen, oravan, ketun, hirven ja näädän jälkiä. Jänis ja orava ovat ainakin helppoja tunnistaa, mutta millainen se näädän jälki nyt olikaan?

”Ensiksi kannattaa laskea jäljestä varpaat. Sorkkaeläimillä niitä on kaksi, koira- ja kissaeläimillä neljä ja näätäeläimillä sekä karhulla viisi. Myyrillä ja oravilla on viisi takana ja neljä edessä.” Jos siis määrittäisin näädän jälkeä, siitä täytyisi löytyä viisi varpaan painallusta.

”Jos varpaat on saatu laskettua, ollaan jo aika hyvällä mallilla”, Wikman rohkaisee. ”Usein jälki on vain kuoppa, josta ei varpaanjälkiä pysty erottamaan.”

Jäljen koko, kulkutapa ja askelen pituus ovat myös tärkeitä tuntomerkkejä. Kulkutavan erottaminen ei sekään ole itsestään selvää.

”Kaikilla eläimillä on neljä jalkaa ja niitä ne siirtelevät vuoron perään. Aika samanlaista jälkeäkin siitä syntyy.”

Eläimet astuvat omiin jälkiinsä varsinkin paksussa upottavassa lumessa, joten sekin täytyy ottaa huomioon esimerkiksi varpaita laskiessa. Jäljessä saattaa olla kaksi jälkipainallusta päällekkäin.

Eläinten jäljistä voi lukea neljä erilaista kulkutapaa: käynti, ravi, laukka ja loikka. Isot eläimet liikkuvat yleensä käynnillä, samoin tekee ilves. Vain pakottava tarve ajaa ne raviin tai laukkaan.

Koiraeläimet ravaavat ja näätäeläimet loikkivat. Näätäeläimiin kuuluva ahma suosii hidasta taloudellista laukkaa.

”Ahma kulkee valtavan pitkiä taipaleita, joten laukka on sille joutuisampi tapa kulkea”, Wikman selventää.

”Kun eläin kulkee nopeaa käyntiä tai ravia, takajalka astuu etujalan jäljen yli. Kun kulku on hidasta matelua, takajalan jälki jää etujalan jäljen taakse.”

Mäyrä kulkee kuin pieni karhu

Wikman on nähnyt tuhansia lumijälkiä ja osaa nimetä niiden joukosta suosikin.

”Mäyrällä on hienoimmat jäljet. Se kulkee vähän niin kuin pieni karhu. Mäyrä on tosin sottainen eläin, sen jäljissä on usein myös multaa ja rapaa.”

Mäyrät vetäytyvät talviunille, joten niiden jälkiä näkee vain alkutalvesta tai viimeisillä lumilla.

Jalanjälkien lisäksi eläimet jättävät hangelle syöntijälkiä, ruuantähteitä, makuupaikkoja ja ulosteita. Nekin auttavat lajinmäärityksessä.

Talviset jäljet voivat koitua myös kohtaloksi. ”Talvi on vaarallista aikaa eläimille. Kyllä ne kulkevat lumessa henkensä kaupalla”, Wikman vahvistaa.

Kettu seuraa jäniksen lumijälkiä, mutta jänis on varsin taitava harhauttelija. Se voi tehdä monimutkaisia harhautusjälkiä pitkine, jopa kolmen metrin sivuloikkineen.

Eri lajien jälkiä on vaikea erottaa toisistaan. Tällaisia ovat supikoiran ja ketun jäljet, lumikon ja kärpän jäljet sekä suden ja ilveksen jäljet.

”Supikoiralla on hirveän nätti, ihan pyöreä jälki, kun taas ketun jälki on isompi ja pitkänomaisempi. Lumikon ja kärpän jäljet ovat haasteelliset, sillä uroksilla ja naarailla on vielä keskenään eri kokoiset jäljet. Lumikolla on joka tapauksessa lyhyempi askel kuin kärpällä.”

Sekä sudella että ilveksellä on neljä varvasta, joten tunnistusapuna täytyy tarkkailla eläimen kulkutapaa. Ilves kulkee käyntiä ja susi koiraeläimenä reipasta ravia.

Ilveksen tassujen karvapeite voi saada jäljen näyttämään hyvin suurelta ja pyöreältä, kuin isolta kissan jäljeltä.

Paras sää lähteä jäljestämään on ohut nuoskalumi. Siihen jäljet painautuvat selkeinä ja terävinä. Jälkiopas on hyvä pakata reppuun. Mukaan tarvitaan myös runsaasti aikaa ja kärsivällistä mieltä.

”Lumijäljistä on mahdollista nähdä eläimen koko elintarina – jos vain malttaa seurata niitä tarpeeksi pitkään”, Wikman toteaa.

Artikkeli on julkaistu Suomen Luonnossa 1/2012.