Sittiäisiä ja sontiaisia
Tuttu hyönteisasiantuntija tiedusteli isosittiäisen kuvia Luonnonvarakeskuksen hankkeeseen. Siitä sain ajatuksen käydä läpi sittiäisiä ja sontiaisia sekä kertoa hieman niiden elintavoista.
Tuttu hyönteisasiantuntija tiedusteli isosittiäisen kuvia Luonnonvarakeskuksen hankkeeseen. Siitä sain ajatuksen käydä läpi sittiäisiä ja sontiaisia sekä kertoa hieman niiden elintavoista.

Aloitetaan tutummasta ja huomattavasti yleisemmästä lajista, metsäsittiäisestä eli ihan tavallisesta sittiäisestä. Sittiäinen ei ole mikään valtavan kokoinen kuoriainen, mutta sen verran iso kuitenkin, ettei sen havaitseminen ole hankalaa. Varsinkin erilaisilla metsäpoluilla voi törmätä tähän sinihohtoiseen, kuperaan kuoriaiseen. Toisinaan tuntuu, että sittiäisiä on poluilla muutamien metrien välein ja monesti kuoriaiset ovat kuolleita tai ainakin vaikuttavat kuolleilta. Paneudutaan tähän ilmiöön hieman myöhemmin.

Metsäsittiäinen (Anoplotrupes stercorosus) on hyvin kupera kuoriainen. Sen erottaa isosittiäisesti helposti kauttaaltaan pisteisestä etuselästä.
Hidasliikkeiset sittiäiset ovat aikuistalvehtijoita, mistä syystä niitä tapaa jo aikaisin keväällä ja toisaalta myöhään syksyllä. Metsäympäristöjen lisäksi sittiäisiä esiintyy myös monissa muissa habitaateissa. Vaikka ne ovat enemmän hämäräaktiivisia, niitä näkee usein myös lämpiminä kesäpäivinä. Lentäen ohi pöristelevää sittiäistä on vaikea olla panematta merkille. Havaintodatan perusteella yksilöitä on erityisen paljon liikkeellä heinä–elokuussa.
Siinä missä aikuisista on kirjattu tuhansia havaintoja, toukkien havaintomäärät jäävät alle kymmeneen. Toukkahavaintojen vähyyteen on olemassa varsin luonnollinen, elintapoihin liittyvä selitys. Vaikka sittiäisten ravinnoksi kelpaavat sienet ja mätänevä kasviaines, ne ovat myös hyvin mieltyneitä eläinten lantaan. Sittiäiset parittelevat keväällä, jonka jälkeen naaras kaivaa maahan tunnelin – yleensä mehevän jätöksen alapuolelle – johon se jättää munansa. Tunnelin syvyys on yleensä 10–20 senttimetriä. Tavanomaisella luonnossaliikkujalla ei ehkä tule ensimmäisenä mieleen kaivella lantakasoja ja niiden alla olevaa maata.
Jotta munista kuoriutuville toukille riittäisi ravintoa, naaras täyttää käytävän yleensä herkullisella lannalla, mutta voi jättää evääksi myös kasvinosia ja sieniä. Sittiäiset voivat kuljettaa lantapaakkuja sopivampaan ympäristöön, jos pesän kaivaminen ei onnistu ravintolähteen välittömään läheisyyteen. Logistiikka voi hoitua myös koiraan ja naaraan yhteistyönä, vaikka yleensä juuri koiras pyrkii näyttämään voimansa ja kykynsä tarjota ravintoa jälkikasvulle. Toukat kasvavat kesän ajan ja aikuistuvat syksyllä. Kaikkiaan sittiäisten arvellaan elävän kaksi tai kolme vuotta.
Sittiäisten merkitys osana ekosysteemiä on kriittinen. Voi olla hieman liioittelua sanoa, että ilman sittiäisiä hukkuisimme ”siihen itseensä”, mutta luonnon ravinteiden kierrättäjinä ja maaperän parantajina ne ovat verrattomia.
Suomen kansanuskomuksen mukaan sittiäisiä on pidetty sään ennustajina. Jos kirkkaana ja kauniina kesäiltana ei kävelyllä nähnyt lainkaan sittiäisiä, povasi se sadetta seuraavalle päivälle. Pilvisenä päivänä sittiäisten näkeminen puolestaan varmisti, ettei sadetta ollut tulossa.
Joissakin kulttuureissa näitä sontapalloja pyörittäviä voimanpesiä on pidetty pyhinä, puhtauden ja jälleensyntymän vertauskuvina. Kyse ei ole pelkästä symboliikasta: tutkijat selvittävät parhaillaankin, voisivatko nämä luonnon omat jätteenkäsittelijät olla avuksi ihmisen tuottaman biojätteen hallinnassa.
Lupasin vastata siihen, miksi erityisesti kuolleita yksilöitä näkee metsäpoluilla. Vastaus ei ole yksiselitteinen, vaan ilmiöön löytyy useampia syitä:
Avoimen paikan loukku: Metsäsittiäinen on kömpelö kulkija. Kun se päätyy metsän siimeksestä avoimelle, hiekkaiselle tai kovaksi tallatulle polulle, sen meno hidastuu. Tasaisella ja paljaalla pinnalla kuoriainen on täysin suojaamaton. Se ei pääse piiloutumaan karikkeen alle, ja sen on vaikea saada otetta kovasta maasta kääntääkseen itsensä takaisin jaloilleen, jos se sattuisi kellahtamaan selälleen. Paikoilleen jämähtänyt kuoriainen ei kuitenkaan aina ole kuollut, vaikka ensisilmäyksellä niin voisi kuvitella. Polut ovat myös paikkoja, joissa kuoriaiset erottuvan parhaiten. Metsänpohjan sammalikossa kuoriaisia on lähes mahdotonta havaita sattumalta.
Petoeläinten tarjoilupöytä: Sittiäinen on polulla kuin tarjottimella, jolloin linnut, kuten närhet ja rastaat, huomaavat sen helposti. Usein polulta löytyy sittiäisen kitiinikuoria, joista pehmeät sisäosat on nokittu suuhun. Lintujen lisäksi syynä kuolemiin voivat olla muurahaiset, maakiitäjäiset tai piennisäkkäät, kuten päästäiset. Ne saattavat tappaa sittiäisen, mutta jättää sen syömättä kokonaan, jolloin polulle jää ”kokonainen” mutta eloton kuoriainen.
Elinkaaren päätepiste: Moni polulla makaava sittiäinen on yksinkertaisesti tullut tiensä päähän. Aikuiset kuolevat luonnollisesti loppusyksystä lisääntymisurakan jälkeen.
Ylimääräiset kyytiläiset: Usein sittiäisten vatsapuolella on kymmeniä pieniä, rusehtavia punkkeja. Ne eivät yleensä ole varsinaisia loisia, vaan käyttävät sittiäistä ”taksina” päästäkseen lantapaakun luokse. Punkit ovat enemmän kiinnostuneita lantakärpästen munista ja toukista kuin itse lannasta. Useimmiten nämä foreettiset punkit ovat sittiäiselle harmittomia, mutta poikkeuksellisen suurina määrinä ne voivat haitata kuoriaisen liikkumista. Uupunut sittiäinen saattaa jäädä paikalleen ja nälkiintyä tai kuivua auringossa.

Selällään olevan metsäsittiäisen vatsapuolelta löytyy usein foreettisia punkkeja. Tällainen määrä on kuoriaisen kannalta täysin harmiton.
Muistan hyvin, kuinka kohtasin isosittiäisen ensimmäistä ja toistaiseksi viimeistä kertaa, kymmenen vuotta sitten. Olin mökillä, jonne tuli myös hyönteisharrastajakaverini. Kun ensin olimme hämmästelleet päivällä toukohärkiä ja heilutelleet haaveja lähipusikoissa ja -lammikoissa, hämärän laskeutuessa viritimme perhosvalon grillikatoksen kylkeen.
Paikalle pörähtikin aika pian sittiäinen. Isosittiäiseksi yksilö oli haitarin pienemmästä päästä. Se olisi aivan yhtä hyvin voinut olla isokokoinen metsäsittiäinen. Jokin kuoriaisen olemuksessa kuitenkin herätti riittävästi huomiota, minkä vuoksi nappasin yksilön talteen myöhemmin valokuvattavaksi ja tarkistettavaksi. Valokuvista näkyikin heti pisteetön etuselkä, mikä vahvisti, että löytömme oli isosittiäinen.
Isosittiäinen eli sontiainen on monilta osin metsäsittiäisen kaltainen, mutta elinympäristövaatimuksiltaan ja ravintotottumuksiltaan selvästi krantumpi. Tämä selittää myös sen harvinaistumisen maassamme. Laji on avoimien maiden asukas, jota tavataan erityisesti laitumilla, joilla karjaa pidetään ulkona. Juuri lehmien ja hevosten lanta onkin ensisijaista ravintoa isosittiäiselle.
Kuten isosittiäisen nimikin antaa ymmärtää, se on kookkaampi: metsäsittiäinen on noin 1,2–2 senttimetriä pitkä, kun taas isosittiäinen voi yltää yli 2,5 senttimetrin mittoihin. Ulkonäkö on selvästi rotevampi ja voimaa löytyy enemmän – sitä myös käytetään, sillä isosittiäisen toukkatunnelit voivat ulottua jopa puolen metrin syvyyteen.

Isosittiäinen (Geotrupes stercorarius) on helppo erottaa yleisemmästä metsäsittiäisestä riittävän tarkasta lähikuvasta. Sen etuselkä on lähes pisteetön. Peitinsiipien uurteet ovat myös jonkin verran syvemmät ja olemus laatikkomaisempi ja rotevampi. Raajatkin tuntuvat voimakkaammilta ja pidemmiltä.
Vaikka metsäsittiäinen porskuttaa menemään niin kauan kuin metsissämme riittää hirvenpapanoita ja sieniä, sen kookkaammalla serkulla on vaikeampaa. Se on vanhan kulttuurimaiseman asukas, joka on joutunut ahtaalle perinteisten laidunten kadotessa. Siinä missä metsäsittiäinen on joustava ravintonsa suhteen, isosittiäinen vaatii kunnon lehmänläjiä ja hevosensontaa. Toivotaan kuitenkin, että laji pystyy säilyttämään asemansa maassamme.
Sontiaisen tiedetään senkin toimineen ennustajana. Kun kevään ensimmäisen kuoriaisen käänsi selälleen ja katsoi olivatko kyytiläispunkit asettautuneet sen etupäähän, oli heinäpellolle tulossa aikainen leikkuu. Peräpäähän asettautuminen puolestaan tarkoitti myöhäistä leikkuuta. Itselleni tulee mieleen, että voiko tässä olla kyse samasta ilmiöstä kuin tutkijaturkkiloilla. Niillä on kaksi tyypillistä kyytiläispunkkilajia, joista toiset viihtyvät turkkilon etuosan alapuolella ja toiset lähempänä takaruumista.
Suomesta tunnettiin aikoinaan myös kolmas sittiäislaji, kevätsittiäinen (Trypocopris vernalis). Viimeisimmät havainnot ovat 1940-luvulta. Kevätsittiäinen on metsäsittiäisen kokoinen, mutta sen peitinsiivet ovat lähes uurteettomat ja etuselkä tiheämmin pisteinen. Väritys on yleensä sinimusta, mutta toisinaan myös selvästi vihertävä.
Aiemmin sekä metsäsittiäinen että isosittiäinen luokiteltiin samaan Geotrupes-sukuun. Lajinimi toisella oli G. stercorosus ja toisella G. stercorarius. Nämä menivät itselläni helposti sekaisin ennen kuin opin helpon muistisäännön. Isosittiäinen on harvinaisempi kuin metsäsittiäinen, sitä voi siis sanoa englanniksi mongertaen rariksi, kuten nimikin kertoo: stercoRARIus.
Jos kurkistetaan hieman kuoriaisten tieteellisten nimien taakse, ne piirtävät varsin osuvan kuvauksen sittiäisten luonteesta. Sukunimi Geotrupes tulee kreikan sanoista geo (maa) ja trypes (kaivaja tai reikä). Sittiäiset ovat siis kirjaimellisesti ”maankaivajia”. Metsäsittiäisen nykyinen sukunimi Anoplotrupes taas viittaa ”aseettomaan maankaivajaan”, sillä siltä puuttuvat monille muille sittiäissuvuille tyypilliset sarvet tai muut ulokkeet.
Lajinimet stercorosus ja stercorarius juontavat puolestaan juurensa latinan sanaan stercus, joka tarkoittaa lantaa. Vapaasti käännettynä metsäsittiäinen on siis ”lannassa möyrivä aseeton maankaivaja” ja isosittiäinen ”lantaan kuuluva maankaivaja”.
Olipa kyseessä tavanomainen metsäsittiäinen tai perinneympäristöissä tavattu harvinaisempi ja kookkaampi sontiainen, molemmat sittiäisemme tekevät arvokasta näkymätöntä työtä jalkojemme alla. Seuraavan kerran, kun näet polulla kömpelön, sinisävyisen kulkijan, ehkäpä ojennat sille auttavan käden ja siirrät sen takaisin karikkeen suojaan?
Kiitos, että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: @hyonteismies – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tai esittää lisäkysymyksiä tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.


Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!
Alk. 3 numeroa 23,40 €.