Kirjoitin Suomen Luonto -lehteen arvion uutuusteoksesta Puuntäistä punkkipelkoon — Ihminen ja puutiainen 1800-luvulta nykypäivään (Vastapaino 2026). Tässä blogikirjoituksessa pureudun kirjan teemoihin ja suomalaiseen punkkipaniikkiin huomattavasti lehtipalstoja laajemmin.
Puutiaiset lukeutuvat selkärangattomiin, jotka tuskin jättävät ketään kylmäksi. Niihin liittyvä uutisointi keskittyy lähes yksinomaan ihmisille ja eläimille aiheutuviin harmeihin. Harvemmin saa lukea mitään neutraalia sanottavaa puutiaisista, positiivisesta puhumattakaan. Tämä on valtava sääli, koska jos suljemme ihmisnäkökulman pois, puutiaisten elämä osoittautuu varsin mielenkiintoiseksi.
Puutiaisista – kuten muistakin ihmisille keljuista lajeista – kysytään helposti, että mitä hyötyä niistä on. Luonto ei kuitenkaan tunne tällaista käsitettä, että yhdestä lajista pitäisi olla tiettyä hyötyä, varsinkaan jos sen hyödyn pitäisi ilmetä juuri ihmisille, eikä puutiaisia ravinnokseen hyödyntäville muille eläimille. Olen itsekin saanut vastata tähän kysymykseen Suomen Luonto -lehdessä yleisökysymyksissä ja kirjoitin siihen seuraavasti:
…puutiaiset ovat avaruusolentojen lähettämiä, ja niiden on määrä hävittää ihmiset maapallolta. Kun planeetta ehtii toipua, olennot keräävät puutiaiset pois ja asuttavat maapallon itse.
Olen valtavan ylpeä, että tämä painettiin lehteen, joskin täytyy myöntää, että ote on hieman asiayhteydestä irrotettu, sillä tämä puutiaisten tarkoitus oli alun perin lähtöisin Hornss-yhtyeen kappaleen sanoituksista.
Kun huomasin, että puutiaisista on ilmestymässä kirja, joka käsittelee erityisesti niiden ja ihmisten suhdetta toisiinsa, karvani olivat heti nousta pystyyn. Kirjan nimi Puuntäistä punkkipelkoon ei varsinaisesti helpottanut ennakko-odotusten muodostamista. Toisaalta nimen tarkenne Ihminen & puutiainen 1800-luvulta nykypäivään herätti käsityksen, että kyseessä olisi todennäköisesti tutkimuksellisempi näkökulma kuin mitä raflaava nimi antoi ymmärtää. Sen enempää asiaa miettimättä tarjouduin kirjoittamaan kirjasta arvion Suomen Luonto -lehteen. Arvostelu tulee ulos elokuun numerossa.
Painetun lehden tilarajoituksista johtuen päätin avata tässä kirjoituksessa vähän yksityiskohtaisemmin ajatuksiani kirjasta ja myös puutiaisista itsestään.
Pureudutaan ensin kirjan arviointiin kuin puutiainen nivuseen.
Käsitellään ensin kirjan ulkoasu ja kannessa esiintyvät tiedot. Kansisuunnittelu on varsin yksinkertainen, mistä syystä kirjan nimi ja alaotsikko hyppäävät huomattavasti paremmin silmiin kuin etukannessa kipittävät pienet puutiaishahmot. Takakansi toteaa uhkaavasti: Suomen vaarallisin eläin! Onko kirja tarkoitettu vain lietsomaan punkkeihin kohdistuvia pelkoja ja hysteriaa entisestään?
Takakannen kuvaustekstistä syntyy parempi käsitys teoksen näkökulmista. Ingressissä huudahduksen mainitaan olevan yleisesti esitetty väite, jonka todenperäisyyteen ei oteta kantaa. Samalla puutiaisten levittämät taudit mainitaan selkeästi, mutta jokseenkin neutraalisti. Tämä on ensimmäinen hyvä merkki. Leipätekstissä tuodaan mukaan merkittävin ero muihin puutiaisista käsitteleviin kirjoituksiin, jotka pohjautuvat pääsääntöisesti lääketieteellisiin ja biologisiin faktoihin. Kirjassa puutiaisten merkitystä on tarkasteltu humanististen tieteiden näkökulmasta. Kun tarkastelu kattaa kolme eri vuosisataa, on selvää, että tietoa löytyy myös nykyisin vallitsevan punkkipaniikin ulkopuolelta – ajalta, jolloin puutiaisten ei edes ymmärretty levittävän ihmisillekin vaarallisia taudinaiheuttajia.
Sisällön nopea selaaminen vahvistaa kannesta välittömästi syntyneen vaikutelman. Kyseessä on pääsääntöisesti tekstistä muodostuva teos. Muutamia yksittäisiä mustavalkoisia valokuvia sivuilla kuitenkin vilahtelee. Kirjan lopusta löytyy peräti 25-sivuinen viite- ja lähdeteosluettelo. Ei voida sanoa, että kirjan näkemykset perustuisivat ihan mihin tahansa olettamuksiin tai mutuiluihin. Tietoa on kaivettu runsaasti.
Puutiaisten sukupuolet ovat keskenään erinäköisiä, koiras on tummempi ja pienempi.
Aluksi kerrotaan perusasiat puutiaisista ja niiden elintavoista ja -ympäristöistä, puutiaisten yleisimmin levittämillä taudeilla höystettynä. Oleellista on ymmärtää, että vaikka kaikki puutiaiset ovat punkkeja, eivät kaikki punkit ole puutiaisia. Suomen noin 1500 punkkilajista puutiaisia on vain kaksi. Samoin käydään läpi varhaisimmat maininnat puutiaisista, jotka ulottuvat jopa yli kolmen vuosituhannen taakse.
Taustatarina valottaa kirjan syntymistä tarkemmin. Alun perin tietoa koostettiin Ihmiset, punkit ja ympäristönmuutos -tutkimushanketta varten. Käytännössä hankkeen synnyttämät tärkeimmät tiedot ja havainnot on koostettu kirjan muotoon. Hypoteesina on ollut ajatus, ettei tieto ole absoluuttista: oma ajattelumme muuttaa tietojen tulkintaa, ja tulkinnat puolestaan ohjaavat omaa käyttäytymistämme.
Varsinaisen sisällön lisäksi kirjasta löytyy muutamia syventäviä artikkeleita. Tämä on mielestäni varsin toimiva ratkaisu saada mukaan yksittäisiä hankkeen seurauksena syntyneitä arvokkaita tekstejä ilman, että ne olisivat muuttaneet kokonaisuuden dynamiikkaa ja vääristäneet painotuksia.
Jos mietitään viime vuosien puutiaisiin liittyvää uutisointia, monet otsikot ja kirjoitukset tuovat esiin sitä, miten valtavasti puutiaisten määrät ovat lisääntyneet niin ilmastonmuutoksen edetessä kuin hirvieläinten kantojen kasvaessa. Vaikka lähivuosikymmenien sisällä puutiaiset ovatkin lisääntyneet, pidempään aikaväliin suhteutettuna tilanne on toinen. Puutiaisten määrä tuntuu lisääntyneen, koska niiden määrät ensin vähenivät merkittävästi.
Aiemmin suhtautuminen puutiaisiin ei ollut läheskään niin hysteeristä kuin tänä päivänä, mikä osittain on ymmärrettävääkin. Ihoon pureutuvista otuksista ei nautittu, mutta niitä ei myöskään osattu pelätä, koska puremien ei ymmärretty voivan levittää vakavia taudinaiheuttajia.
Osion sisältämät makupalat entisaikojen sananlaskuista, puutiaisiin liittyvistä vertauksista ja uskomuksista ovat erityisen kiehtovia. Kirjasta selviää sekin, mitä kevään ensimmäisen puutiaisen puremakorkeus ennustaa. Vanhoista uskomuksista muistan itsekin hyvin sen, kun lapsuudessa varoiteltiin aina menemästä lepikoihin, koska sieltä saattoi pudottautua punkkeja niskaan. Kirja kuitenkin osoittaa tämänkin olevan pääosin myytti: puutiaiset eivät kiipeä puissa, vaan odottavat uhriaan matalassa aluskasvillisuudessa.
Otsikointi on ehkä hieman harhaanjohtava, sillä osiossa käsitellään ennen kaikkea puutiaisten levittämiä tauteja ja tautien diagnostiikan historiaa. Juuri tämä historiallinen näkökulma tarjoaa kiehtovan läpikatsauksen, jota lukiessa on ajoittain vaarassa unohtaa lukevansa tositapahtumista ja kuvittelee syventyvänsä nopeatempoiseen ja jännittävään fiktiiviseen tarinaan.
Koska puutiaisten levittämät taudit, puutiaisaivokuume ja borrelioosi, ovat viime vuosina olleet tiheästi otsikoissa, unohdamme helposti, ettei tautien olemassaolosta tai levittäjistä ollut alle sata vuotta sitten mitään ymmärrystä. Emme myöskään ajattele, että puutiaiset ovat vaikuttaneet yhteiskuntaamme muutakin kautta, sillä punatauti (babesioosi) sairastutti ja tappoi nautakarjaa 1800-luvun puolivälin jälkeen. Puutiaiset toimivat myös lukuisten muiden taudinaiheuttajien välittäjinä.
Osiossa käydään läpi keinoja, joilla puutiaisten läsnäoloon on yritetty vuosikymmenten aikana vaikuttaa. Tekstissä selostetaan niin kemialliset, biologiset, ekologiset kuin immunologisetkin menetelmät puutiaiskantojen hallitsemiseksi tai taudinaiheuttajien vaikutusten vähentämiseksi – helppoja kotikonsteja ja riskialueilla pukeutumista unohtamatta.
Jälkikäteen on helppo todeta, miten tietyt toimet ovat olleet tehottomia tai jopa lisänneet punkinpuremasta saatavan taudin riskiä. On mielenkiintoista ajatella, miten itse suhtaudumme nykyisiin metodeihin muutamien vuosikymmenten kuluttua, vaikka kiistatonta on, että nykyiset ratkaisut perustuvat huomattavasti laajempaan ja tarkampaan tutkimustietoon.
Kappale keskittyy lähes yksinomaan puutiaisten levittämiin tauteihin suojautumiseen rokotteiden avulla. Jälleen käydään läpi sitä, miten puutiaisaivokuumeen ehkäisyyn tarkoitettu rokote on kehitetty.
Borrelioosirokote on ollut jälleen uutisoinnissa viime aikoina, aivan kuin se olisi uusi asia, vaikka sitä on kehitetty jo vuosikymmeniä. Jo 1990-luvun puoliväliltä löytyy lehdistä toiveikkaita mainintoja siitä, että rokote on ”ihan juuri tulossa”.
Puutiaisten vaikutus luonnossa liikkumisen tapoihimme on kiistaton. On suuri sääli, jos punkkipaniikki estää ulkoilua tai tekee siitä epämiellyttävän kokemuksen.
Osiossa käydäänkin läpi sitä, miten tietoisuus puutiaisista ja niiden levittämistä taudeista on vaikuttanut elämäämme. Esiin nostetaan muun muassa uutismedioiden lietsoma paniikki. Jos puutiaisiin liittyvä uutisointi olisi vuosikymmenten aikana ollut erisävyistä, ehkä osaisimme arvostaa niitä enemmän osana normaalia luonnon kiertokulkua.
Erityisen ilahtunut olin siitä, kuinka kirjoittajat vertasivat puutiaisia lintuihin. Vaikka linnut ovat levittäneet influenssaa ja muita tauteja, niihin suhtaudutaan yleisesti ottaen huomattavasti suvaitsevammin kuin puutiaisiin. Vaikka jotkin puutiaiset voivat olla itsessään myrkyllisiä, tyypillisesti ne toimivat ainoastaan tautien levittäjinä. Asian voi nähdä myös sitä kautta, että taudit ikään kuin käyttävät puutiaisia hyväkseen omien tavoitteidensa saavuttamiseksi.
Täyteen itsensä imenyt puutiaisnaaras on vaikuttava näky, kuin kävelevä hohtava helmi. Veriaterian saatuaan se turpoaa yli sentin mittoihin. Samalla puutiaisen massa voi jopa satakertaistua.
Puuntäistä punkkipelkoon — Ihminen ja puutiainen 1800-luvulta nykypäivään on syvyydeltään varsin tyhjentävä, vaikka joistakin osioista olisi mielellään lukenut enemmänkin. Kansantajuisesti kirjoitettu sisältö on helposti lähestyttävä. Jos sanotaan, että tieto lisää tuskaa, se ei tässä tapauksessa pidä paikkaansa. Enemmänkin näen, että asiantuntevan tiedon pohjalta puutiaisiin liittyviä ennakkoluuloja ja -asenteita voidaan hälventää. Pelkäämme eniten meille vieraita asioita, joten kun tutustumme puutiaisten maailmaan, niistä tulee vähemmän pelottavia.
Itse ehkä olen vähän jäävi kommentoimaan asenteita omasta näkökulmastani, koska kuulun siihen vähemmistöön, joka rakastaa puutiaisia siinä missä muitakin niveljalkaisia. Näen silti vahvasti, että suurin syy vallitsevaan punkkipaniikkiin on ennen kaikkea uutismedioiden aiheuttama ilmiö. Ihan samalla tavalla kuin 1990-luvun saatanallinen paniikki herätti pelkoja ja hysteriaa vailla kovinkaan vahvaa todellisuuspohjaa.
Yleisemminkin voidaan todeta kuinka uutismediat – niin repäiseviin otsikoihin erikoistuneet kaupalliset toimijat kuin julkisen palvelun mediatkin – ovat toistuvasti pyrkineet lyömään kiilaa suomalaisten luontosuhteeseen monien hyönteis- ja hämähäkkilajien osalta käyttämällä häiritsevän negatiivisia adjektiiveja täysin luonnollisista ilmiöistä. Ei voi kuin toivoa, että tulevaisuudessa lehdistön asenne muuttuisi hyväksyvämmäksi ja sitä kautta myös suuremman yleisön aiheettomat pelot ja ennakkoasenteet vähenisivät.
Juuri tätä tärkeää asennepölytystä teos tukee erinomaisesti.
Kirjaa voi oletettavasti suositella kaikille pikkueliöistä kiinnostuneille, mutta myös heille, jotka haluavat ymmärtää luontosuhteemme muutoksiin vaikuttavia tekijöitä vuosisatojen kuluessa. Jos pitää House-televisiosarjan diagnostisista pulmista ja niiden ratkaisemisesta, osaa varmasti nauttia tietyistä kirjan osioista.
Ennen kaikkea suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, jotka inhoavat, ällöävät tai vihaavat puutiaisia. Silläkin uhalla, että heidän ajattelutapansa olisi vaarassa nyrjähtää sijoiltaan lukukokemuksen seurauksena.
Kiitos, että luit loppuun asti. Lisää punkki- ja hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: @hyonteismies – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tai esittää lisäkysymyksiä tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.
Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!
Alk. 3 numeroa 23,40 €.