Juha Sipilän ja vuonna 2007 aloittaneen Matti Vanhasen kakkoshallituksen syntyhetkissä on jotain samaa. Tuolloin porvarihallituksen ounasteltiin antavan kovat korvatillikat luonnolle, ja niin se tekikin. Keskustan johdolla lakkautettiin alueilta itsenäinen ympäristöhallinto ja se työnnettiin elinkeino- ja rahaministeriöiden ohjaukseen.

Siinä hallituksessa sentään vihreät kannatti luonnon ääntä. Nyt tilalla on perussuomalaiset. Aloittava hallitus suhtautuu ympäristönsuojeluun nuivasti, ellei vihamielisesti. Sipilä haluaa vähentää virkamiehiä, kokoomus purkaa sääntelyä ja perussuomalaisten arvomaailma on antiteesi ympäristön suojelemiselle.

Tällöin suuri joukko ihmisiä on jäämässä arvomaailmoineen kodittomiksi. Siis ne lukemattomat ihmiset, joille luonto on tärkeä. On virhe puhua ”luontoväestä”. Puhdas ympäristö on itsestäänselvä osa arvomaailmaa muillekin ihmisille kuin niin sanotulle luontoväelle. Modernilla taviksella on yhä vähemmän syitä vihata luonnonsuojelua. Sen vihan juuret ovat niin kaukana edellisellä vuosituhannella että yhä harvempi muistaa, miksi ympäristönsuojelua pitikään vihata.

Puhdas elinympäristö konkretisoituu kotiseudulla. Kun jokea uhkaa kaivos, turvesuo tai tekoallas, herää huoli. Se kanavoituu, ja jos sille ei ole valmiita kanavia, se kaivaa niitä. Vapo on jo nyt joutunut vaikeuksiin lukuisilla paikkakunnilla tavoitellessaan uusia soita, joilta rouhia turvetta. Ihmiset ovat kyllästyneitä pilaantuviin kala- ja uimavesiin ja suuryhtiöiden selittelyyn.

Huolestuneet ihmiset kääntyvät tavalla tai toisella ympäristöhallinnon suuntaan – eivät kaikki suoraan, mutta yhteisön aktiivisten yksilöiden kautta. He seuraavat tiedotusvälineitä, kuuntelevat, mitä vallassa olevat poliitikot sanovat vaikkapa kaivos- ja turvesuohankkeista.

Kun paljastuu, että ympäristöhallintoa ajetaan koko ajan ahtaammalle ja että uudella hallituksella ei ole uskallusta puhtaan elinympäristön suojeluun, ihmiset tulevat kiukkuisiksi. Jos ympäristöjärjestöt ovat hereillä ja paikallisten ihmisten tavoitettavissa, ne tulevat saamaan neljän vuoden aikana rutkasti uusia jäseniä.

Järjestötkin ovat ison murroksen edessä. Esimerkiksi tätä lehteä kustantavalla Suomen luonnonsuojeluliitolla on ollut perinteisesti vahva edustus työryhmissä, joissa piirretään linjat metsien, soiden ja vaikkapa lohien suojelulle.
Ennustan, että kutsut ryhmiin tulevat vähenemään. Muutos ei näy heti, mutta se tapahtuu. Sen aiheuttaa johtavien puolueiden vallantäyteisyyden tunne: kun me voisimme itse junailla asiat, miksi me ottaisimme muita näkökantoja mukaan? Ympäristöjärjestöjen ei kannata kuitenkaan odottaa, että kodittomaksi jäävä suojeluenergia kanavoituisi automaattisesti niiden kautta.

Varmaa on, että ihmiset toimivat. Miten toiminta näkyy, siihen vastauksen antavat seuraavat neljä vuotta.