Samuli Paulaharju (1875–1944) oli perinteenkeräämisen itseoppinut mestari, Lapin Lönnrot, joka partioi vaimonsa ja oivallisen tutkijatoverinsa Jennyn kanssa pohjoisen kaikki kolkat. Näiden retkien tulokset Paulaharju julkaisi kahden vuosikymmenen aikana, sotien välissä, kahdeksana tarkkanäköisenä, edistyksellisenä, upeasti kirjoitettuna ja aikaa uhmaavana kansatieteellisenä opuksena.

Paulaharjun ote on alkuperäisväestöä ja arktista luontoa kunnioittava. Hän kuvaa ihmisen ja luonnon vuorovaikutusta kovimmissa mahdollisissa olosuhteissa molempia kamppailun ja elossapysymistaistelun osapuolia tasaveroisesti arvostaen.

Vuonna 1934, tutkijanuransa ehtoopuolella, kuusikymppinen Paulaharju pullautti julki ainoan kaunokirjallisen teoksensa, novellikokoelman Tunturien yöpuolta. Se on kautta aikojen nuorekkainta ja radikaaleinta kotimaista sanataidetta.

Tunturien yöpuolen viisitoista novellia ovat lähtökohtaisesti kaikki perinteenkerääjä Paulaharjun tallentamia pohjoisen kummitusjuttuja, jotka taiteilija Paulaharju virittää säkenöivän moderniksi pienproosaksi.

”Mutta metsäkansa ei polkuja kaivannutkaan, sen käymätienä oli koko erämaa.”

Paulaharju taivaltaa tragedioittensa päähenkilöiden rinnalla kertoen humoristisen myötätuntoisesti kovista kohtaloista ja julmasta elämästä. Kaikenkarvaisen tyhmyyden, typeryyden, ahneuden ja ahdasmielisyyden systemaattinen pilkka pippuroi juonenkäänteitä.

Yliluonnollisen ja luonnollisen välinen raja häilähtelee kertomuksissa kutkuttavan ja tarkoituksellisen hämäränä. Kuvauksen kohteet uskovat maahisiin, meri-trolleihin ja noitavoimiin, mutta lukija saa valita, onko uskomuksissa perää vai kuljetaanko psykoottisen pelon, taikauskon ja harhojen alueella.

Näiden kauhukertomusten ihana viisaus on siinä, etteivät ne ole yhtään kauhistuttavia. Paulaharju kertoo pelkäävistä ja taikatemppuihin uskovista, hän tutkii kauhistumisen rakenteita ja mekanismeja sen sijaan että pelottelisi.

Novellien valosuunnittelu on nerokas. Kirjailija hyödyntää huolellisesti omakohtaisen kokemuksensa kaamoksen sysipimeästä, revontulten topologiasta, Jäämeren huurujen koreografioista sekä yöttömän yön läpikuultavuudesta.

Viisi kappaletta viidestätoista kummajaistarinasta purjehtii Jäämeren vuonoilla ja Ruijan rannoilla. Niissä tuntuu olevan aivan erityisesti aivot puhdistavaa viimaa.

Kirkko on Paulaharjun saagoissa uuden ajan merkki, muualta tuodun, organisoidun ja rahoitetun modernin taikauskon tyyssija.

Ihmisrievut tekevät näissä viiltävänhauskoissa proosanäytelmissä ylpeys- ja ahneuspäissään jonkin röyhkeän erheen, jolla yrittävät rimpuilla vapaaksi vääjäämättömästä. Järjestelmä palaa pian entiseen tilaansa niin että paukahtaa ja novelli on päättynyt.

Yliluonnollinen on näissä vinkeissä kertomuksissa luonnon valtavan latauksen symboli.