21. heinäkuuta 1969 Apollo 11 -kuulennon huipennuksessa Neil Armstrong astui Kuun pinnalle lausuen: ”Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle.”

Kehittymättömästä tekniikasta huolimatta Kuuhun laskeutuminen ei lopulta ollut ihmiselle mahdotonta, kun koko kansainvälinen yhteisö oli hyväksynyt sen yhteiseksi tavoitteeksemme.

Avaruushuuman aikoihin myös ympäristöliike oli ottanut ensi askeleensa. Vuosisadan loppuun mennessä oli jo saatu paljon aikaan.

Sinnikäs työ luonnon- ja ympäristönsuojelussa on tuottanut kansallisella tasolla paljon onnistumisia: merikotka on palannut saaristoomme, saukko jokimaisemaan ja suurpetojenkin kannan kehitys on onnistuttu kääntämään oikeaan suuntaan. Monen ympäristömyrkyn käyttöä on saatu rajoitettua, ja yhä useampi arvokas luontokohde on saatu liitettyä suojelualueverkostoomme. Itämeren suojelu ympärysvaltioiden yhteistyönä on sekin lopulta alkanut tuottaa tulosta. Iso laiva kääntyy hitaasti, kansainvälistä yhteistyötä vaativissa hankkeissa pelottavankin hitaasti.

Suuret koko ihmiskuntaa koskevat uhat ovat kuitenkin vielä ratkaisua vailla ja niiden edessä olo tuntuu joskus toivottomalta. Rakkaus luontoon on ja pysyy, mutta usko ja toivo ovat koetuksella valtavien haasteiden edessä.

Vuosikymmenten viivyttely tärkeiden kansainvälisten päätösten tekemisessä on johtanut tilanteeseen, jossa aika todellakin on käymässä vähiin. Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden väheneminen, meriekosysteemien köyhtyminen ja muuttolintujen metsästys ja verkottaminen ovat asioita, joissa oma tekeminen ei tunnu riittävän: tarvitaan todellinen yhteinen tahtotila.

Ihmiskunta on taas suuren harppauksen edessä – otammeko sen? Uskon ja toivon, että otamme.