Kesy jänis
Hassu veikkonen tämä vasemmalla puolella oleva pupujussi. Onko se oikea jänis? Kahtena aamuna se on tullut noin 2–3 metrin läheisyyteen. Sehän ei ole tyypillistä normaalille jänikselle, joka ponkaisee pusikkoon saman tien.
Kysyjän lähettämä kuvapari osoittaa hauskalla tavalla, että taajama-alueet ja erityisesti niiden puistoalueet valloittanut rusakko, jota monet jänikseksi nimittävät, on onnistunut syrjäyttämään meillä alkuperäisen metsäjäniksen suomalaisten tietoisuudessa. Molemmat lajit ovat siis jäniseläimiä eli kansanomaisesti vain jäniksiä, vaikka kyseessä on kaksi eri eläinlajia.
Kuvasta päätellen kesyksi mainittu yksilö on vaihtopukuinen metsäjänis, mutta oikeanpuoleisessa kuvassa on tyypillinen rusakko, jonka olemus lienee johtanut kysyjän ajatukset harhateille. Sekaannus lajeissa saattaa olla yleisempikin, sillä juuri rusakko on se jänislaji, jonka varsinkin kaupunkilaiset useimmiten näkevät. Maaseudulla metsäjänis on monin paikoin vielä säilyttänyt asemansa.
Metsäjänis on monissa eläinsaduissakin seikkaileva ristihuuli, joka syksyllä vaihtaa ruskean kesäpukunsa valkeaan talvipukuun ja keväällä takaisin kesäpuvuksi. Viljelymailla ja nyttemmin myös asuinalueilla yleinen rusakko on kautta vuoden lähes samanvärinen, ruskeanharmaa. Talvella lajien erottaminen onkin helppoa, mutta kesällä ehdoton erottava tuntomerkki on hännän väritys. Metsäjäniksen häntä on kesät talvet valkoinen ”pumpulitupsu”, mutta rusakon hännän yläpuoli on aina musta.
Kuten kuvaparista voi havaita, lajien olemuksessa on muutenkin eroa. Rusakon korvat ovat selvästi pidemmät kuin metsäjäniksen korvat ja ulottuvat eteenpäin käännettyinä kuonon kärkeä pidemmälle. Sellaista mittausta ei maastossa yleensä pääse tekemään, joten on pakko opetella, miltä kumpikin laji luonnossa näyttää.
Lienee mahdotonta selittää, miksi poikkeuksellisen kesy metsäjänis on viihtynyt asumusten liepeillä. On mahdollista, että kyseessä on luontaisesti peloton yksilö, joka on onnistunut löytämään hyvät ruokamaat ja turvallisen ympäristön asutuksen liepeiltä, varsinkin koska on peloton. Toisaalta on myös mahdollista, että jänisyksilö on poikasena ollut hoidokkina ja tottunut ihmisten läheisyyteen.
Liian yleistä onkin, että maastossa yksinään havaittuja jäniksenpoikia on otettu hoitoon, koska niitä on pidetty emon hylkääminä. Kysymys on kuitenkin sekä metsäjäniksen että rusakon normaalista elintavasta. Poikaset eivät kulje emon mukana, vaan poikue hajotetaan piilopaikkoihin petojen välttämiseksi. Yllättävää kyllä, emo käy vain kerran vuorokaudessa imettämässä poikasiansa. Ne saapuvat emon kutsumina saamaan maitoannoksensa ja vetäytyvät sen jälkeen takaisin erillisiin piilopaikkoihinsa. Tylyä mutta tarkoituksenmukaista on useammankin petoeläimen saaliiksi sopivan jäniksenpojan elämän alku!