KYMMENVUOTIAANA, silloisen keskikoulun ekaluokkalaisena kirjoitin äidinkielen tunnilla aineen annetusta aiheesta Syvällä korvessa asusti ilves. Arvosanaksi sain siitä 8–. Tässä kirjoitukseni kokonaisuudessaan.

”Ilves on Suomen salojen vanhakissa. Eräässä hyvin laajassa korvessa asusti tuo viekas tupsukorva. Sen pesä oli vanhan, naavaisen kaatuneen hongan alla olevassa kiven kolossa. Siellä oli hyvin lämmintä, etenkin nyt talvella, kun lumihiutaleet leijuivat pesän tiiviin katon päällä.

Oli ilta. Kuului hiljaisuutta leikkaava huuhkajan ääni. Ilves tuijotti kuuta pesäkolostaan. Mutta se oli hyvin nälkäinen, sillä se ei ollut syönyt pitkään aikaan. Se lähti saalistusmatkalle. Kimaltelevalle hangelle johtivat pedon jäljet. Yhtäkkiä se tunsi sieraimissaan oudon hajun. Tulossa oli metsästäjä. Hän oli löytänyt ilveksen jäljet. Eläin lähti pinkaisten pakoon.

Yhtäkkiä kuului laukaus. Se meni aivan pedon silmien edestä. Toinen laukaus jätti pedon makaamaan hengettömänä maahan. Luoti oli osunut suuren kissan päähän. Näin äkkiä voi loppua kaukaisen ja yksinäisen eläimen vaellus.”

 
VAIKKA TUON synkeähkön tarinan kirjoittamisesta on jo 53 vuotta aikaa, en voi olla ihmettelemättä, miksi juuri ilves on kiehtonut mieltäni aina. Ehkä sen arka luonne ja piilotteleva elintapa viehättävät. Se on minulle luontomme hienoimpia arvoituksia. Nyt Suomen 100-vuotisjuhlavuonna ihmettelen, miksi Suomen vaakunaeläin on leijona. Miksi ei ilves, upea ja ainoa luonnonvarainen kissaeläimemme.

Minulla on unelma: haluaisin kohdata ilveksen vapaassa luonnossa.  Olen päässyt jopa suden kanssa kasvotusten muutaman kymmenen metrin etäisyydellä, mutta ilveksestä olen päässyt uutterasta yrittämisestäni huolimatta näkemään vain talvisia jälkiä. Tuoreimmat jäljet näin helmikuun alussa. Itse kissan olen nähnyt mökkipihani riistakamerassa viime kesänä.

Olemme ilvestutkija Heidi Kinnusen kanssa jo vuosia sitten käyneet nuuskimassa tiettyjä ilveksen pesimäreviirejä, mutta emme ole onnistuneet näkemään tupsukorvaa.

En varmaan ole ainoa, jota ilves kiehtoo. Rohkenen sanoa sen olevan kansamme mielestä ehkä suurpedoistamme sympaattisin. Se ei aiheuta ihmisissä suteen verrattavaa petohysteriaa, sillä kotieläimistä sen saaliiksi joutuu satunnaisesti etupäässä kissoja.

 
ILVES ON yksi maailman laajimmalle levittäytyneistä kissaeläimistä, jonka tämänhetkinen kannanarvio maassamme on 2300–2500 yksilöä. Tämä on ilahduttavan paljon verrattuna esimerkiksi 1900-luvun alkuun, jolloin ilves oli metsästetty sukupuuton partaalle. Ilves on kuitenkin edelleen silmälläpidettävä laji, jonka suurimmat uhkat liittyvät liikenteeseen ja salametsästykseen, joka ei oikeastaan ole edes metsästystä. Se on rikos. Luvanvarainen metsästys on toki sallittua.

Olen alkanut hyväksyä sen mahdollisuuden, ettei minulle suoda elinaikanani tilaisuutta tavata ilvestä vapaassa luonnossa. Se on siis edelleen haave. Unelma. Enkä ole lainkaan varma, haluanko elää ilman unelmia.