HELMIKUUN seitsemäntenä päivänä 10 vuotta sitten akateemikko Ilkka Hanski luovutti niin sanotun tutkijakirjeen maa- ja metsätalousministeri Juha Korkeaojalle. Kirjeen oli lisäkseni allekirjoittanut 76 professoria, dosenttia ja muuta metsäekologian asiantuntijaa.

Kirjeen päävaatimus oli lopettaa Suomen jäljellä olevien luonnontilaisen kaltaisten vanhojen metsien hakkuut. Asiantuntijoina esitimme kirjeessä huolen hakkuiden määrästä ja perustelimme, miksi suojelualueiden ulkopuolella vielä jäljellä olevien vanhojen metsien säilyttäminen on välttämätöntä niin ekologisista, taloudellisista kuin kulttuuriinkin liittyvistä syistä.

Erityisesti totesimme, että vanhojen metsien määrän kehityssuunta oli huolestuttava, koska valtakunnan metsien inventoinnin mukaan yli 140-vuotiaita metsiä hakattiin kirjettä edeltäneen vuosikymmenen aikana noin 1000 neliökilometrin laajuudelta.

 
MITEN Suomen päätöksentekijät ovat asiantuntijoiden perusteltuun huoleen vastanneet? Kun tarkastellaan kirjeen jälkeisen vuosikymmenen hakkuutahtia, paljastuu, että yli 140-vuotiaita vanhoja metsiä hakattiin jo 2200 neliökilometrin laajuudelta. Hakkuiden lopettamisen sijaan hakkuutahti kiihdytettiin siis yli kaksinkertaiseksi.

Tarkastelemalla vielä luonnontilaisempien yli 160 vuotta vanhojen metsien kohtaloa selviää, että nämä metsät ovat joutuneen varsinaisen vainon kohteeksi: yli 160-vuotiaiden metsien ala on puuntuotannon maalla pienentynyt hakkuiden seurauksena 42 prosenttia viimeisen 15 vuoden aikana. Tällä hakkuutahdilla viimeiset yli 160-vuotiaat metsät joudutaan puuntuotannon maalla hyvästelemään jo ennen vuotta 2035.

Yli 160-vuotiaita metsiä on Suomessa jäljellä alle 10 000 neliökilometriä. Näistä puuntuotannon maalla on 3400 neliökilometriä, kun puuntuotannon metsäpinta-ala on noin 185 000 neliökilometriä. Yli 160-vuotiaat metsät muodostavat siis alle kaksi prosenttia puuntuotannon pinta-alasta. Tämä pinta-ala ei voi olla Suomen metsätaloudelle kynnyskysymys, mutta metsä- ja biotalouden ekologisen kestävyyden kannalta näiden metsien säästäminen on sitä.

 
SUOMI on sitoutunut kansainvälisiin monimuotoisuuden turvaamista koskeviin sopimuksiin. Jo tutkijakirjeen aikaan oli selvää, että hakkuumäärät olivat ristiriidassa niiden kanssa. Kaksinkertaistettu hakkuutahti ja biotalouden tarpeisiin suunnitellut hakkuiden lisäykset viittaavat vahvasti siihen, että Suomen päätöksentekijät ylenkatsovat asiantuntijoiden perustellun huolen lisäksi Suomea sitovia kansainvälisiä sopimuksia.

Suomen päättäjät eivät vaikuta aidosta kestävästä kehityksestä piittaavan. Hyväksymmekö todella sen, että suomalaisista tehdään kansa, joka jättää kansainväliset sitoumuksensa täyttämättä? Olemmeko todella niin sinisilmäisiä, että sallimme metsien hakkuiden lisäämisen kestävyysviherpesun viitan suojissa? Olemmeko todella niin itsekkäitä, että tulevien sukupolvien kustannuksella lisäämme hakkuita omaa elintasoa parantaaksemme?

Teksti: Janne Kotiaho
Kirjoittaja on ekologian professori.