LÄPI VUOSISATOJEN filosofit, biologit ja lukuisat muut ovat miettineet, mikä erottaa ihmisen eläimestä. Ehdolla ovat olleet ainakin tunteet, järki, oppiminen, leikkiminen ja apuvälineiden eli työkalujen hyödyntäminen. Viime kädessä on luotettu empatiakykyyn ja tietoisuuteen omasta itsestä – niihin eläimet nyt eivät missään nimessä yllä!

Eläinten käyttäytymistä koskevien tutkimusten karttuessa ihmiskunnan palkintopalli on murentunut. Vaikuttaa siltä, että mitkään taitomme ja ominaisuutemme eivät ole puhtaasti vain meidän. Kuten luonnossa yleensäkin, kysymys on aste-eroista.

Eläinlajeja on miljoonia, joten miljoonittain on myös eläinten sisäisiä maailmoja. Yhteisen kielen puutteen takia niistä on vaikea päästä perille, mutta toinen toistaan kiehtovammista seikoista on jo saatu vihiä. Hienoja esimerkkejä löytää vaikkapa Helena Telkänrannan, Jussi Viitalan ja Frans de Waalin eläinten käyttäytymistä käsittelevistä teoksista.

 
KAIKESTA TIETÄMYKSESTÄ huolimatta eläinten lokeroiminen ihmisen alapuolelle on yhä tavallista. Evoluutioteorian myötä olemme oppineet liittämään ihmisen fyysisesti muuhun eliökuntaan, mutta henkiset kyvyt monet haluavat pitää ihmisen yksityisomaisuutena. Olen kuullut luonnonystävienkin vetoavan lauseeseen ”luontoa ei saa inhimillistää”, kun joku on tulkinnut eläimen viestivän esimerkiksi surua tai häpeää.

Yleisimmin inhimillistämissyytöksiä esitetään silloin, kun luonnossa nähdään ystävällismielisyyttä. Meidät on totutettu ajattelemaan, että luonnossa vallitsee jatkuva olemassaolon taistelu – huolimatta siitä, että tiedämme monien lajien elävän symbioosissa keskenään ja yksilöiden tekevän yhteistyötä vaikkapa saalistuksessa. Lähtöoletuksemme ja draamannälkämme takia emme kuitenkaan kiinnitä huomiota yhteistyöhön vaan raateluhampaisiin. Ne eivät ole maailman yksiselitteinen symboli. Luonto on täynnä julmuutta, mutta myös neuvokkuutta ja toveruutta – kuten ihmiskuntakin.

Inhimillistäminen tarkoittaa ”ihmisen kaltaiseksi tekemistä”. Tutkimusten valossa näyttää siltä, että valaat, norsut ja kädelliset sukulaisemme ovat hyvinkin ”inhimillisiä”. Eikä perimmäinen samankaltaisuutemme ulotu vain eläimiin vaan kaikkiin aitotumaisiin eli kasveihin, eläimiin ja sieniin.

 
VOIDAAN SANOA, että eliöiden tavoitteet ovat yhteiset lajista riippumatta. Käytännössä jokainen olento pyrkii ainakin saamaan happea ja ravintoa sekä välttämään sairauksia ja vahingoittumista. Keinovalikoimaan kuuluu muun muassa yhteistyö, jopa kasvien keskuudessa.

Jos hyönteinen vaurioittaa puuta, lehdistä erittyy hajuaineita, jotka varoittavat lajitovereita vaarasta. Kemiallisen viestin saatuaan lähellä kasvavat puut kerryttävät lehtiinsä parkkiaineita, jotka muuttavat maun epämieluisaksi. Vaikka kasveilla ei ole aivoja, sanoisin niiden tietyissä tilanteissa auttavan toisiaan.

Erojen sijasta kannattaa havainnoida samankaltaisuuksia, joita luonnon eri asukkien välillä esiintyy. Jos opimme tunnustamaan, että maapallolla elää lajitovereidemme lisäksi lukemattomia muita yhtä lailla elämänhaluisia olentoja, sitä todennäköisemmin yhteiselostamme tulee pitkä.