Perhostoukat ovat kovia syömään. Esimerkiksi kaalikoi tekee kaalista pitsiä yks kaks ja tuomenkehrääjäkoit syövät puut paljaiksi niks naks.

Silti ne ovat kiehtovia, niitä on jännittävää etsiä ja tunnistaa. Ja ennen kaikkea niistä kehittyvät ne aikuiset siivelliset perhoset, joista me saamme iloa keväästä syksyyn. Lähtekäämme pullerojahtiin.

Oppaakseni saan perhosharrastaja ja perhoskirjailija Kimmo Silvosen, sähkötekniikan ja elektroniikan lehtorin Aalto-yliopistosta.

Suomessa on noin 2600 perhoslajia, joista näyttävimmät toukat ovat suurperhosilla kuten kiitäjillä, kehrääjillä, villakkailla, siilikkäillä, nirkoilla, yökkösillä, päiväperhosilla ja mittareilla.

Tärkeimpiä seikkoja jahdissa on tuntea ravintomieltymykset.

Suosituimpia perhostoukkien ravintokasveja ovat pajut, haapa, koivu, tammi, voikukka, kultapiisku, heinät, mustikka ja juolukka sekä nokkonen ja pujo.

Kevät- eli kamomillakaapuyökkösen toukka ruokailee näkyvästi peltosaunion kukalla.

Nirsoja ja kaikkiruokaisia

Perhosten suosikkikasveista monet ovat hyvin yleisiä kuten nokkonen, jota monet päiväperhosten ja yökkösten toukat syövät mielellään – eivätkä poltinkarvat näytä olevan niille minkäänlainen ongelma.

Muutamat nokkosia popsivat toukat voivat elää muillakin kasveilla, mutta jotkin lajit ovat nirsompia. Ne syövät vain yhtä tiettyä kasvia ja joskus vain tiettyä kasvin osaa. Hyvä esimerkki on kamomillakaapuyökkönen, joka elää saunakukalla ja on erikoistunut teriön keskiosaan, kukkapohjukseen.

Toisaalta on kasveja, joihin perhoset eivät koske. Esimerkiksi kielon ja ketunleivän ne jättävät rauhaan. Suomessa ei liioin ole kaunokkeihin erikoistuneita suurperhosia, pikkuperhosissa niitä tosin on.

Silvosella on mieltymyksiin selitys. Hän näyttää ängelmällä elävää kyynelyökkösen toukkaa. Ja toden totta: toukka on kuin itse ängelmä. Värit ja muoto täsmäävät.

Naamioituminen on siis varteenotettava syy, sillä vastaavia esimerkkejä on paljon. Monet mittarin toukat muistuttavat kuivaa oksaa ja sen turvin ne voivat melko rauhassa rouskuttaa puiden lehtiä. Yksi poikkeus tosin on: petomittari, joka on kannibaali.

”Se ei tarvitse kehittyäkseen liharuokaa, mutta se on vihamielinen”, Silvonen sanoo. ”Aggressiivisuus on todennettu kasvatuskokeissa.”

Levossa oleva petomittarin toukka muistuttaa oksantynkää. Se elää yleensä lehtipuilla ja pensailla.

Verkkoperhoset luottavat puolestaan kemiallisiin yhdisteisiin. Toukkien yleisimmät ravintokasvit ovat maitikat, ratamot ja tädykkeet.

”Kasvit eivät ole keskenään sukua, mutta ilmeisesti niissä on sellaisia kemiallisia yhdisteitä, joita toukat tarvitsevat puolustautumiseen.”

Pieniä ja piilottelevia

Päiväperhoset ovat toukkaharrastajalle vaikein ryhmä, sillä niitä löytyy melko huonosti.

”Toukat ovat pieniä ja piilottelevia 
ja lisäksi ne liikkuvat öisin ja monet 
vieläpä maan pinnassa. Ravintokasvillaan ne käyvät vain syömässä”, Silvonen kertoo.

”Esimerkiksi hopeatäplät saattavat olla maassa jopa kymmenien senttien päässä ravintokasvistaan.”

Käyttäytyminen liittyy suojautumiseen. Hopeatäplien toukat ovat enimmäkseen tummia ja maan pinnalla ne ovat paremmassa turvassa linnuilta kuin kasvien lehdillä.

”Tutun nokkosperhosen toukat on sen sijaan helppo havaita, sillä ne elävät ryhminä ja ovat nokkosilla selvästi näkyvissä – tosin vain alkukesällä.”

Silvosen mukaan päiväperhostoukkia ei kaaliperhosia ja ritariperhosta lukuun ottamatta enää loppukesällä juuri löydy. Ritariperhostoukkia kannattaa etsiä karhunputkelta tai suoputkelta, jotka ovat niiden tärkeimpiä ravintokasveja.

”Kasvimaalla ritarit karauttavat porkkanapenkkiin.”

Kyynelyökkösen piilotteleva toukka on väreiltään sopeutunut ravintokasvinsa ängelmän lehtiin.

Tupsuja ja sarvia

Suurin osa päiväperhostoukista on siis 
koteloitunut jo alkukesällä, mutta elo–
syyskuussa villakkaiden, siilikkäiden, kiitäjien ja kehrääjien toukkien leuat käyvät ja nahka venyy, kunnes se repeää ja toukka jatkaa syömistä entistä pulleampana. Toukka luo nahkansa elinaikanaan yleensä neljä–viisi kertaa.

Silvosen mukaan komeimpia syyskesällä nähtäviä toukkia ovat villakkaat, joiden nimi juontaa niiden värikkäisiin tupsuihin, kun taas samaan heimoon kuuluvia siilikkäitä luonnehtii tasaisempi karvaisuus.

Komeista nimistään kuten karhusiilikäs, hukkasiilikäs ja tiikerisiilikäs huolimatta siilikkäiden toukat piilottelevat lehtien alapinnoilla tai maassa.

Pitemmälle ehtineelle perhosharrastajalle kuten Silvoselle kotinurkkien penkominen ei enää riitä. Pitää bongata, löytää harvinaisuus. Tänä kesänä Silvonen etsii jälleen idänsiilikästä Kuhmon Vattuvaaralta, joka on ainoa lajin elinpaikka Suomessa.

”Kasvatuksissa on todettu, että laji syö parhaiten lehtikuusta ja voikukkaa ja Venäjältä sitä on löydetty ukonhatulta”, hän kertoo. ”Toukka talvehtii maassa ja kiipeää keväällä korkealle puuhun, missä se koteloituu ja kuoriutuu. Eipä ihme, ettei sitä niin vain näe.”

Siirrytään kehrääjätoukkiin. Eivätkös nekin ole helppo tuntea isoina ja karvaisina?

”Komeitahan ne ovat”, Silvonen myöntää. ”Ensin pitää tosin määritellä mikä on kehrääjä.”

Uusien DNA-tutkimusten myötä kehrääjät on silputtu moneksi. Itse asiassa kiitäjät ja osa kehrääjistä on yhdistetty samaan yläheimoon.

Jos kehrääjiä käsitellään yhtenä kokonaisuutena, kannattaa puhua heimoista, joissa toukat ovat isoja ja karvaisia – ja painavia: Esimerkiksi mäntykehrääjän ja tammikehrääjän toukka voi painaa jopa neljä grammaa tai enemmän.

Toinen isokokoisten toukkien ryhmä ovat kiitäjät. Niiden varma tuntomerkki on peräsarvi, joka tosin pikkukiitäjältä puuttuu.

”Mutta se on niin iso toukka, että sen tajuaa kiitäjäksi ilman sarveakin”, Silvonen huomauttaa.

Viirukiitäjä on matarakiitäjän eteläinen sukulainen. Toukka elää yleensä hierakoilla, tattarilla tai viiniköynnöksillä.

Nyrkkisääntönä voisi olla, että villakkaiden toukilla on tupsuja, siilikkäät ovat karvaisia, kehrääjät ovat karvaisia ja isoja ja kiitäjillä on peräpäässään sarvi. Toukkia etsiessä voi löytää myös munia, sillä perhoset munivat paljon.

”Esimerkiksi yökköset ovat hirveitä lisääntymään. Munia on satamäärin, morsiusyökkösellä saattaa olla 3000 munaa. Myös toukkia tulee valtavat määrät.”

Ja nyrkkisääntö tähänkin: Mittareiden munat ovat soikeita, päiväperhosten ja yökkösten munat ovat pyöreitä ja monilla kehrääjillä ne ovat hieman kulmikkaita.

Minne matka?

Toukat lähtevät ravintokasviltaan koteloitumaan tietyille paikoille. Mieltymykset ovat lajikohtaisia. Kotelona talvehtivat toukat kaivautuvat maahan tai pyrkivät kiinteälle alustalle, koska syksyn kosteus kurittaa niitä. Esimerkiksi kiitäjien toukat kömpivät karikkeen alle.

”Ne osaavat ottaa tällaisia asioita huomioon”, Silvonen naurahtaa.

Samana kesänä kuoriutuvalle toukalle paikalla ei ole niin väliä. Niiden kotelovaihe saattaa kestää vain kaksi viikkoa.

”Tyypillisesti ne kuitenkin kömpivät johonkin varpuun tai oksaan.”

Kotelon kiinnittymistapa vaihtelee. Päiväperhoset kuten ritariperhonen ja kaaliperhonen kiinnittyvät kasviin peräpäästään, kotelo on takakenossa ja sitä tukee vielä silkkinen vyörihma. Ritariperhonen on kotelossa pää ylöspäin, nokkosperhonen pää alaspäin. Kun perhonen kuoriutuu, kotelo tukee vielä sitä sen aikaa, kun se pumppaa siipensä suoriksi. Jotkut kuten haapaperhonen ja tyttöperhonen tarvitsevat lahopuuta. Ne kovertavat puuhun käytävän ja koteloituvat puun sisään.

Monet perhoslajit syövät ensiateriakseen munan kuoret ja elävät sillä seuraavaan kevääseen. Kuvassa keltatäplähiipijä.

Uudestisyntymä

Kotelossa tapahtuu ihme: muodonvaihdos. Joillakin tämä ihme tapahtuu hyvin nopeasti.

”Minulla on ollut kasvatuksessa perhosia, joiden koteloaika on kestänyt vain muutaman päivän”, Silvonen sanoo.

Joskus kotelo on Silvosen käsittelyssä mennyt kesken kaiken rikki, ja hän on päässyt näkemään, mitä sisällä on.

”Siellä on vihreätä mömmöä. Toukka hajoaa homogeeniseksi massaksi, joka muotoutuu uudelleen. Se ikään kuin valetaan perhoseksi kotelossa.”

Ja toinen ihme. Niissä perhosissa, jotka lentävät hyvin aikaisin keväällä, on lajeja, jotka talvehtivat valmiina perhosena kotelon sisällä.

”Jos syksyllä avaisi tällaisen kotelon, siellä olisi ihan valmis perhonen siivet sykkyrällä.”

Kimmo Silvonen syksyisellä toukkaretkellä Hämeenkoskella.

Jalkaparit kertovat

Toukkaharrastuksessa tarvitaan laskupäätä. Aina on ensin ynnättävä otuksen jalkaparit, jotka ainakin kaljuilla toukilla erottuvat hyvin.

”Jos toukalla on kolme paria jalkoja, se on todennäköisesti kovakuoriainen, kun taas viisi jalkaparia merkitsee mittaria”, Silvonen selittää.

”Mittarit on helppo ryhmä. Siinä on vain yksi poikkeus: tyttöperhonen, jolla onkin kahdeksan jalkaparia.”

”Useimmilla perhostoukilla on kahdeksan jalkaparia: yksi pari takana, neljä vatsan alla ja kolme edessä – tosin joillakin vatsajalkaparit ovat surkastuneet ja näkyvät vain pieninä kohoumina”, hän jatkaa.

”Jos taas löytyy 9–11 jalkaparia, kyseessä on sahapistiäistoukka, joka on aivan perhostoukan näköinen.”

Siispä toukka käteen ja laskemaan, paitsi että kosketus saa otuksen kiertymään rullalle säikähdyksestä.

Kasvatus varmistaa lajin

Perhoset talvehtivat munana, toukkana, kotelona ja aikuisena. Parhaiten ankarista oloista selviytyy toukka.

”Toukka pystyy säätelemään kosteus­oloja ja voi esimerkiksi hörppiä välillä vettä. Se pystyy myös vaihtamaan paikkaa, jos olot käyvät tukaliksi”, Silvonen sanoo. ”Kotelo on sen sijaan oman koppansa vanki.”

Talvi on kuitenkin suuri riskitekijä. Kaikilla talvehtivilla on suuri vaara menehtyä: voi paleltua, tulla tallatuksi tai syödyksi. Silvosella on kokemusta hiiristä, jotka ovat verottaneet hänen kasvattamiaan koteloita.

Sittemmin hän on oppinut pitämään toukat ja kotelot ilmatiiviissä purkissa, minne mikään ei pääse.

”Sitä on varmaan vaikea hyväksyä”, Silvonen sanoo. ”Toukat käyttävät kuitenkin erittäin vähän happea. Siksi ilmatiivis purkki toimii. Siellä kosteusolot pysyvät vakaina eikä sisältö homehdu.”

Toukkien kasvatusta vauvanruoka- tai hillopurkissa. Ruoka kannattaa vaihtaa päivittäin ja purkit putsata tarpeen vaatiessa – lasipurkit kestävät konepesua. Monien lajien toukkia tapaa vain antamalla perhosnaaraan munia ja kasvattamalla toukat sitten kotioloissa esimerkiksi valokuvausta varten. Kuvassa pilkkuharmomittari ja siniritariyökkönen.

Kasvatusta tarvitaan, jotta lajista saadaan varmuus.

”Kun löydän tuntemattoman toukan tai olen jostakin toukasta epävarma, kasvatan sen perhoseksi”, hän sanoo. ”Siinä ei luontoa rasiteta. Uhanalaisia toukkia ei pidä mennä ottamaan ja perhosen voi kokeen jälkeen päästää luontoon.”

Pitemmälle edenneessä perhosharrastuksessa ei Silvosen mukaan kuitenkaan etsitä toukkia vaan perhosnaaras, jonka annetaan munia. Silloin tiedetään heti minkä lajin toukka syntyy.

”Lisäksi saadaan samalla kertaa useampi toukka, nähdään miten eri yksilöt käyttäytyvät ja minkä värisiä ne ovat. Yhdessä toukassa lajin kirjo ei paljastu.”

Kirjallisuutta: 
Kimmo Silvonen, Morten Top-Jensen ja Michael Fibiger: Suomen päivä- ja yöperhoset – maastokäsikirja. (Bugbook Publishing 2014)