Miksi kuolleista männyistä ei tule keloja Etelä-Suomessa?

Kyllä keloja syntyy etelässäkin, kunhan puiden annetaan elää pitkään ja kuolla rauhassa. Pohjoisessakin vain pieni osa männyistä keloutuu, vaikka metsät olisivatkin luonnontilassa. Nuoret puut eivät keloudu, vaan kuoltuaan lahoavat nopeasti. Koolla ei sinänsä ole väliä.

Etelä-Suomen rämeillä näkee muutaman metrin mittaisia ja vain käsivarren paksuisia mäntykeloja. Karulla turpeella ne ovat kasvaneet hyvin hitaasti ja pihkautuneet läpeensä jo ennen kuolemaa. Lahoaminen on kelon loppu. Jos runko lahoaa nopeasti, ei keloa lainkaan synny; jos taas juuristo lahoaa nopeasti, ei puu kestä pystyssä ja taas on kelon tie kuljettu loppuun. Sekä juuriston että rungon täytyy vastustaa lahottajia vuosikymmeniä, ennen kuin voidaan puhua kelosta. Parhaat edellytykset keloutumiseen on yleensä kuivilla ja karuilla paikoilla, missä puut ovat harvassa ja kuolleet puut kuivuvat nopeasti.

Männyn puuaines on pihkaisuutensa vuoksi hitaasti lahoavaa, joten se keloutuu helposti. Keloutuminen on hidas tapahtumasarja, jonka olennaisin osa – pihkautuminen – alkaa jo puun eläessä. Kun mänty vanhenee, sen paksuuskasvu hidastuu. Elävä, vaalea mantokerros käy yhä ohuemmaksi, ja pihkan kyllästämä sydänpuu valtaa yhä suuremman osan rungosta. Kun puu sitten kuolee, kuori ja pienet oksat karisevat pois muutaman vuoden kuluessa. Runko harmaantuu ja kuivuu.

Pohjoisessa kelo voi seistä pystyssä parikin sataa vuotta, mutta etelässä lahottajien toiminta on ripeämpää, ja mäntykelotkin sortuvat tavallisesti muutaman kymmenen vuoden kuluessa maahan. Myös muista puista voi syntyä keloja. Olennaista kunkin puulajin keloutumismahdollisuuksille on sen lahonkestävyys. Esimerkiksi lepästä ei koskaan tule keloa, mutta jalava- tai tammivainaja voi seistä kelottuneena vuosikymmeniä. Koivukin voi keloutua, jos tikka kuorii sen pian puun kuoleman jälkeen. Jos kuolleeseen koivuun jää tuohi paikalleen, se ei kuivu, ja rungossa olevan kosteuden turvin lahottajat tekevät työnsä nopeasti. Silloin tuloksena on pökkelö, jota tuohi viime kädessä pitää pystyssä.