Valkohäntäkauris on lahja Atlantin takaa
Valkohäntäkauriit liikkuvat suurimman osan vuodesta itsekseen, naaraat vasoineen. Talvisin eläimet voivat muodostaa pieniä ryhmiä, joissa on mukana sekä eri-ikäisiä naaraita että uroksia. Ryhmät eivät kuitenkaan ole kovin tiiviitä. Kesällä pukit liikkuvat omissa porukoissaan, jotka hajoavat viimeistään syyskuussa kiima-ajan lähestyessä.
Ryhmän jäsenet viestivät toisilleen liikkeillä ja asennoilla. Jos jotakin epäilyttävää on tekeillä, häntä alkaa viuhtoa hermostuneesti. Myös etusorkan maahan iskeminen on merkki vaarasta. Kun yksi eläin nostaa häntänsä pystyyn paljastaen valkean peräpeilinsä, koko lauma katoaa salamana metsän suojaan.
Vasa erkanee emästään noin vuoden vanhana ja lähtee synnyinalueeltaan. Kun uusi elinpiiri on löytynyt, se jää sinne oleskelemaan pysyvästi, sillä valkohäntäkauris on hyvin paikkauskollinen.
Pirkanmaalla vapautettiin 75 vuotta sitten luontoon neljä Yhdysvalloista tuotua valkohäntäkaurista Suomessa syntyneine vasoineen. Valkohäntäkauriita on maassamme nykyään 40 000–50 000 yksilöä. Laji on levittäytynyt lähes koko Etelä- ja Keski-Suomeen. Menestyksekäs siirto Pohjois-Amerikasta on osoitus lajin hyvästä sopeutumiskyvystä. Istutuksen onnistumista auttoi valkohännän nopea lisääntymiskyky sekä se, että muita ravinnosta kilpailevia hirvieläimiä oli vähän. Lisäksi petojen määrä oli 1930-luvulla nykyistä pienempi.
Eläimet olivat Minnesotan amerikansiirtolaisten lahja vanhalle isänmaalleen ja sen erämiehille. Vieraan lajin päästäminen suomalaiseen luontoon ei ollut riskitöntä, mutta sitä ei juuri mietitty. Oli onni, ettei tulokas tuonut tauteja tullessaan tai vallannut minkään kotoisen lajin ekolokeroa.
Suomalaiset ovat ottaneet valkohännät omakseen. Yksi osoitus tästä on väittely, jota lajin nimestä on käyty nisäkäsnimistötoimikunnan julkistettua 2008 ehdotuksensa maailman nisäkkäiden uusiksi suomenkielisiksi nimiksi. Esityksessä valkohäntäpeura on muutettu valkohäntäkauriiksi.
”Halusimme säästää peura-nimen suomen kieltä ja eläimistöämme kunnioittaen alkuperäiseen faunaamme kuuluvalle metsäpeuralle. Nimen muuttamiseen vaikuttivat myös hirvieläinten sukulaisuussuhteet”, sanoo professori Heikki Henttonen, nimistötoimikunnan koollekutsuja.
Toimikunta on saanut kritiikkiä etenkin vakiintuneisiin nimiin kajoamisesta. Henttosella on napakka vastaus:
”Nimet ovat muuttuneet aina. Esimerkiksi sata vuotta sitten käytössä olleista nisäkkäiden nimistä puolet on muuttunut omia aikojaan 2000-luvulle tultaessa. Kukapa muistaa enää laukonpeuraa, joksi valkohäntää aikoinaan kutsuttiin.”
Metsästyslaki tuntee valkohäntäkauriin yhä valkohäntäpeurana.
”Siinä mielessä peura on ehkä virallinen nimi”, Henttonen miettii. ”Kaurista käytetään yhä enemmän tietokirjallisuudessa ja oppikirjoissa. Kieli muuttuu hiljakseen.”
Koska kaikki Suomen valkohäntäkauriit ovat peräisin vain neljästä yksilöstä, voisi olettaa, että niiden perinnöllinen muuntelu on vähäistä. Vuosi sitten julkaistu tutkimus osoittaa kuitenkin muuta.
”Kun vertasimme suomalaisten valkohäntäkauriiden dna:ta yhdysvaltalaisten eläinten perimään, selvisi, että niiden geneettinen monimuotoisuus on laskenut hyvin vähän”, kertoo tutkijatohtori Jaana Kekkonen Helsingin yliopistosta. Tutkimusryhmään kuuluvat myös Turun yliopiston apulaisprofessori, dosentti Jon Brommer sekä Suomen riistakeskuksen hirvieläinten hoidon asiantuntija Mikael Wikström.
”Monimuotoisuus oli säilynyt todennäköisesti kannan todella nopean kasvun ja lajin pitkän eliniän vuoksi”, Kekkonen sanoo.
Tutkimustulokset osoittavat, että myös pieni määrä emoeläimiä voi saada aikaan terveen kannan. Tällä voi olla merkitystä luonnonsuojelulle esimerkiksi, kun jollekin alueelle halutaan palauttaa sieltä kadonneita eläimiä.
Valkohäntäkauris
Odocoileus virginianus
Koko: Ruumiin pituus 150–180 senttiä, häntä 15–35 senttiä, säkäkorkeus 90–110 senttiä, paino 40–130 kiloa (urokset ovat kookkaampia kuin naaraat).
Ulkomuoto: Pukeilla on sarvet, jotka putoavat vuosittain. Kesäkarva on punaruskea, talvikarva harmaa. Kurkku ja vatsa vaaleat, korvien sisäpuolella ja silmien ympärillä sekä kuonossa valkea rengas. Häntää ympäröi valkea peräpeili.
Lisääntyminen: Kiimakausi loka–marraskuussa. Naaras kantaa seitsemän kuukautta ja synnyttää toukokuun lopussa tai kesäkuun alussa yhdestä kolmeen vasaa.
Ravinto: Kesällä ruohovartiset kasvit. Syksyllä syö pelloilta orasta ja puimattoman viljan jyviä. Talvella ravintona ovat varvut, katajan ja männyn neulaset, puissa kasvavat jäkälät sekä lehtipuiden varvut ja silmut. Riistaruokintapaikoilla syö heinää, kauraa, omenia ja juureksia.
Elinympäristö: Viihtyy metsien ja peltomaiden vaihettumisvyöhykkeessä. Kesällä lepäilee keskipäivän tienoon, mutta talvella pysyy liikkeellä valoisan ajan. Elinpiiri 500–5000 hehtaaria.
Elinikä: 12–13 vuotta.
Metsästys: Suomen toiseksi tärkein riistaeläin hirven jälkeen. Pyyntiaika syyskuun lopulta tammikuun loppuun.
Tiesitkö? Paetessaan eläin nostaa häntänsä pystyyn, jolloin valkea peräpeili näkyy ja toimii hätämerkkinä lajitovereille.
Julkaistu Suomen Luonnossa 9/2013