Toukokuun loppu on helteinen. Ajan äitini ja kaksivuotiaan lapseni kanssa Seinäjoelta kohti Kurikan ja Laihian rajaa. Autossa ei ole ilmastointia. Hikikarpalot valuvat pitkin otsaa, ja lapsi kysyy lähes taukoamatta, joko ollaan perillä.

Viimein kurvaan Maalarinmaan parkkipaikalle. Mutustelemme ensimmäiset eväät ja kiipeämme lintutorniin. Leppeä tuuli kuivattaa hien ja tornista avautuva suomaisema tyynnyttää mielen. Mikä avaruus, mikä hiljaisuus!

Lähdemme kävelemään pitkospuita pitkin. Etenemme ryhmän nuorimman tahtiin. Ihmettelemme monenkirjavia rahkasammalia ja niiden lomassa seikkailevia hyönteisiä. Riisumme välillä kengätkin ja kokeilemme, miltä suo tuntuu paljaiden jalkojen alla. Kuovi huutaa ja lehahtaa lentoon, mutta maakotkasta ei näy tällä kerralla vilaustakaan.

Pidämme tauon Piutukuusensaaren levähdyspaikalla. Koivut ovat hiirenkorvalla. Kesä on niin alullaan, että metsässäkään itikat eivät häiritse kahvittelua ja lepäilyä.

Paluumatkalla lapsi nukahtaa kantoreppuun. Kuljen pitkoksilla rakas kantamus selässäni ja suunnittelen tulevia retkiä. Ehkä ensi kerralla tulenkin tänne syksyllä, nukun Särkisen autiotuvassa ja poimin kotiin viemisiksi Levanevan karpaloita.

Levaneva

• Etelä-Pohjanmaan ja Pohjanmaan rajalla, 40 km Seinäjoelta luoteeseen.
• Suurin soidensuojelualue maa­kunnissaan. Alueella voi kulkea Kurjen kierrosta pitkin, ja retkeilyyn löytyy tulen­teko­paikkoja, telttailualue sekä autiotupa. Levanevan hoidosta vastaa Metsähallitus.
• www.luontoon.fi/levaneva

Teksti: Emilia Pippola