Kestää vain pari sekuntia ennen kuin luontokuvaaja Ossi Saarisen kädellä on ensimmäinen tali­tiainen. Sitten sinitiainen, ja kohta kuusen oksalta kurkotteleva orava.

Saarinen on pannut kämmenelleen maapähkinöitä, joita eläimet käyvät hakemassa.

Täällä Helsingin Seurasaaressa Saarinen on ottanut monet suurta huomiota herättäneistä lintu- ja oravakuvistaan. Hän on jakanut kuviaan sosiaalisessa mediassa viime vuodet ja noussut nopeasti alan tähdeksi. Instagramissa hänen Soosseli-tilillään on 176 000 seuraajaa, ja vain 22-vuotiaana hän tekee tätä jo työkseen: ottaa hienoja luontokuvia ja jakaa niitä muiden nähtäväksi.

”En ehkä sanoisi, että olen täyspäiväinen”, Saarinen maistelee sanoja. ”Ehtisin tehdä muutakin, mutta mitä enemmän tälle antaa aikaa, sitä parempaa jälkeä tietysti syntyy. Tällä hetkellä en tee mitään muuta.”

Koti loi pohjan

Saarinen kertoo liikkuneensa luonnossa lapsesta asti, ehkä siksi, että myös vanhemmat ovat ”jonkinlaisia luontoihmisiä”. Isä on geologian professori Turun yliopistossa ja äiti lukion biologian ja maantieteen opettaja Lahdessa.

”Alkuun me asuttiin kaupungissa [Lahdessa], ja kesämökki oli maaseudulla”, Saarinen kertoo. ”Mökille muutettiin, kun olin 10-vuotias.”

Lahdessakin luonto oli lähellä kotia, mutta Hollolaan muuton jälkeen se alkoi heti kotiovelta: toisella puolen taloa oli metsä ja toisella järvi.

Eläinkuvaajan kohteet ovat liikkeellä silloin, kun suurin osa ihmisistä nukkuu. Herätyskello pärähtää kesäisin kolmen aikaan yöllä. Kuva: Karoliina Paatos

Aluksi Saarinen tarkkaili luontoa paljain silmin ja kiikareilla. Ensimmäisen luontokuvansa hän otti takapihan lintulaudalta vasta lukioaikana, kun isä, joka itse harrastaa kasvikuvausta, lainasi kameraansa.

”Se sanoi, että koetapa, Ossi, kuvata noita.”

Ensimmäinen lintukuva onnistui hyvin, ja Saarinen sai alkusytykkeen. Hän alkoi lainailla isän kameraa yhä tiheämmin, kunnes hankki omansa.

Äitikin on vaikuttanut Saarisen elämänvalintoihin: Lukion päättyessä hän aikoi ensin suuntautua samoille aloille, joita äiti opetti lukiossa.

”Hain opiskelemaan sekä biologiaa että maantiedettä. Ne olivat mielenkiintoisimmat aineet koulussa.”

Lopulta Saarisen ei tosin tarvinnut käydä pääsykokeissa, koska hän pärjäsi maantieteen kansallisissa kilpailuissa niin hyvin, että päätyi edustamaan Suomea maantieteen olympialaisiin Pekingiin. Noilla näytöillä irtosi opiskelupaikka Helsingin yliopistosta hakemattakin.

Nyt opinnot ovat tosin jääneet tauolle, koska luontokuvaus vei.

Lue myös

Luontokuvaajien vinkit hyvään somekuvaan

Some muuttaa kuvaa

Instagram-tilin Saarinen oli perustanut samoihin aikoihin kuin kuvausharrastus alkoi. Alun perin hän lisäili tilille kännykällä ottamiaan selfieitä, mutta vähitellen se kehittyi luontokuvatiliksi, ja seuraajamäärät lähtivät nousuun.

Yksi onnekas kuva ketunpennuista, jonka hän sai toukokuussa 2017, koukutti hänet lopullisesti.

”Tärkeintä minulle on luonnossa oleminen itsessään, mutta kuvaaminen on tapa näyttää muille niitä tilanteita, joita olen kokenut. En minä vain omaksi ilokseni kuvaisi”, Saarinen sanoo.

”Somessa oppii tajuamaan, millaiset kuvat siellä toimivat.”

Palautetta tulee paljon, ja Saarisen mukaan 99 prosenttia siitä on myönteistä. Se yksi kielteinen prosenttikin on enimmäkseen aivan järkevää.

”Joku saattaa epäillä vaikka, että en kunnioita eläimiä. Että menen liian lähelle tai ruokin eläintä, jota ei pitäisi.”

Seurasaaren oravien ja lintujen ruokkimista Saarinen ei pidä pahana, koska ne ovat toisten ruokinnoilla käydessään jo kesyyntyneet. Sen sijaan esimerkiksi ketuille hän ei koskaan tarjoa syötävää.

Saarisen reppu on niin iso, että varusteilla selviää tarpeen tullen yhdestä kahteen päivään luonnossa. Lähtiessä ei koskaan tiedä, mitä tulee vastaan. Kuva: Karoliina Paatos

Ketuista, ja nisäkkäistä ylipäätään, on tullut hänelle rakkaimpia kuvauskohteita. Niissä on sitä jotain, mitä Saarinen kuviinsa haluaa.

”Linnut näyttävät aina samoilta, mutta vaikkapa ketuilla on hirveästi ilmeitä. Ne ovat karvaisia, pörrösiä ja jotenkin kivoja kuvattavia. Haasteellisia löytää.”

Hyvä kuva on Saarisen kannalta sellainen, joka herättää katsojassa tunteita. Mielellään nuo tunteet saisivat olla myönteisiä. Luontokuvauksesta on tullut hänelle näet kaupallisen yhteistyön ja kuvamyynnin kautta tulonlähde, oikea ammatti.

”Somessa oppii tietysti tajuamaan, millaiset kuvat siellä toimivat”, Saarinen sanoo. ”Vaikka periaatteessa ei haluaisi, että se vaikuttaa omiin kuvauksiin, niin kyllähän se pakosta vaikuttaa. Jos saan hienon kuvan vaikkapa kuolleesta ketunpennusta, enhän minä sitä voi julkaista.”

Sellaiset kuvat Saarinen jättää arkistoon. Ehkä niille on käyttöä joskus, jossain muualla kuin somessa.