Kesällä 1852 englantilainen luonnontutkija Alfred Russel Wallace palasi Brasiliasta kotimaahansa Englantiin. Hän oli kerännyt matkallaan tuhansia hyönteisiä ja lintuja kokoelmiinsa. Laivalla syttyi tulipalo keskellä valtamerta ja kaikki tuhoutui. Wallace itse ajelehti kymmenen päivää veneessä ennen kuin hänet pelastettiin haaksirikosta.

Wallace ei kuitenkaan lannistunut onnettomuudesta vaan suuntasi uuden matkansa Malesiaan, jossa hän keräsi 126 000 lajin kokoelman ja kehitteli myöhemmin tutkimustensa pohjalta evoluutioteorian, josta kunnian sai kuitenkin virkaveli Charles Darwin.

Satakolmekymmentä vuotta myöhemmin minäkin keräilin perhosia isäni kanssa. Wallacea ihailevan isäni perhosharrastus oli herännyt teinivuosina 1950-luvulla, uinunut parikymmentä vuotta ja syttynyt myöhemmin taas uuteen liekkiin.

Perhonen pantiin lasipurkkiin, jonka pohjalla oli etikkaeetterillä kostutettua pumpulia. Perhosen siivet levitettiin erityisellä laudalla mikä oli tarkkuutta vaativaa puuhaa. Sinänsä armollinen kuolema, mutta kuolema kuitenkin. Ja maailmassa oli yksi perhonen vähemmän, ihmisen toiminnan seurauksena.

Tutkin innokkaasti perhosten pisteytysopasta ja yritin löytää mahdollisimman harvinaisia lajeja. Yksi kiehtova laji oli isonokkosperhonen. Jos sellainen olisi lentänyt eteeni 1980-luvun alkupuolella, olisin ilman muuta napannut perhosen haaviin. Onneksi ei lentänyt.

”Ehkä perhoset olivat lopultakin antaneet anteeksi, uskaltaneet tulla.”

Halusin tietysti tehdä vaikutuksen isääni kuten kaikki lapset. Yhtenä päivänä olin näkevinäni hyvin erikoislaatuisen perhosen ja riensin kertomaan siitä isälle. Kun isä tiedusteli tarkempia yksityiskohtia, etsin jostain Etelä-Amerikan perhosatlaksesta sopivan näyttävän lajin. Isä ymmärsi heti, että puhuin palturia, hymähti ja pysyi viisaasti hiljaa.

Myöhemmin isäni hankki järjestelmäkameran, siirtyi valokuvaamaan perhosia ja kirjoittamaan perhoskirjoja, joista on ollut iloa kaikille. Perhoset ovat pysyneet minunkin elämässäni mukana. Ne ovat kulkeneet johtoaiheena romaaneissani, niiden herkkyys, kauneus ja haavoittuvuus. Perhoset vievät minut lapsuuteen ja lämpimiin kesäpäiviin, perhosretkille isän kanssa. Ne myös muistuttavat minua siitä, että ihmisen valta luontoon nähden on musertava. Myös luonnon valta ihmiseen voi olla musertava, mutta luonto ei koskaan tuhoa tarkoituksella ja päättäväisesti.

Muutama vuosi sitten isä soitti ja kertoi, että oli tapahtunut jotain erikoista. Äärimmäisen harvinainen isonokkosperhonen oli vaeltanut jonkin sopivan ilmavirtauksen myötä Suomen etelärannikolle. Astuin puhelun jälkeen takapihalle ja kävin tarkistamassa kukkivan hevoskastanjan. Puussa nökötti viisi isonokkosperhosta. Maailma oli muuttunut, ja hyvä niin, en kaivannut enää perhoshaavia. Katselin ihmeellisen kauniita perhosia ja ajattelin, että ne olivat olleet matkalla kolmekymmentä vuotta. Ehkä perhoset olivat lopultakin antaneet anteeksi, uskaltaneet tulla.