Pentti Linkola ja Teuvo Suominen toivat Suomessa muuttohaukan hädän yleiseen tietoisuuteen
Suomen muuttohaukkakanta on kasvanut ilahduttavasti satoihin pareihin. Miten paluu oli mahdollinen? Se edellytti ympäristömyrkkyjen kieltämisen, mihin vaikutti ratkaisevasti tieto petolintujen kohtalosta maailmalla ja Suomessakin.
Muuttohaukan vähenemiseen herättiin meillä 1950-luvun lopulla, kun Pentti Linkola kirjoitti Luonnonsuojeluliiton edeltäjän järjestämistä kartoituksista Suomen Luontoon. Niissä pesäpaikka toisensa jälkeen paljastui asumattomaksi.
”…inventaarin murheellinen lopputulos on yllättänyt sekä luonnonsuojeluväen että ornitologit”, Linkola totesi Suomen Luonnossa (SL 1/1959).
Linkola uskoi vainon vievän muuttohaukan kohti perikatoa ja teki aloitteen muuttohaukan rauhoittamisesta. Laji rauhoitettiinkin jo 30.4.1959. Pesille asetettiin merkkitauluja, mutta vuoden 1959 pesinnät menivät silti pieleen.
”…tuskin voidaan enää tilannetta tulkita muutoin kuin sanoilla: olemme menettäneet jalohaukan”, Linkola kirjoitti (SL 1 /1960).
Seuraavinakin vuosina kartoitukset kertoivat kummallisista epäonnistumisista, esimerkiksi Ahvenmaalla: ”…1962, Eckerö 2 munaa; toinen jäi kuoriutumatta, 1 poikanen kuoli parin päivän ikäisenä”.
Syynä pidettiin haukkojen pesimistä yli-ikäisenä. Vuoden 1964 katsauksessa Linkola kuitenkin jo kertoi, että syy muuttohaukkojen hätään olivat ympäristömyrkyt.
”Näillä uudenaikaisilla myrkyillähän on kasaantumisen mahdollisuus”, hän kirjoitti ja summasi uuden tiedon merkityksen: ”Hirvittäviä tosiasioita.” (SL 1/1964).
Maailmalla lintuharrastajien petolinnuista keräämä tieto oli jo kuitenkin auttanut tunnistamaan myrkkyjen, kuten DDT:n, vaarat. Suomalainen luontokuva tuli petolintujen avuksi, kun Suomen Luonnon päätoimittajanakin vaikuttanut Teuvo Suominen lähti viimeisten haukkojen pahdoille.
”Kävin tarkastamassa Penalta [Linkolalta] saamani pesäpaikan toisensa jälkeen”, Suominen sanoo.
”Kaikki olivat tyhjiä kunnes Enontekiön Pahtajärven pesä oli asuttu. Muistaakseni jossain Pohjan pitäjässä oli [lisäksi] yksinäinen aikuinen.”
Enontekiöllä valokuvausta yritettiin ensin pitkällä telellä, mutta tulokset eivät tyydyttäneet.
”Rakennettiin tunturikoivun rungoista harva kuvauslava. Se ripustettiin pahdan huipulla kasvavaan mäntyyn. Pyykkinarua sai kyläkaupasta. Lavalle pystytettiin soputeltta.”
Kuvat päätyivät klassikoksi muodostuneeseen kirjaan Lintujemme katoava aateli (WSOY 1967). Kirja toi kerralla suomalaiseen tietoisuuteen ympäristömyrkkyjen salakavalan vaikutuksen petolintuihin. DDT kiellettiin Suomessa kokonaan vuonna 1976.
Teuvo Suomisen merkitys suomalaisen luontokuvauksen ja tiedekirjoittamisen uranuurtajana on sivuuttamaton. Tänä vuonna hänestä ilmestyi kirja Luonnon puolesta (Docendo).
Vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen Kuusamon jyrkänteillä kaikuu taas muuttohaukan villi huuto. Lue Suomen Luonnon 7/2020 artikkeli muuttohaukasta!