PENTTI LINKOLA — ornitologi, kalastaja, kirjailija ja
VÄINÖ KOIVISTO — metsäyhtiön ylimetsänhoitaja väittelevät.

Pentti Linkola: Sydänmaa ja sen kohtalo

Keski-Hämeessä sijaitsee neljän pitäjän, Kuhmalahden, Luopioisten, Pälkäneen ja Sahalah­den yhteinen laaja takamaa-alue, Lammin-Padasjoen Evon salojen ohella Hämeen suurin ja koko Etelä-Suomenkin suurimpia yhtenäi­siä sydänmaita.

Tämä metsä-alue on vuodesta 1949 lähtien ollut luonnonihailu ja -tutkimus­kohteenani, joka lukemattomien satojen ret­keily tuntien aikana on tullut joka kolkaltaan sekä tutuksi että rakkaaksi. Tuttuja ovat sen kaikki vuoret ja suonputamat ja kaikki kuuti­senkymmentä lampea, kymmenet vuosittain seuratut petolintujen ja pöllöjen pesät, Keski-Hämeen ainoat vakinaiset kuukkelit ja muualla aniharvinaiset kurjet ja korpit, ja täältä ovat peräisin unohtumattomimmat eräelämykset ilveksen huutaessa yöretkillä keväthankien aikaan. Ja yhtä tutuiksi ovat tulleet sydänmaan ihmiset, niin sen sisäosien harvojen mökkien asukkaat kuin laitakylien parhaat kalamiehet, ravustajat, marjastajat ja hirvimiehet — puhu­matta niistä monista luonnontutkijatuttavista, jotka minun laillani ovat alueesta nauttineet. Lyhyesti sanoen, tästä sydänmaasta on tullut kotiseutuani sanan täydessä merkityksessä.

Alueella on yksityismetsien lomassa erittäin suuria metsäaloja Yhtyneitten Paperitehtaitten eli Valkeakoski-yhtiön omistuksessa. Siinä myrskyisän nopeassa kehityksessä, joka jo nyt on riistänyt pääosan alueelle vielä 1950-luvun alussa ominaisesta erämaan viehätyksestä, on Valkeakoski-yhtiö koko ajan kulkenut kärjessä. Lohko lohkolta on käsitelty viimeisetkin met­sän nimen ansainneet pinta-alat: monin paikoin erottavat satojen hehtaarien paljaaksihakkuualoja (tahi niiden kuolettavan ikäviä tasaikäisiä mäntytaimistoja) vain pienenpienet notkometsiköt, ja niissäkin on kuusikko ylettömiin (ja vajaatuottoiseksi) harvennettua.

Kymme­nisen vuotta sitten halkaistiin sydänmaa kahtia ensimmäisellä metsätiellä; nykyisin alue on jo pirstottu laajalla tieverkolla, jota myöten vetelimmätkin sunnuntairetkeilijät autoillaan por­haltavat sydänmaan sisimpään saakka — sinne, mihin ennen vain todelliset metsänkulkijat yltivät. 1960-luvun alussa yhtiön mailla toteu­tettiin valtava suonkuivatusohjelma, joka te­hokkuudessaan ylitti kaiken muualla maassa näkemäni: ojia vedettiin jopa kymmenen met­rin levyisiin soistuneisiin notkelmiin, joissa hyötyalue on laskettava aareissa. Oli masenta­vaa tuolloin vaeltaa jonakin heinäkuun hievahtamattoman tyynenä sunnuntai-iltana sy­dänmaan keskiosissa, minne maanteiden häly­kään ei kilometrien takaa kanna: nyt on ilma täynnä oja-aurojen ja hullujussien kolketta ja kirskunaa, ne ajoivat useaa vuoroa yötä tai pyhääkään tuntematta.

Näin hävisi suuri osa takamaan pursuavan monipuolisesta suovalikoimasta, niin viehättävät koivikkoletot kuin laajimmat rämeetkin, ympäristökylien satojen muurainmiesten jokakesäiset toiviomaat ja kurkien viimeiset pesäpaikat. Kuusikkokorvet, pyyn, varpushaukan, kuukkelin ja pohjantikan turvapaikat, on sekä ojitettu että harvennettu ja raivattu viimeiseen tikkuun. Myös useat alueen kokoon nähden vähistä salolammista — täällä koko Hämeen vahvimman kaakkuriasutuksen tyyssijassa — ovat ojituksen ansiosta laskeneet rapakoiksi.

Ainoana lohtuna on vielä tätä nykyä se, että monessa tapauksessa yksi­tyiset metsänomistajat eivät ole lähteneet mu­kaan kannattamattomaan ojitushankkeeseen: on huvittavaa nähdä samasta suosta toinen, yhtiön omistama puolisko ojitettuna ja toinen puoli yksityisen maalla koskemattomana.

Tällaista taustaa vasten on ymmärrettävää, että uutinen mainitun metsäyhtiön luonnonsuojeluohjelmasta (Suo­men Luonto 1963:1) vaikutti minuun tyrmistyttävästi. Saamani käsitys asioista ei kuitenkaan sen jälkeen kahtena viime kesänä ole edellä selostetusta muuttunut — lukuun ottamatta sitä, että kuvaan ovat nyt tulleet uutena tekijänä metsälannoitesäkit, jotka siivottomasti levälleen jätettyinä saavat jo laajat metsäalat muistutta­maan kaatopaikkoja.

Erityisen kiinnostavaa minulle henkilökohtaisesti, tutkimuksiini liittyvänä oli yhtiön päätös haukkojen rauhoittamisesta maillaan. Alueen suurista haukanpesistä vuosina 1962—63 on kaksi sijainnut yhtiön mailla ja kolmas aivan rajalla yksityisen puolella. Näistä Ruokojärven mehiläishaukan pesäpuu kaadettiin yhtiön talvihakkuissa 1962/63 ja molemmat kanahaukan pesät (Haukijärvenrahka ja Iso-Laippa) hävitettiin hakkuiden yhteydessä hautomisvaiheessa 1963, joka oli takamaan luonnolle oikea kauhujen vuosi valtavan suurine kesäsavottoineen.

Molemmat pesät oli varustettu vetoomuslehtisin, joissa pyydettiin niiden säästämistä tutkimustarkoituksiin ja jotka miltei poik­keuksetta muualla Hämeessä ovat riittäneet pesien säilymisen takeeksi. Viime kesänä (1964) olivat molem­mat reviirit asumattomat, Haukijärvenrahkan pesäpuu mahtavine vanhoine pesineen oli leimattu tukiksi siitä huolimatta, että se oli jo vuosia yhtiön työnjohtajan tiedossa. Mainittakoon, että tämä — muuten kyllä hyvin laatuisa mies — kertoi talvella 1963/64 ampuneen­sa kanahaukan lähistöllä.

Ohjeissa myös mainitut kalasääksien pesäpuut ovat yhtiön mailla kylläkin säilyneet, niinkuin nykyisin on poikkeuksetta laita kaikkialla muuallakin Hämeessä. Mitään erityisiä suojuspuustoja ei sen sijaan ole sääs­tetty, ei edes Masolammella, missä sääksipari rakensi 1964 uuden pesän maisemallisesti erittäin viehättävään paikkaan aivan veden partaalle kauniiseen rämemäntyryhmään jäkäläisen silokallion juurelle. Yhtiön tukkileimaus ehti kohtalonomaisesti heti kesällä paikalle, ja pesäpuuta lukuunottamatta koko mäntyryhmä lei­mattiin — vaikka jo kymmenen metrin maisemansuojavyöhyke lammen rannoille olisi riittänyt sen pelastuk­seksi. (Rantojen suojavyöhykkeestä, josta suojeluohjel­missa puhutaan, ei po. alueella ole koskaan näkynyt merkkiäkään.)

Esimerkillinen on ainoastaan Körhämön tapaus, missä pieni rämetilkku jätettiin kokonaan ojitta­matta sääksenpesän vuoksi. Aloite tuli kuitenkin täällä­kin muualta, erään Sappeen kylästä olevan ojitusmiehen kieltäydyttyä avaamasta laskuojaa, koska kalasääksen pesäpuu oli ojalinjalla. — Lopuksi on todettava, että yhtiön suosittelemaa telkänpönttökampanjaa on alueella pienessä määrin toteutettu. Valitettavasti telkkä kuiten­kin puuttuu täysin koko tältä sydänmaalta, ja helmi­pöllön kaivattuun tarpeeseen pöntöt on onnettomasti ripustettu aivan liian matalalle.

Olen kuvannut olosuhteita tällä metsäalueella näin laajalti sen vuoksi, että niillä on yleistäkin kantavuutta. Ensinnäkin on valppaasti seurat­tava sitä vaaraa, joka liittyy luonnonsuojelun nimellisesti yhä arvostetumpaan yhteiskunnain seen asemaan: sitä aletaan käyttää mainoskyltti­nä sielläkin missä käytännön toiminta on sille täsmälleen vastakkaista. Maastossa liikkuva, suomalaisen maaseudun todellisuuteen koske­tuksessa oleva luonnonystävä saa yhä uudes­taan todeta, kuinka paljon synkemmissä mer­keissä luonnon käsittely — nimenomaan metsä­talouden alalla — tapahtuu kentällä kuin Metsäpäivien ja muiden Helsingin tilaisuuksien valistuneissa ohjelmajulistuksissa: itse metsäperillä rehottavat yhä ennakkoluulot ja entistä­kin estottomampi taloudellinen riisto.

Toiseksi on selvää, että ne vähäiset kädenojennukset, joita metsäyhtiöiden julkaistut ohjeet toteutettuinakin luonnonsuojelulle ja riistanhoidolle merkitsisivät, eivät tyydytä nykyaikaista yhteiskuntakokonaisuutta. Jotta metsäyhtiötkin kan­taisivat yhteiskunnassa osansa »metsien moni­naiskäytön» vaatimuksista (ks. esim, professori Mikolan esitelmää Suomen Luonnon n:ossa 1965:1), on niiltä edellytettävä erittäin raskaita­kin taloudellisia uhrauksia (esim, soiden oji­tusta pitäisi koko vähäsoisessa Etelä-Suomessa kannattavissakin tapauksissa jyrkästi rajoittaa) sekä aivan toisenlaista pieteettiä paikallisten asukkaiden ja luonnonystävien intressejä koh­taan kuin nykyisin.

Metsäyhtiön ylimetsänhoitaja Väinö Koivisto

Väinö Koivisto:
Erämaasta talousmetsäksi

Pentti Linkolan puheenvuoro kuvastaa hänen käsityksiään luonnonsuojelusta ja sen tehtävistä:

1. Luonnonsuojelun tavoitteet on asetettava kaikkialla taloudellisten tavoitteiden edelle.

2. Erityisesti laajemmat saloseudut ja niiden metsät on jätettävä koskemattomiksi, suot ojittamatta jne.

3. Jotta tämä olisi mahdollista, on elin­tasoamme tarvittaessa alennettava.

Tiedän Pentti Linkolan omassa elämässään toteuttaneen tätä vakaumuksellista maailman­katsomusta ja voin sen vuoksi sitä kunnioittaa. Kokonaan eri asia on, voidaanko tällainen ohjelma ottaa yleiseen käytäntöön.

Se ohjelma, jota Yhtyneet Paperitehtaat Osakeyhtiön omistamilla mailla, mm. Linkolan kuvaamalla ns. Laipan takamaalla on yritetty toteuttaa, lähtee kokonaan toisenlaisesta luonnonsuojelunäkemyksestä:

1. Luonnonsuojelu ei saa estää, vaan sen tulee päinvastoin edistää luonnonvarojen jär­kevää hyväksikäyttöä kulttuurialueilla.

2. Näytteiden säilyttämiseksi koskematto­masta luonnosta, suot mukaanluettuna, on perustettava erityisiä, tätä tarkoitusta varten valittuja luonnonsuojelualueita. (Yhtiö on mm. 1961 perustanut 58 ha laajan luonnonsuojelu­alueen Orivedelle.)

3. Kaikkialla muualla on metsät alistettava puun tuotannon palvelukseen. Tuotantoa on nopeasti nostettava käyttäen mm. nykyaikai­sia, lähinnä maan kasvukunnon parantamiseen tähtääviä menetelmiä (vesitalouden järjestely, lannoitus ja maan muokkaus). Kaikkein huonoimmatkin suot on siten kunnostettava met­sää kasvamaan.

4. Kaikessa, myös voimaperäisessä metsä­taloudessa on aina otettava luonnonsuojelun ja -hoidon näkökohdat huomioon niin paljon kuin puuntuotantonäkökohdat suinkin salli­vat. Aivan erityistä huomiota on tällöin kiinni­tettävä riista- ja muun metsäneläimistön ym­päristötekijöihin, luonnon tasapainon säilyttä­miseen, myrkkyjen käyttötarpeen ennakkoehkäisyyn ja maisemanäkökohtiin.
(Yhtiön metsäosaston ohje 9. 6. 1959, josta Linkola puhuu, käsittelee näitä sekä metsästyksen val­vontaan liittyviä kysymyksiä.)

Kuten havaitaan, ovat erot perusnäkemyk­sissä sovittamattoman suuret. Voin hyvin kuvi­tella Linkolan kauhuntunteet rakastamassaan erämaassa »ilman ollessa täynnä oja-aurojen ja hullujussien kolketta ja kirskunaa». Omat kuvi­telmani tilanteen kehittymisestä Linkolan oh­jelmaa toteutettaessa ovat yhtä pelottavat: Pienen maamme häviö ankarassa kansainväli­sessä taloudellisessa kilpailussa, taloudellisen ja ehkä valtiollisenkin riippumattomuutemme menetys, köyhyyden leviäminen — ei suinkaan vähiten syrjäseuduille — toiminnan miesten ja varsinaisen kansan jääminen luonnonsuojelutyön ulkopuolelle, niin että jokapäiväinen käy­tännön työ ja toisaalta ihanteellinen luonnon­suojelu kulkevat molemmat omia teitään sekä lopuksi erämaiden ja metsien muutenkin vä­häisen eläimistön katoaminen nälkäisiin ihmis- suihin.

Näitä näkemyseroja on tässä turha ryhtyä sovittamaan. Sen sijaan on ehkä tarpeen käsi­tellä muutamia yksityiskohtia, joista Linkola on saanut harhaanjohtavia tietoja tai muuten väärän käsityksen:

1. Yhtiön ohjeissa ei ole pyritty erityisesti suojele­maan kanahaukkaa vielä vähemmän sen pesäpuita. Ohjeiden kategorinen sanonta: »Haukkojen tai muiden petolintujen pyyntiä ei yhtiön mailla saa harjoittaa» johtuu siitä, että silloin 6 vuotta sitten, haukkojen pyydystys oli silmitöntä ja paljon rauhoitettuja hauk­koja ammuttiin kanahaukkana. Viime vuosina on metsästäjiä määrätietoisesti koulutettu ja vastuuntunto niin tässä kuin monissa muissakin luontoa koskevissa kysymyksissä on suuresti kasvanut. Metsästysalueen vuokraajia on saatettu viime vuosina jopa kehottaa vähentämään kanahaukkakantaa ampumalla. Mikäli kanahaukan pesäpuita halutaan tieteellisen tutkimuksen vuoksi säästää, olisi siitä toki lähetettävä pyyntö maan omistajalle. Sitähän vaatii jo hyvä tapa.

2. Kalasääksien pesäpuiden kaato sensijaan on kiel­letty ja kieltoa lienee kaikkialla noudatettu kuten Linkolakin mainitsee. Mitä nimenomaan Körhämön tapaukseen tulee, on se esimerkki työnjohdon ja työn­tekijän yhteisestä harkinnasta luonnonsuojelunprobleeman ratkaisemiseksi. Pesäpuu oli asumaton, lienee ollut sitä jo kauan. Harkinnan jälkeen oja jätettiin kaiva­matta ja puu pystyyn. Masolammella ei taito ole vali­tettavasti riittänyt muuhun kuin itse pesäpuun jättämi­seen. Vika on ohjeissa, joissa ei puhuta mitään ympä­rille jätettävistä puista. Mitä tulee Linkolan mainitse­maan maisemansuojavyöhykkeen jättämiseen pienten metsälampien rannoille, on se allekirjoittaneelle tunte­maton asia, enkä käsitä, mitä yleistä hyötyä siitä voisi olla. Suurten järvien rantojen suojavyöhykkeet ovat kokonaan toinen asia.

3. Ohjeissa kielletään lähteiden kuivattaminen, mutta ei ojitustyön kannalta välttämätöntä metsälampien vedenpinnan alentamista. Tätä ohjetta on alueella tar­koin noudatettu ja nimenomaan lampien osalta tyydytty vähimpään mahdolliseen vedenpinnan laskuun. Väite lampien muuttumisesta rapakoiksi on liioittelua.

4. Paperiset lannoitesäkit on syrjäseuduilla katsottu asiallisemmaksi jättää levälleen metsään, koska tällöin niihin tarttunut lannoite huuhtoutuu maahan ja säkit maatuvat näkymättömiksi nopeasti, 1—3 vuodessa. Muovisäkkien osalta olisi asia ilmeisesti toisin.

5. Telkän pöntöt on ripustettu lampien rannoille yksinomaan telkän houkuttelemiseksi alueelle. Linkolan huomautus helmipöllön asunnontarpeesta lienee syytä ottaa varteen.

Käsitykseni mukaan ohjeita on noudatettu huolimatta siitä, että ne poikkeavat entisistä huomattavasti ja että työmaat ovat laajoja ja työntekijäkunta vaihtuvaa. Olisin valmis antamaan siitä työnjohdolle ja työnteki­jöille täyden kiitoksen.

Koskematonta Laipan sydänmaata. Näkymä korpin ja muuttohaukan pesäkalliolta.

Linkolan käsityksen mukaan luonnonsuojeluohjeet olisi laadittu jonkinlaiseksi yhtiön mainoskyltiksi, jonka takana voidaan tehdä todellisia pimeyden töitä. On käsittämätöntä, mihin tämä Linkolan väite perustuu. Ohjeet ovat syntyneet yksin allekirjoittaneen asian­harrastuksesta. Yhtiön ohjeita ei ole koskaan pyritty tuomaan julkisuuteen, vielä vähemmän lyömään niillä mainosrumpua. Ne olivat tosin keskustelun pohjana Tampereella 23. 3. 1960 pidetyn luonnonhoidon eri alojen (luonnonsuojelun, metsänhoidon, riistanhoidon, metsästyksen jne.) edustajien neuvottelutilaisuudessa. Siellä yksimielisesti hyväksyttyä julkilausumaa on kyllä paljonkin levitetty julkisuuteen mutta ei yhtiön ohjeena vaan ko. tilaisuuden julkilausumana. Mm. allekirjoitta­nut julkaisi sen kokonaisuudessaan Suomen Luonnon juhlanumerossa v. 1963. Mainittu julkilausuma on ollut edelleen pohjana siinä metsää koskevassa luonnonhoito- ohjelmassa, jonka apulaisluonnonsuojelunvalvoja Antti Haapanen on vastikään julkaissut (Metsätaloud. Aika­kauslehti 6—7/65).

Koska kaikki nämä ohjeet ovat uusia ja vielä kehittelyn alaisia, on aivan oikein, että niiden sisältöä julkisesti punnitaan. Vain siten voidaan päästä lopulta hyvään tulokseen. Ankarakin arvostelu, varsin­kin, jos asianomaisella on esitettävänään parempi käyttökelpoinen ratkaisu, saattaa tällöin olla paikallaan. Mutta on väärin ja luonnonsuojelun asialle vahingollista, että hyökkäys suunnataan umpimähkään, tässä tapauk­sessa yhtiötä vastaan, jonka ainoa vika on siinä, että se on rahoittanut tällaisen luonnonsuojeluohjelman kokei­lua kentällä. Esitänkin Linkolalle hartaan toivomuksen siitä, että kun tätä keskustelua jatketaan, niin hän koh­distaisi arvostelunsa joko ohjelman sisältöön tai alle­kirjoittaneeseen ja jättäisi yhtiön rauhaan. Puunjalostus- yhtiöillä on tiettävästi muutenkin tämän kansan elättämisessä ja vesiasioissa riittävästi huolia.

Kirjoituksensa lopussa Linkola vetoaa metsä­yhtiöihin, että ne kantaisivat kortensa kekoon metsien moninaiskäytön hyväksi, luopuisivat kannattavistakin ojitushankkeista jne. Yhty­neet Paperitehtaat Osakeyhtiön ohje on laadittu nimenomaan metsien moninaiskäyttöä silmälläpitäen. Esim. Laipan takamaa, joka on pääosiltaan vanhaa kituvaa kuusikkoa, missä kaikki elämä, niinhyvin pieneliöstön, hyönteisten, pikku­lintujen, riistan kuin kasvikunnankin, on vähi­tellen riutuvaa, kohti luontaista kuolemaa kul­kevaa, on tarkoitus nopeasti virvoittaa uuteen elämään.

Käsitykseni mukaan voidaan sopivin maanparannus- ja metsitystoimenpitein alueelle palauttaa se rehevyysaste, joka sillä on ollut menneinä vuosisatoina, jolloin mm. alueen suot, myös nykyisin kaikkein köyhimmät rahkasuot, ovat pääosiltaan kasvaneet hyvää metsää. Jos tässä työssä onnistutaan, niin että samalla voidaan säilyttää eläimistölle välttämä­tön pensaisto ja lehtipuusekoitus sekä välttyä myrkkyjen käytöltä taimiston suojelussa, saa­daan nähdäkseni kaikki mahdollisuudet met­sien todelliselle moninaiskäytölle. Talousmet­sässä ovat moninaiskäytön tunnusmerkkejä korkea puun tuotanto, vaihtelevat maisemat, rikas kasvi- ja eläinlajisto, riistan runsaus ja nimenomaan myös kunnollinen tieverkko.

Linkola on valmis uhraamaan nämä kaikki yhden ainoan seikan, »erämaan tunnun» alttarille. Hän unohtaa, että kysymyksessä on talousmetsäalue, jota yksistään jako-olojen rikkinäisyyden vuoksi ei voida ajatellakaan saatavan luon­nonsuojelualueeksi. Tätä erämaan tunnelmoin­tia hän on valmis vaatimaan vain itselleen ja muutamille muille »todellisille metsänkulkijoille» pahoitellen sitä, että nyt muutkin sinne pääsevät. Tehdyn työn ansiosta alue on moni­naiskäytössä jo nyt. Metsästysoikeudet on vuokrattu asutuskeskuksen metsästysseuralle. Siellä on järjestetty suunnistuskilpailuja. Marjamiehet pääsevät sinne helposti, ja myös marjasadot, lähinnä puolukka- ja vadelmasadot, ovat moninkertaistuneet entisestään. Metsästysseura on aktiivisesti mukana alueen luonnonolojen kehittämistyössä jne.

Linkolan kirjoituksesta kuvastuu selvästi luonnonsuojelumme suuri heikkous. Ei osata erottaa riittävästi toisistaan toimenpiteitä toi­saalta luonnonsuojelu- ja toisaalta kulttuuri­alueilla.

Asian valaisemiseksi mahdollisimman pel­kistetyssä muodossa esitettäköön seuraavassa muutama ajatus teoreettisesta kysymyksestä: »Onko luonnonsuojelu elämän vai kuoleman suojelua?» Käsitykseni mukaan se on kumpaakin. Varsinaisilla luonnonsuojelualueilla se on lähinnä kuoleman suojelua, huolenpitoa siitä, että luonnon oma mahtava olemassaolontaistelu, lajistojen ja lajien vähittäinen harvenemi­nen, kituminen ja kuoleminen voivat tapahtua rauhassa ja että uusi elämä pääsee vähitellen versomaan vain täten heikentymisen ja kuole­man kautta vapautuneelle paikalle.

Poikkeuk­sen tästä muodostavat lähinnä vain sukupuut­toon kuolemassa olevien lajien elämän tietoi­nen varjeleminen. Kulttuurialueilla luonnon­suojelun tehtävät ovat täysin päinvastaiset. On huolehdittava monipuolisen, rikkaan ja mah­dollisimman tasapainoisen elämän jatkuvasta säilymisestä. Se on elämän suojelua sanan täy­dessä merkityksessä. Eikä se ole yksin suojele­mista, vaan tarvittaessa myös ihmisen kannalta tarkoituksenmukaista kauneusarvojen ja uuden elämän luomista, lajistojen lisäämistä ja vähen­tämistä, mutta ei koskaan täydellistä lopetta­mista.

Kulttuurialueiden luonnonsuojelutyössä tar­vittaisiin mukana jokainen luonnon parissa työskentelevä käsivarsi. Sen tulisi olla todellista jokamiehen työtä, josta kunkin tulisi huolehtia omalla työsarallaan ja omassa elinympäristös­sään. Siinä tarvittaisiin kipeästi tutkimuksiin perustuvia uusia neuvoja ja ohjeita, jotka ovat olennaisesti toisenlaisia kuin vastaavat ohjeet luonnonsuojelualueilla. Kun Linkola virittää kirjoituksessaan ylistyksen yksityismetsän omistajalle, joka on jättänyt suonsa ojittamatta, hän ei vain työnnä pois luonnonsuojelun työsaralta sitä metsäammattimiestä, joka on mah­dollisesti yrittänyt ko. suon osalta täyttää oman elämäntehtävänsä, vaan hän syyllistyy myös väärien, kuoleman varjelun ohjeiden antamiseen alueelle, jossa pitäisi synnyttää ja varjella uutta elämää.

Mitä tulee riittävän laajojen suoalueiden rauhoittamiseen luonnonsuojelualueiksi, pidän sitä yhtä tärkeänä kuin kiireisenäkin tehtävänä. Aivan yhtä tärkeätä olisi saada nopeasti käyn­tiin tieteellistä tutkimustyötä kulttuurialueiden luonnonsuojelun työtavoista ja niiden anta­mista tuloksista. Ehkä ko. Laipan alue tar­joaisi siihen osaltaan monipuolista tutkimus­materiaalia.

Korven kukistaminen käy nykyisillä välineillä hyvin nopeasti.

Pentti Linkola: Jatkuva elintason nousu — luonnon ja elämän suojelun surma

Koivisto on epätavallisen rehti talousmies: hän antautuu vilpittömään keskusteluun luonnon­ystävän kanssa — sekä perusnäkemyksistä että käytännön kysymyksistä. Hänellä on lisäksi hyvä kynä sekä paljon ajatuksia ja näkökohtia. Niiden joukkoon mahtuu kuitenkin vielä kypsymätöntä fraseologiaa ja väärinkäsityksiä. Valitettavasti olemme molemmat olleet jo tä­hän mennessä niin laajasanaisia, että keskuste­lun jatkossa on rajoituttava lyhyisiin loppu­sanoihin, vaikka on kysymys luonnonsuojelun olennaisimmista asioista.

Koivistolla ei ole riittäviä eläintieteellisiä tietoja hänen arvioidessaan eri maasto tyyppejä »elämän tai kuoleman» näkökulmasta. Tästä johtuu hänen fantastinen näkemyksensä soista yleensä. Eikä hän tunne erästä eläimistön ti­heyteen vaikuttavaa tärkeintä tekijää, reunavaikutusta. Juuri Laipanmaan pienten suo- lappusten ja -juottien kaltaiset aukot tuovat metsään reunaa, valoa ja edullista reunakasvillisuutta. Kun ne kuivataan ja kangas sulkeu­tuu, pienenee ei vain luonnonihailijoiden, vaan myös eläimistön tiheys.

Aukkohakkuut eivät voi korvata asiaa, ne ovat usein liian suuria, niiltä puuttuu luontainen reunakasvillisuus, ja niiden sijainti karuilla mäkimailla on epä­edullinen. Metsien liiallinen harvuus, tasaikäisyys ja tasapuulajisuus ovat tietysti kuolinisku lähes kaikelle elämälle, samoin merkitsee »kitu kasvuisten kuusikkojen» korvaaminen män­nyllä ylävillä mailla suunnatonta» kuoleman» voittoa, sillä mänty on aina steriilein ja vähiten elämää ylläpitävä puulajimme. Jos Koivisto todella näissä kysymyksissä onnistuu — toisin kuin tähän asti — vaikuttamaan kohtansa 4 hyväksi, olemme varmasti tällä kohden sa­moilla linjoilla.

Sen sijaan torjun jyrkästi hänen näkemyk­sensä luonnonsuojelun keskittämisestä sup­peille rauhoitusalueille. Minua enempää kuin muita luopioislaisia, kuhmalahtelaisia jne. ei sanottavasti ilahduta rauhoitettu suo Orive­dellä — tietysti me haluamme ihailla nevoja, rämeitä, korpia ja lettoja kotiseudullamme ja poimia muuraimemme täällä. Yhtä vähän rie­mastuttaa Laipanmaan kurkia se, että Orive­dellä on suo, jota oriveteläinen kurki visusti ja vihaisesti vartioi ja omistaa. Rauhoitusaluei­den täytyy ilmeisesti aina olla niin pienialaisia ja niin harvassa, että ne jäävät luonnonsuoje­lussa toissijaiseen asemaan. Tärkeintä on joka­päiväisen ympäristömme suojelu, aina ja kaik­kialla, ja huolenpito siitä, että sitä verotetaan talouselämän tarpeisiin niin vähän kuin suin­kin mahdollista.

Tästä joudumme automaattisesti vielä ker­ran perusnäkemysten tarkasteluun. Koivistolla on tämän hetken länsimaisessa yhteiskunta­suunnittelussa epäilemättä yliote, mutta on muistettava, että päättymätöntä aineellisen elin­tason nostamista vastustavat, minun vähäpä­töisyyteni lisäksi, mm. lähes kaikki merkittä­vät ns. ajattelijat sekä suuri osa sitä »varsinaista kansaa», jonka Koivisto uhkaa jättäytyvän luonnonsuojelutyön ulkopuolelle. Koivisto ja aate­veljet muistakoot, että ylensyönnin ainoa vaihto­ehto ei ole köyhyys. En ole vaatinut Laipan sydän­maasta aarnialuetta, vaan haikaillut takaisin ainoastaan 1950-luvun alkuun, jolloin meillä oli varaa pitää sitä (kuten muitakin metsiämme) kohtuullisesti käsiteltynä, vaihtelevana talous- metsäalueena — vaikka elätettävä Suomen kansa oli silloin vain 300 000 henkeä pienempi. »Ankara kansainvälinen taloudellinen kilpailu» on typerä ja vaarallinen fraasi, jolla lietsotaan vain hysteriaa. Mitään sellaista ei ole olemassa, meillä on täysi vapaus ottaa esimerkkiä, yhtä hyvin kuin USA:sta ja Länsi-Saksasta, myös Jugoslaviasta, Kreikasta tai Intiasta —tai nou­dattaa omaa suomalaista talous-ja yhteiskunta­politiikkaa.

Lapin sydänmaata talousmetsäksi muokattuna.

Luonnonsuojelun ydin on valinnassa: joko rajoittamaton aineellisen hyvän, tavaran, rih­kaman, koneiden, laitteiden kasaaminen tahi kohtuullinen toimeentulo, siedettävä elämän­ympäristö ja terveet elämäntavat ja muidenkin elämänmuotojen säilyttäminen maan pinnalla. Meidän on käsitettävä, että molempia emme voi saada: jokaista autoa, ilmastointilaitetta, alppiaurinkolamppua ja sähköhammasharjaa vastaa tietty ala hakattua metsää tai ojitettua suota, tietty kuutiomäärä likaantuneita vesistöjä, tietty määrä saasteita ilmassa ja tietty foniluku mete­liä ympärillämme. On järkyttävää, että Koivisto ja monet muut yhä kuvittelevat saastumis- ja myrkyttymisongelmien voivan ratketa teollis­tamista jatkettaessa, kun ne jo nykyisessä teol- listumisvaiheessa ovat riistäytyneet kaiken kontrollin ulkopuolelle.

Yhtä hyvällä syyllä voidaan kuvitella, että terve liikunta ja ulkoilu lisääntyvät, kun saadaan enemmän autoja ja teitä, jotta ihmiset pääsevät retkeilyalueille, ja enemmän televisioita, joiden ääressä he voivat seurata ulkoilupropagandaa. Mihin tai­vaan tähden häviäisivät elintason nostamisen ohjelmaa toteutettaessa nämä sen kaikki liitän­näiset: stressit, neuroosit, fyysinen rappeutu­minen, rakkauselämän häiriintyminen, liikenne­onnettomuuksien vapisuttava katastrofi? Miksi eivät talousmiehet halua uskoa, että ylensyönti, liikunnan ja terveiden elämäntapojen häviämi­nen riistävät viehätyksen koko ihmiselämästä? He tuijottavat kaiken tämän vastapainona sokeasti vain puutteeseen ja köyhyyteen — josta ei ole edes kysymys. Ja vaikka olisikin, niin ikävystyminen on puutetta paljon hirveämpi ongelma: jälkimmäistä vastaan luon­nonvalinta on kehittänyt ihmisen erittäin vas­tustuskykyiseksi, edellistä vastaan se on täysin suojaton.

Elämän suojelussa, talousmiesten harhaop­pien oikaisemisessa luonnonsuojeluvälineillä on lyhyesti sanoen ohjelma, joka laajenee luon­nonsuojelun klassillisista tavoitteista elämän­katsomukseksi, jolla ilmeisesti tällä hetkellä on ainoa mahdollisuus pelastaa meidät tuholta. On huutava välttämättömyys, että Koiviston ihannoimat »toiminnan miehet» saadaan suun­taamaan toiminnallisuutensa muuhun kuin elämän perusteiden romuttamiseen.

Väinö Koivisto: Korkea elintaso ja luon­nonsuojelu — molemmat

Linkolan ajatuksissa on paljon syvällistä elä­mänviisautta. On vain vahinko, että hän esittää ne luonnonsuojelun nimissä. Yhdyn täysin Linkolan käsityksiin kohtuullisten elintapojen terveellisyydestä, mutta katson, ettei näiden kysymysten käsittely kuulu lainkaan luonnon­suojelun alaan. Elintason alentamisen vaatimus, joka on jyrkässä ristiriidassa yleisen pyrkimyk­sen kanssa, antaa täten luonnonsuojeluun sidot­tuna suurelle yleisölle väärän ja vahingollisen kuvan asioista. Intia, jossa on par’aikaa 20 miljoonaa ihmistä nälänhädässä ja luonto ilmei­sesti melko perusteellisesti hävitettyä, tuskin esimerkkinä houkuttelee ketään mukaan luonnonsuojelutyöhön.

Korkeaan elintasoon pyrkimisen luonnolle aiheuttamat vahingot voidaan toki ennakolta estää. Sehän juuri on luonnonsuojelun varsi-

[jutun lopusta on pudonnut painossa ainakin yksi rivi pois]

 

Linkolan ja Koiviston puheenvuoro on julkaistu Suomen Luonnossa vuonna 1966.

hakkuutluonnonsuojelumetsämetsänhoitometsäteollisuusojituspentti linkolaSuot

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!