Talon pihalla Vesilahdella vastaan juoksee ensimmäisenä koira Niilo, ja pihan viereisellä laitumella vuohi seisoo kivellä kuin patsas. Vasta sitten huomaan itse emännän, ekopsykologi Kirsi Salosen.

”Haluatko nähdä myös kanat ja kukot? Kanarouvat piilottelevat minulta muniaan, joten kukkoja on päässyt syntymään jo toistakymmentä. Ne tulevat hyvin juttuun keskenään.”

Salonen elää itse niin kuin opettaa, luonnon keskellä. Hän tarjoaa psykologipalveluita yrityksessään Hyvän MielenTila Lempäälässä.

”Vastaanottoni on 1800-luvulla rakennetussa vanha torpassa perinnepihoineen, jossa on paljon luonnonmateriaaleja. Siellä on viherkasveja, isoja kiviä, kantoja, käpyjä ja pieni vesiputouskin. Käytän terapiatyössäni myös luonnonäänitteitä kuten linnunlaulua. Moniaistisuus on tärkeää”, Salonen sanoo.

Moni asiakas haluaa kuitenkin lähteä psykologin kanssa luontoon.

”Silloin sovitaan treffit johonkin metsän laitaan.”

Jotkut taas saattavat sanoa, etteivät olleet tulleet ajatelleeksikaan ulkoilua terapiakäynnin yhteydessä.

Ekopsykologi Kirsi Salonen hyödyntää luontoa työssään. Kuva: Johanna Mehtola

”Aloin viedä asiakkaita luontoon jo kauan ennen kuin luontoympäristöä osattiin käyttää osana asiakastyötä. Asiakas sai hypnoosi- tai mielikuvatyöskentelyssä tunnistaa mielessään minkä tahansa ympäristön, jonka koki turvallisena ja hyvänä. Lähes sataprosenttisesti ne olivat luonnonympäristöjä tai niissä oli jokin luontoelementti kuten tuli mukana.”

Silloin Salonen ymmärsi, että näiden luontoelementtien kautta ihminen kokee, että jokin asia mahdollistuu. Se on kuin ovi, josta voi lähteä etsimään ratkaisua.

”Kerran eräs asiakas oli monella tavalla traumatisoitunut, eikä hänellä tuntunut olevan pisaraakaan jäljellä mistään kiintymyssuhteesta ihmisiin. Mietin silloin, että miten hän voi kuitenkin olla noin terve. Paljastui, että hänellä oli ollut oma mieliympäristö, johon hän oli voinut tarvittaessa vetäytyä. Se oli luonut suhteen, joka oli riittävä pitämään yllä hänen mielenterveyttään.”

Uransa alkuvaiheessa Salonen muistaa myös vertailleensa kriisiytyneitä ihmisiä, joista osan kanssa hän kävi ulkona ja osan kanssa ei.

”Ulkona olleiden asiakkaiden kriisin vaiheet eivät toteutuneet oppikirjan mukaan, vaan ne nopeutuivat. Ihmettelin, että miten tuo voi jo nyt ajatella noin positiivisesti. Se sotki hyvällä tavalla aiemmin psykologin opinnoissa oppimaani.”

Salosen mukaan ihminen alkaa luontolähtöisessä terapiassa mennä nopeammin sitä kohti, mitä hän tarvitsee.

”Terapeuttiset aiheet ovat luontokäynnilläkin koko ajan mukana. Ympäristössä voi olla jokin asia tai elementti, joka kuvastaa asiakkaan problematiikkaa, havaintoja tai tunnetta juuri sillä hetkellä. Jos hän on esimerkiksi ahdistunut tai masentunut, hän voi osoittaa vaikkapa puuta. Silloin kysyn, voidaanko mennä lähemmäs? Mitä koet? Mitä tunnet tarvitsevasi? Yleensä ihmiset lähtevät mielellään tällaiseen työskentelyyn mukaan ja kuvailevat kokemuksiaan sekä havaintojaan.”

Mutta eivät aina. Silloin Salosen tehtävänä on havainnoida asiakkaan ilmeitä, eleitä ja pysähdyksiä.

”Katse saattaa ykskaks kirkastua. Silloin kysyn, mitä tapahtui? Asiakas saattaa sanoa, että juuri nyt ei ahdista yhtään, vaikka 50 viime vuotta olisi ahdistanut. Näihin kokemuksiin pysähdytään. Mihin asiakas katsoo tai koskee on merkitystä. Se voi olla veden liikettä tai puun rungon karheutta. Sille annetaan arvo.”

Luontoelementti, olkoon se vaikkapa puu, mahdollistaa asiak­kaalle tuen ja turvan. On tärkeää, että hän tulee tietoisemmaksi siitä. Sen tähden Salonen palaa usein samaan metsään asiakkaan kanssa. Seuraavalla käyntikerralla metsästä saattaa löytyä jotakin ihan uutta tai sitten askeleet ohjautuvat kuin itsestään sen tutun puun luokse.

Kuvitus: Johanna Ilander

Vain ihminen voi hoitaa toista ihmistä?

”No Hannelekin tulee sieltä”, Salonen puhelee, kun takaamme alkaa kuulua matalaa kotkotusta. ”Voi Hannele kultapieni, kun meillä ei ole mitään herkkuja nyt sulle. Hannele on kiltti ja kaunis maatiaiskana. Ja viisas.”

Kana parkkeeraa tuolini alle kuulostelemaan jutusteluamme, kun Salonen kertaa uraansa. Sen alkuvaiheessa hän työskenteli myös kuntasektorilla.

”Silloin ei ollut puhettakaan, että asiakkaita vietäisiin luontoon. Otin asian usein puheeksi palavereissa, ja hörhönä minua varmaan pidettiin”, hän naurahtaa.

Terapiatyössä oli pitkään vallalla ajatus, että on suorastaan laitonta pitää terapiaistuntoja muualla kuin terapiatilassa ja lähteä asiakkaan kanssa ulos. Asiakas saattaa silloin tulla nähdyksi terapeuttinsa kanssa, ja salassapitovelvollisuus vaarantuu.

Psykologiliitto tarkisti Salosen aloitteesta asian sosiaali- ja terveysministeriöltä, josta vastattiin, että se ei ole laitonta. Asiakkaan kanssa on kuitenkin ennakkoon keskusteltava salassapitovelvollisuudesta.

”Tottumukset ja uskomukset oikeanlaisesta terapiasta kliinisissä sisätiloissa ja vielä verhot kiinni istuvat kovassa. Ajatellaan, että vain ihminen voi hoitaa toista ihmistä. Pelkästään ihmisten vuorovaikutus ja ammattilaisten osaaminen eivät hoida ihmistä, vaan myös ympäristö hoitaa ja tukee ihmisten välistä hyvää kanssakäymistä. Ympäristöpsykologiassa joudumme laajentamaan juuri tätä käsitystä”, Salonen painottaa.

Pelkkä oleilu luonnossa ei kuitenkaan aina riitä, vaan mukana täytyy olla ymmärrys, miten ihmisen ja luonnon välistä yhteyttä voidaan mahdollistaa ja tukea.
Julkisella puolella luonnon hyvinvointivaikutuksia ei vielä käytetä kovin paljon hoitomuotojen tukena, mutta erilaiset Green Care -toimijat ovat ottamassa nyt vahvemmin jalansijaa markkinoilla.

Salonen on mukana Green Care Finlandin laatulautakunnassa, joka valvoo alan toimijoiden tuottamien palveluiden Green care -laatua.

”Mikä tahansa puuhastelu luonnon helmassa ei yksistään hoida tai paranna. Silloinhan meillä ei olisi yhtäkään masentunutta maanviljelijää, metsuria tai puutarhuria.”

Kuvitus: Johanna Ilander

Nyt ei tartte suorittaa

Hannele makoilee edelleen tuolini alla, kun kana­lan suunnalta alkaa nyt kuulua vaativaa maukumista.

”Sieltä tulee vanha rouva, Ronja-kissa. Tule tänne syliin. Se ihmettelee, kun istun nyt väärällä tuolilla. Täällä mä oon”, Salonen huhuilee ja vanha kissarouva hyppää ketterästi hänen syliinsä.

Ympäristöpsykologialla on Suomessa vuosikymmenen pitemmät perinteet kuin Ronja-kissalla on ikää, liki 30 vuotta, mutta silti luontolähtöiset terapiamuodot eivät ole vieläkään lyöneet itseään täysin läpi.

”Perinteisesti terveydenhuollossa ajatellaan, että hoidon pitää perustua tutkimukseen.”

Luonnon hyvinvointivaikutuksia on tutkittu paljon, mutta tutkimustulokset eivät jostain syystä ole siirtyneet käytäntöön.

”On kuitenkin päivänselvää, että fyysinen ympäristö edesauttaa terapeuttisia tavoitteita. Joillekin voi tosin riittää jo ikkunanäkymä, jossa on horisontti tai joitakin eläviä elementtejä kuten kasveja tai vaikkapa kiviä, joita voi tunnustella.”

Terapiaistunnossa annetaan tilaa ja mahdollisuuksia asiakkaan psyykkiselle ympäristölle, mutta yhtä tärkeää on fyysinen ympäristö.

”Jos asiakas tuijottaa koko istunnon ajan nurkkaa, on siinä vaikea saada asioihin uutta näkökulmaa. Luontoympäristö sallii sisätiloja paremmin monenlaiset tavat olla juuri sellainen kuin on”, Salonen kertoo.

Tarvitaan kuitenkin ammattilaisia kannattelemaan ja luomaan asiakkaalle kiinteä ja turvallinen terapiasuhde.

”Masentuneita ei tosiaankaan ole tarkoitus lähettää yksin metsään.”

Maatiaiskana Hannele tepastelee Kirsi Salosen pihalla. Kuva: Johanna Mehtola

Salonen oli mukana Jyväskylän yliopiston syksyllä päättyneessä Luonnosta virtaa -hankkeessa (Luovi), jossa tutkittiin luontoympäristön yhteyksiä työhyvinvointiin ja työssä suoriutumiseen. Keväällä hankkeen pohjalta aletaan kehittää Jyväskylän ja Tampereen yliopistojen yhteistyönä luontolähtöistä hoitomuotoa masennuspotilaille. Rahoittajana on Kansaneläkelaitos.

”Ensin pelastetaan ihmiset ja sitten siirrytään maapalloon”, Salonen nauraa ja kertoo, että suunnitelmissa on myös tutkia, miten ja kuinka paljon ihmisen ympäristövastuullisuus muuttuu, kun hän hoitaa itseään luontolähtöisesti.

”Siitä on jo maailmalla tutkimusnäyttöä, että ympäristövastuullisuus lisääntyy, kun ymmärtää kokemuksellisesti luonnon merkityksen omalle hyvinvoinnilleen.”

Salonen on uransa aikana tavannut tuhansia asiak­kaita. Parasta palautetta hän on saanut henkilöiltä, jotka ovat olleet pitkään hoidon piirissä.

”Heillä on mihin verrata. Kun tällainen ihminen sanoo yhteisen luontokäynnin jälkeen, että nyt ei tartte suorittaa, tässä voi vaan olla ja tuntea olevansa tasavertainen. Silloin olen ajatellut, että tämä on juuri niin.”

Juuri niin asiat loksahtelevat paikoilleen. Ronja on siirtynyt nukkumaan Salosen lempituolille, ja Hannele taas on tepastellut takaisin kanalaan.