Keväisin paju kuuluu varhaisimpiin kukkijoihin, ja usein se on myös vastamuokatulle maalle levittäytyvistä puuvartisista kasveista ensimmäinen. Sitkeä pioneeri.

Mätäs on märkä maita vanhin,
paju puita ensimmäinen

Sen tiesi jo Joukahainen Väinämöisen kanssa kilpalaulantaan ryhtyessään. Parikymmentä pajulajiamme, kiiltopajusta halavaan ja raitaan, ovat taajamien ojanpientareiden sankareita, jotka kannattelevat elonkirjoa taipuisilla harteillaan.

Pörriäisten luottokumppani

Useimmat pajumme kasvavat monihaaraisina pensaina, jotka luovat ympäröivän ekosysteemin ihan omanlaisekseen, sopivaksi sadoille muille eliöille.

Pajun kukinnot kehittyvät varhain kevättalvella kiiltävien tummien suojuslehtien alla. Suojuslehtien pudottua nuppuja ympäröi hopeisena hohteleva karvapeite, joka suojaa nuppuja öiden purevalta pakkaselta. Karvapeitteen ansiosta pajunkissojen kukat aukeavat usein jo huhtikuussa, eloisan vihreinä tai keltaisina.

Jokainen paju on joko koiras tai naaras, ei molempia yhtä aikaa kuten monet kasvit. Yhden pensaan kukinnot näyttävät kypsyessään vihreät eminsä, kun taas naapuripensaan kukinnot paisuvat keltaisiksi heteiden siitepölystä.

Pajukkomaamehiläinen. Kuva: Esa Ström / Vastavalo

Kukintojen auettua niissä alkaa käydä välitön kuhina, kun kevään ensimmäiset kärpäset, perhoset ja mehiläiset löytävät apajille. Moni meille rakas pörriäislaji, kuten hiekkaiseen maahan toukkiensa pesäkammion kaivavat maamehiläiset, tai lähimetsän mustikkasadon pölyttävät kimalaiset, eivät selviäisi ilman pajuja. Herätessään talvihorroksesta kevätauringon lämpöön niillä on turvanaan hyvin vähän muita kukkivia kasveja.

Mehiläiset pitävät erityisesti koiraspajuista, koska saavat niistä sekä makeaa mettä jaksaakseen lentää että proteiinipitoista siitepölyä jälkikasvunsa ruokkimiseen. Naaraskukinnoista ne saavat vain mettä.

Elinvoimaa muille jaettavaksi

Kesäisin pajut puskevat lehtiravintoa enemmän kuin yksikään eläin ehtii syödä.

Koska ne eivät nopeakasvuisina panosta suuresti lehvästönsä kemialliseen suojaamiseen, niiden kasvustoja nakertaa aina aikamoinen hyönteisarmeija. Perhosistamme muun muassa upea suruvaippa ja silmäkiitäjä asustelevat toukkina pajulla, samoin jopa sadat pistiäis- ja kymmenet kovakuoriaislajit raidanpiilopäästä pajunhyppykärsäkkääseen.

Talven pakkasten kiristyessä taajamien myyrät, metsäkauriit ja rusakot ruokailevat pajun ravitsevalla kuorella – pajuryteikössä ei syötävä heti lopu! Pajut ovat niin nopeakasvuisia ja vesovat sellaisella voimalla, että joka vuodelle on varmasti aina tarjolla uudet oksat.

Suruvaippa. Kuva: Heikki Vasamies

Myös pajujen puuaines maistuu ötökälle jos toiselle, erityisesti monelle sarvijäärälle. Puuntuhooja-perhosen kirkkaan punaisia, paksuja toukkiakin löytää usein pajukoista.

Pajujen kiihkeää kasvuvoimaa lainattiin jo muinoin terveyttä ja pitkää ikää tuoviin riitteihin – ja yhä tänäkin päivänä sitä käytetään monenlaisissa taikavarputehtävissä.

Virvon varvon vitsasella,
kosken kevätpajusella,
terveyttä toivottelen,
siunausta siivittelen,
onnea oksalla tällä.

Ja pajut todella siunaavat ja tuovat terveyttä kasvupaikoilleen. Ne kasvattavat juurensa laajalle, pöyhien maaperää mutta myös sitoen sitä paikoilleen purojen ja ojien reunamilla, missä virta sen muuten helposti veisi. Pajujen elinvoimaiset juuret ruokkivat maan pikku­eliöitä ja sienijuuria tuottamallaan sokerilla, ja lisäävät näin maanalaista monimuotoisuutta.

Pajukoiden kosteassa ja rikastuvassa maassa viihtyy moni muukin kasvi, ja eliöyhteisö kasvaa suuremmaksi kuin osiensa summa.

Kuva: Sami Kiuru / Vastavalo

Pajupuskan pohjalta löytyy aina kuolluttakin puuainesta – kaupunkioloissa muu lahopuu on harvinaista, eli pajun rooli elonkirjon kannattelijana on tästäkin syystä valtaisa. Vanhenevalla ja kuolleella pajulla elää monimuotoinen sienilajisto pörrökäävästä pajuhytykkään.

Erään pajun seuralaissienen, raidankäävän, pilleissä lymyilee ylimääräinen yllätys: Euroopan pienin kovakuoriainen, alle puolimillinen raidankääpäripsikkä. Laji kuvattiin tieteelle vasta 1990-luvulla, ja se löydettiin Suomesta ensi kertaa vuonna 2008 – Helsingin keskuspuistosta. Mitä muita yllätyksiä kaupunkiemme pajupusikoista vielä löytyykään?

Kirjoitus on osa Arkiluonnon aarteita -juttusarjaa, kaikki sarjan jutut löydät täältä >