Samaan aikaan kun maapallon väkimäärä ja ruoan kysyntä kasvavat, ruoan tuottamisen edellytykset heikkenevät.

Luvut ovat synkkiä. Yli neljäsosa maapallon maa-alasta kärsii pilaantumisesta, joka viides pohjavesivarasto on ehtymässä, ja eliölajisto hupenee 100–1000 kertaa luonnollista vauhtia nopeammin. Ilmastonmuutoksen myötä viljelyalueet muuttuvat ja sään ääri-ilmiöt altistavat kadoille.

On selvää, ettei nykyinen tapa tuottaa ja kuluttaa ruokaa voi jatkua. Suuntaa pitää muuttaa, mutta miten?

Tutkijan matkassa Palopurolla

Hyvinkään Palopuron kylä kylpee alkukesän auringossa. Pelloilla kylvötyöt käyvät kiivaimmillaan. Toiveikkuutta ei herätä vain alkava kasvukausi, vaan Palopurolla katseet on suunnattu kauemmas tulevaisuuteen.

Täällä, neljänsadan asukkaan maalaiskylässä rakennetaan Suomen mittapuulla ainutlaatuista paikallista ruokajärjestelmää. Mallia, joka haastaa keskittyneet agri-teolliset elintarvikeketjut. Kokonaisratkaisua, jonka kaavaillaan pelastavan ympäristön, viljelijät ja tulevat sukupolvet.

Sophia Hagolani-Albov avaa oven entisessä kyläkoulussa toimivassa hostellissa. Yhdysvaltalainen Hagolani-Albov on Helsingin yliopistossa väitöskirjaa valmisteleva kulttuurimaantieteilijä, joka tutkii paikallisen ruokajärjestelmän muodostumista ja vaikutuksia Palopuron yhteisössä. Hän on luvannut toimia oppaana Palopurolla.

Hagolani-Albov pahoittelee, että joudumme odottamaan hetken. Aamuinen työpuhelu venyi puolitoistatuntiseksi ja aamutoimet jäivät kesken. Hagolani-Albov valitsee päälleen pinkin arkimekon ja nappaa mukaan kameran ja kolmijalan. Lähdemme kohti läheistä Lehtokummun tilaa.

Sophia Hagolani-Albov kiertää tutkimusjaksollaan havainnoimassa Palopuron kylän elämää. Kuva: Susanna Kekkonen

Lehtokumpuun Hagolani-Albov suuntaa usein aamuisin. Alkukesän tutkimusjakso Palopurolla pohjustaa syksyllä tapahtuvia haastatteluja. Päivät kuluvat ympäri kylää kävellen, havainnoiden ja ihmisten kanssa jutellen. Kiirehtiä ei saa, Hagolani-Albov korostaa, sillä yhteisön tarinan hahmottaminen vaatii aikaa ja vuorovaikutusta. Vastaanotto on ollut avoin: ”Kaikki kehottavat minua olemaan kuin kotonani.”

Uusi ruokajärjestelmä

Lehtokummun vaaleankeltaisen rintamamiestalon edustalla omenapuu on puhkeamassa kukkaan. Pitkin pihamaata nököttää ruukuissa kasvien taimia. Hagolani-Albov suuntaa tottuneesti pihan poikki kohti kasvihuoneita, joiden takaa isäntä Kari Koppelmäki ilmestyy. Tervetulotoivotus on lämmin.

Koppelmäki kasvattaa vaimonsa kanssa kolmen hehtaarin tilalla luomuvihanneksia: kaaleja, sipuleita, porkkanaa, salaatteja, papuja, kurpitsoita ja tomaatteja. Keväisin myydään kasvien taimia. Mehiläispesiä on seitsemäntoista.

Sivutoimisia viljelijöitä Koppelmäen perheestä tuli puolivahingossa. Kun he muuttivat maalle kymmenisen vuotta sitten, tarkoituksena oli viljellä vain omiin tarpeisiin. Jotenkin viljelykset pääsivät laajenemaan. ”Aina laitettiin liian paljon.”

Isäntä harppoo valkosipulipenkkien väliin tarkastamaan feromonipyydyksiä. Ensimmäisestä pyydyksestä löytyy vajaan sentin mittainen ruskeankirjava sipulikoi. Valkosipulin kanssa on oltava tarkkana, sillä se on Lehtokummun tärkein viljelykasvi. Luomuvalkosipulista saa kunnollisen hinnan ja ostajia riittää.

Luomuvalkosipulin kasvatus on käsityötä. Kari Koppelmäki kitkee valkosipu­lipenkkiä Lehtokummun tilalla. Kuva: Susanna Kekkonen

Agroekologinen symbioosi

Agroekologinen symbioosi on ravinne- ja energiaomavarainen ruokajärjestelmämalli, jossa fyysisesti lähellä toisiaan sijaitsevat maatilat ja elintarvikejalostajat toimivat sopimuksenvaraisesti yhdessä paikallista ruokaa tuottaen. Malli mahdollistaa aiempaa ympäristöystävällisemmän ja sosiaalisesti kestävämmän ruoantuotannon sekä pienille tuottajille paremman taloudellisen kannattavuuden.

Vihannesviljelyn ohessa Koppelmäki tekee Helsingin yliopistossa väitöskirjaa uudesta ruokajärjestelmämallista, jota kutsutaan nimellä agroekologinen symbioosi. Tavoitteena on luoda Palopurolle paikallinen ravinne- ja energiaomavarainen järjestelmä, jota voidaan mukauttaen monistaa muualle Suomeen.

Tulevaisuudessa Palopuron kylällä tuotetut vihannekset, viljatuotteet ja kananmunat myydään mahdollisimman vähien välikäsien kautta lähialueen kuluttajille. Vilja jauhetaan omassa myllyssä ja leivotaan leiväksi kylälle rakennettavassa luomuleipomossa. Energia leipomoon, viljan kuivaukseen ja työkoneisiin saadaan biokaasulaitoksen avulla viherlannoitusnurmien biomassasta sekä kanan- ja hevosenlannasta. Mädätysjäännös palautetaan lannoitteeksi ja maanparannusaineeksi pelloille.

Viherlannoitusnurmi

Viherlannoitusnurmi on lannoitusta ja maanparannusta varten viljelty nurmi. Sen siemenseoksessa on mukana typensitojakasveja kuten apilaa, virnoja tai hernettä. Kasvusto voidaan jättää korjaamatta ja muokata peltoon seuraavan viljelykasvin lannoitteeksi. Sadon voi myös korjata. Viherlannoitusnurmi paitsi kerää maahan typpeä myös parantaa maan rakennetta, lisää eloperäisen aineksen määrää ja kohottaa biologista aktiivisuutta.

”Biokaasutuotannon kautta pystytään tehostamaan luomuviljelyä, jota on kritisoitu monesti huonoista sadoista, ehkä välillä ihan syystäkin,” Koppelmäki selittää. Viherlannoitusnurmet sitovat ilmasta paljon typpeä, josta tavallisesti vain pieni osa päätyy seuraavalle viljelykasville. Käyttämällä nurmimassa biokaasun lähteenä typen huuhtoumat pellolta vähenevät, typpi muuttuu kasveille käyttökelpoisempaan muotoon ja samalla tuotetaan bioenergiaa.

Kaukaa rahdattuihin lannoitteisiin, torjunta-aineisiin ja fossiilisiin energianlähteisiin perustuvaan ruoan massatuotantoon verrattuna Palopuron malli säästää luonnonvaroja ja suojelee ekosysteemien pitkän aikavälin tuotantokykyä. Juuri sellaisia tuotantojärjestelmiä YK:n tuore raportti peräänkuuluttaa. Jos ihmiskunta halutaan ruokkia vielä muutaman sukupolven päästä, agroekologiset symbioosit saattavat olla ainoa vaihtoehto.

Yhteisöllisyys

Jatkamme Hagolani-Albovin kanssa matkaa naapuriin Knehtilän tilalle. 385 hehtaarin viljatila luo valtavan kontrastin piskuiseen Lehtokumpuun. Piha on täynnä komeita pytinkejä ja autolla saapuvia vierailijoita odottaa laaja parkkialue.

Knehtilän tilan isäntä Markus Eerola ja Sophia Hagolani-Albov tutkivat kylvösiemeniä. Kauran aluskasviksi kylvetään nurmi. Kuva: Susanna Kekkonen

Isäntä Markus Eerola pyörähtää pihaan kesken kylvökiireiden. Kylvökoneen säiliöissä on kauraa ja aluskasviksi kylvettävää nurmensiementä. Kaura tuottaa sadon jo tänä vuonna, ja seuraavana kesänä nurmi voidaan korjata uuden biokaasulaitoksen raaka-aineeksi.

Vanha kivinavetta palvelee juhlatilana, kahvilana ja kauppana. Tilan emäntä Minna Sakki-Eerola ja myymälä- ja kahvilavastaava Paula Brandt ovat sisällä vastassa kahvipannu kuumana. Eilisistä juhlista on jäänyt mansikkakakkua. Siirrymme terassille kahvittelemaan.

”Tämä on lempiasiani Suomessa: kahvi ja kakku -tauot”, Hagolani-Albov naurattaa seuruetta. ”Kun tein ensimmäistä projektiani Suomessa 2014, matkustin maaseudulla tapaamassa viljelijöitä, ja tietysti kaikki tarjosivat kahvia ja kakkua. Yhtenä päivänä minulla oli neljä haastattelua samassa kylässä – siis neljä kertaa kahvia ja kakkua!”

Metabolinen repeämä

Metabolinen repeämä (engl. metabolic rift) on alun perin Karl Marxin luoma käsite, joka kuvaa yhteiskunnan ja muun luonnon vuorovaikutuksen häiriintymistä. Termiä käytetään sekä biofyysisessä merkityksessä kuvaamaan aine- ja energiavirtojen häiriöitä että yhteiskunnallis-kulttuurisessa merkityksessä tarkasteltaessa ihmisten etääntymistä alkutuotannosta erityisesti kaupungistumisen seurauksena.

Keskustelu kääntyy Palopuroon ja siellä tehtävään tutkimukseen. Hagolani-Albov innostuu kertomaan kaupungistumisen aiheuttamasta ruoantuottajien ja kuluttajien etääntymisestä, niin sanotusta metabolisesta repeämästä. Biofyysisessä mielessä repeämä konkretisoituu esimerkiksi ravinteiden kierron häiriönä: Tuotannon päässä tuhlataan uusiutumattomia luonnonvaroja lannoitteisiin, joiden ravinteet myöhemmin hukataan ruokajärjestelmästä jätevesilietteen ja biojätteen muodossa. Sen sijaan, että ravinteet palautettaisiin takaisin pelloille, ne päätyvät ennemmin tai myöhemmin kuormittamaan ympäristöä.

Sosiokulttuurisesti metabolinen repeämä näyttäytyy maaseudun ja kaupungin, ruoan tuottajien ja kuluttajien henkisenä etääntymisenä. Kuluttajien keskuudessa maaseudun merkitys hämärtyy, kun henkilökohtaiset siteet sinne ohenevat ja keskittynyt elintarvikeketju puskee markkinoille kaikkialta – eikä mistään erityisesti – peräisin olevaa ruokaa.

Minna Sakki-Eerola ja Sophia Hagolani-Albov nauttivat kahvista ja vaihtavat kuulumisia Knehtilän kahvila-myymälän terassilla.

Maaseudulla puolestaan väki vähenee ja yhteisöt kuihtuvat. Jäljelle jää viljelijöiden kokema sadan hehtaarin yksinäisyys, joka sekin on Hagolani-Albovin mukaan metabolisen repeämän oire.

Hagolani-Albovia kiinnostaa, kuinka ruoan tuottajat ja kuluttajat voivat löytää toisensa uudestaan. ”Palopuro on kuin täydellinen laboratorio sen tutkimiseksi, voidaanko metabolinen repeämä korjata.”

Knehtilässä ei kärsitä sadan hehtaarin yksinäisyydestä – ainakaan enää. Minna Sakki-Eerola muistuttaa, että yhteisöllisyys on Palopurolla suhteellisen uusi asia. Aikaisemmin Knehtiläkin oli vain maatila, jossa tehtiin maatilan töitä.

Ruoantuottajien yhteistyö sai alkunsa syysmarkkinoista vuonna 2010. Lehtokummussa Koppelmäet olivat kasvattaneet liikaa parsakaalia, ja ylimääräinen sato piti saada myytyä. Knehtilässä oli alettu jauhattaa omista viljoista jauhoa. Syksyn omenista päätettiin puristaa mehua myyntiin, paistettiin lettuja ja keitettiin soppatykissä härkäpapusoppaa. ”Laitettiin paikalliseen lehteen ilmoitus ja odotettiin, että tulee ehkä 50 henkeä, jos hyvin käy.” Sakki-Eerola muistelee. Autoja saapuikin tien täydeltä.

Tapahtuman suosio innosti ja veti lisää toimijoita yhteistyöhön. Monista kehityssuunnitelmista punoutui yhteinen visio paikallisesta ruokajärjestelmästä.

Nyt peltojen keskelle, runsaan viiden kilometrin päähän Hyvinkään keskustasta on syntynyt nykymaaseudun mittapuulla hämmästyttävä pienyritysten keskittymä: luomutiloja, ravintola, kaksi kahvilaa, hostelli, elintarvikkeita ja käsitöitä myyvä puoti ja hyvinvointipalveluihin keskittynyt hevostalli. Tulossa ovat biokaasulaitos ja leipomo.

Alkukesällä voikukat tarjoavat ravintoa mehiläisille. Myöhemmin kesällä Kneh­tilän rypsi-, härkäpapu- ja tattaripellot tarvitsevat pölyttäjiä. Kuva: Susanna Kekkonen

Yhteistyö muiden yrittäjien ja kuluttajien kanssa on Palopurolla nykyään arkipäivää. Hagolani-Albov kertoo huomanneensa, että uusien palvelujen syntyminen on luonut itseään ruokkivan kierteen. Esimerkiksi Knehtilän kahvila ja kauppa, naapurissa toimiva ravintola sekä hostelli lounaskahviloineen hyödyttävät toisiaan houkutellessaan vierailijoita kylään. Sakki-Eerola vahvistaa havainnon: ”Ihmiset kysyvät usein, ettekö te kilpaile keskenänne. Ei-ei!”

Viljelijän asema

Kahvit on juotu ja lähdemme Hagolani-Albovin kanssa takaisin Lehtokumpuun. Auringon paisteessa tarhamehiläiset pyörivät tienpientareen voikukilla. Pölyttäjiä tarvitaan myöhemmin kesällä myös pelloilla, sillä Knehtilässä viljellään viljojen ohella rypsiä, tattaria ja härkäpapua.

Lehtokummussa on meneillään ruokatauko. Keittiössä Kari Koppelmäki juo kahvia Valtra-mukista ja tutkii sääennusteita tietokoneelta. Pellot kaipaisivat kunnon sadetta.

Koppelmäki päättää lähteä asentamaan sadetuslaitetta kaaleille ja valkosipuleille. Vesi pumpataan traktorin avulla peltojen keskellä olevasta lammesta, jossa elää vesiliskoja ja sammakoita. Vanhan Fordin keulassa on laatikko, jossa kukkivat pelargoniat.

Pelargonien koristama traktori pumppaa lammesta sadetusvettä Lehtokummun vihannespelloille. Kuva: Susanna Kekkonen

Voisi kuvitella, ettei Lehtokummun kaltaisilla työvoimavaltaisilla pikkutiloilla ole tulevaisuutta. Toisaalta tilakokojen kasvu ei ole tähänkään asti ratkaissut suomalaistilojen kannattavuusongelmaa.

Luonnonvarakeskuksen kannattavuuskirjanpidon viimeisimmät tiedot ovat vuodelta 2015, jolloin viljelijän käteen jäi keskimäärin 5 euroa tunnilta.

Koppelmäen mukaan maanviljelyn heikkoa kannattavuutta selittää viljelijöiden heikko asema ruokajärjestelmässä. Suomessa ruokaa tuotetaan noin 50 000 maatilalla, mutta elintarviketeollisuus ja erityisesti elintarvikekauppa ovat keskittyneet harvoille toimijoille. Halpa ruoka otetaan viljelijöiden selkänahasta.

”Maatalouspolitiikka on ohjannut bulkkituotantoon, jossa tilat tuottavat yhtä tai kahta tuotetta isossa mittakaavassa.” Koppelmäki kertoo. ”Jos sitten tuotat rehuviljaa ja myyt sen isoon myllyyn, niin eihän sulla ole mitään päätäntävaltaa hinnasta. Sä olet alimpana siinä ketjussa.”

Uudessa ruokajärjestelmässä, agroekologisessa symbioosissa, viljelijät osallistuvat itse tuotteidensa jalostukseen ja myyntiin. Näin he saavat enemmän päätösvaltaa ja suuremman osan kuluttajien maksamista hinnoista.

Sadettajat on saatu paikoilleen. Koppelmäki suuntaa kasvihuoneelle ja nyhtää ohikulkiessaan rikkakasveja valkosipulipenkistä. Hänellä on selvästi taito puhua ja työskennellä samaan aikaan.

Kovasta työstä jää kovin vähän viljelijän käteen. Kari Koppelmäki haluaa parantaa viljelijöiden asemaa ruokajärjes­telmässä. Kuva: Susanna Kekkonen

Koppelmäki painottaa, että suomalainen ruoantuotanto kaipaa kokonaisvaltaista muutosta. ”Tuntuu, että maataloudelta puuttuu kokonaan visio. Nykytilanteessa kukaan ei ole tyytyväinen, ei viljelijät, ei ympäristö. Se on sellaista väsytystaistelua, että kunhan pysytään jollain lailla elossa tämä vuosi ja seuraava vuosi. Siinä tilanteessa on vaikea lähteä jotain ympäristöasioita parantamaan.”

Paikallisuus

Hagolani-Albov on asentanut kolmijalan pellonlaitaan ja virittänyt kameran ottamaan tasaisin väliajoin kuvia sadetettavasta valkosipulimaasta. Nälkä kurnii ja päätämme suunnata Hagolani-Albovin kanssa lounaalle Palopuron hostellille.

Hostellin kahvilassa käy hiljainen puheensorina. Entisen luokkahuoneen liitutaululle on kirjoitettu viikon lounaslista. Tänään tarjolla on silakkafileetä ja keitettyjä perunoita, jälkiruokana mansikkahyvettä. Tunnelma on kodikas ja astiat iloisesti erinäköisiä. Paikassa on samaa omaleimaisuutta kuin paikallisten ruokajärjestelmien ruoassa. Mieleen tunkee väkisinkin ajatus, että juuri tällaista paikkaa ja ruokaa ei ole missään muualla.

Hostellilla on tärkeä rooli Hagolani-Albovin tutkimuksessa, koska siellä hän tapaa sekä paikallisia että kauempaa Palopurolle tulevia ihmisiä. Koskaan ei tiedä, mitä päivä tuo tullessaan. ”Yhtenä päivänä tapasin täällä pariskunnan, juttelimme ja he kutsuivat minut luokseen syömään. Meille syntyi hyvä keskustelu maanviljelystä ja maaseudusta.”

Kysyn Hagolani-Albovilta, millaisia havaintoja hän on tähän mennessä tehnyt Palopurolla. Hän muistuttaa tutkimuksen olevan vielä alkuvaiheessa, mutta kertoo kyselystä, jossa pyysi Palopurolla asuvia ja vierailevia ihmisiä kuvaamaan ruoan paikallisuutta. Tulos oli kiinnostava. Ihmiset hahmottivat paikallisuuden oman kodin ympärillä, mutta paikallisuuden kokemus ei noudattanut mitään hallinnollisia aluerajoja. ”Alustava hypoteesini on, että osittain tästä syystä paikallinen ruokapolitiikka ja ruohonjuuritason toiminta eivät kohtaa”, Hagolani-Albov kertoo.

Tulevaisuus

Palaamme kolmannen kerran Lehtokumpuun. Koppelmäki on pitkin päivää muistuttanut Hagolani-Albovta, että tämän pitäisi tulla auttamaan kitkemisessä tai tomaatin istutuksessa. ”Kari toivoisi, että olisin kiinnostuneempi viljelystä”, Hagolani-Albov selittää hymyssä suin.

Lehtokummun tilalla tomaatit istutetaan maapohjaan. Vihannesviljely on kovaa työtä. Kuva: Susanna Kekkonen

Kasvihuoneella Koppelmäki istuttaa tomaatteja. Kyselen Palopuron uuden ruokajärjestelmän kehittämisaikataulusta. Koppelmäki kertoo, että biokaasulaitoksen rakennuspäätös on tullut vastikään. Leipomon perustamiseksi kerättiin viime syksynä rahaa joukkorahoituksella, mutta rakentaminen ei ole vielä alkanut.

Tulevaisuuden ruoantuotannon pelastava agroekologinen symbioosi on kaikkea muuta kuin valmis, mutta Palopurolla sen eteen tehdään joka päivä töitä. Koppelmäki on oppinut, että muutokset tapahtuvat vähän kerrassaan. ”Maataloudessa on turha odottaa, että tehdään hyvä suunnitelma ja ensi vuonna kaikki toteutuu. Se on pitkä muutos.”

Ryhdymme Hagolani-Albovin kanssa tomaatinistutukseen. Isommilla kasvihuoneviljelmillä käytetään yleensä rajoitettuja kasvualustoja kuten kivivillaa, mutta Lehtokummussa tomaatit kasvavat maapohjalla. Penkkeihin tehtyihin kuoppiin heitetään vähän orgaanisia lannoiterakeita ja pari kourallista turvetta. Istutetut taimet sidotaan katosta roikkuviin naruihin. Koppelmäki kertoo, että vihannesviljelyn vaatima raaka työ on karistanut maalaisromantiikan. ”Kyllä tämä on enemmän maalaishelvetti kesällä”.

Mikä saa Koppelmäen jatkamaan viljelyä? ”Joka vuosi oppii uutta, tulee uutta haastetta ja taas uutta opittavaa. Se on mukavaa.” Myös oman kädenjäljen ja kasvien kasvun näkeminen tuntuu hyvältä, vaikka Koppelmäki toteaakin sen olevan klisee. ”Kevät on kivaa aikaa, toivoa täynnä.”

Kari Koppelmäki kertoo luomusatoa uhkaavien hyönteisten torjunnasta. Video: Susanna Kekkonen

biokaasuelintarvikkeetkestävä maatalouskierrätysluomuluomuviljelymaaseutuomavaraisuuspaikallisuusravinteiden kierrätysruokaruokajärjestelmäyhteisöllisyys

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!