Herätyskello soi 1:45 muistuttaakseen, että on aika lähteä kasviretkelle, mielipuuhaani.

Joka kerta odotan tätä yhtä paljon – etsimisen ja löytämisen kokemus on mahtava. Saavun retkeilyreitistön parkkipaikalle hyvissä ajoin ennen auringonnousua. Kumisaappaat jalkaan ja reppu selkään.

Tiedän mitä haluan löytää kesäkuisena aamuyönä: metsänpohjassa loistavat metsätähdet Lysimachia europaea sekä suon laidassa kukkivat suopursut Rhododendron tomentosum. Tietysti vastaan voi tulla kaikenlaista ennalta arvaamatonta – luonnosta kun ei koskaan tiedä mitä se seuraavaksi tarjoaa.

Kävelen hiekkatietä pitkin koleassa kesäkuisessa aamuyössä.

Kuulostelen samalla ääniä pöllönpoikasten varalta, tällä kertaa tuloksetta. Tunnelma on rauhallinen ja lumoava, seesteinen.

Kymmenkunta askelta myöhemmin saavun vanhan korpikuusikon reunalle.

Metsätähti kurottaa kohti nousevan auringon valoa.

Huomaan valkoisena loistavan tähden; metsätähti jalkojeni juurella. Varon tallaamasta sitä. Jossain kauempana yksinäinen peukaloinen laulaa palkeidensa kyllyydestä säettään tälle satumaiselle metsälle.

Jatkan matkaa, sillä oletan löytäväni lisää metsätähtiä kuvauksellisemmasta kohdasta hieman myöhemmin.

Kasviharrastuksen alkuun omalta pihalta

Aloita kasviharrastus!

Kulkiessa ihailen kauniin vihreitä sammalia pitkospuiden vierellä ja kuuntelen sirittäjän aamuöistä konserttia.

Kesäkuun valoisat yöt todellakin ovat kasvikuvaajan parasta aikaa, vaikkakin joitakin upeita kasveja – kuten valkolehdokkia Platanthera bifolia ja maariankämmekkää Dactylorhiza maculata – saamme odottaa vielä hetken. Yövilkkakin Goodyera repens pääsee loistoonsa vasta heinäkuun puolella korpimetsien aluskasvustossa.

Peukaloisen laulu säestää auringon nousua.

Kuljen metsäkallion päältä ja ihailen sitä koristavia pohjankallioimarteita Polypodium vulgare sekä kalliokieloja Polygonatum odoratum. Laskeudun alas jyrkkää ja kivikkoista rinnettä pitkin hämyiseen ja kosteaan sammalpohjaiseen kuusikkoon.

Loistetta hämäryyteen tuovat metsätähtien runsaus sekä kimmeltävä auringonnousun kajo. Aikaa ei ole paljon hukattavaksi, mikäli haluan ikuistaa metsätähdet tässä hetkessä. Kaivan jalustan esiin.

Sommittelen ja painan laukaisinta. Huomaan kuvaan tallentuneen minua häirinneen hyttysenkin – mikä tuuri!

Takanani suon laidasta kuuluu käen ”kukkuu”, ja innokas peippo laulaa parastaan.

Tiedän läheiseltä suolta löytyvän pitkä- ja pyöreä­lehtikihokkeja Drosera anglica ja D. rotundifolia.

Suuntaankin askeleeni suon laitaan.

Suon läheisyyden aavistaa tuoksusta.

Raikas ja voimakas tuoksu on peräisin suopursuista, joista ensimmäiset hahmotankin edestäni kuusten väleistä. Hajuelämys voimistuu entisestään, kun edessäni avautuu sadoittain kukkivia suopursuja. Täydellistä!

Olen erityisen tyytyväinen ajoituksestani onnistumisesta, sillä yhdenkään suopursun kukinnot eivät ole vielä palaneet auringossa, mutta ovat kuitenkin kaikki jo puhjenneet kukkaan. Aiempina vuosina olen monesti saapunut rämeelle liian myöhään, kun auringon porotus on jo ehtinyt lakastuttaa suopursujen kukkia.

Suon läheisyyden voi aavistaa suopursun huumaavasta tuoksusta.

Aurinko nousee pikku hiljaa, kun sommittelen suopursuja auringonnousua vasten. Näissä hetkissä kaikki unohtuu. Niin nytkin.

Suopursukuvat rikkaampana jatkan matkaani rämeen poikki avosuon laitaan tutulle kihokkipaikalle.

Ei aikaakaan, kun löydän ne. Upottavissa mutaisissa kohdissa näkyy punaisia, pitkänmallisia kasveja – pitkälehtikihokkeja. Juuri niitä, joita etsinkin.

Kiehtovan kauniille pitkälehtikihokille varhainen kesäaamu on oiva hetki vangita sääskiä ja kärpäsiä lehtiensä karvojen erittämällä tahmealla nesteellä.

Katson varovaisesti kohdan, johon uskaltaudun makuulleni. Repun päällä kulkeva ohut retkipatja on avuksi tässä kohtaa, enhän halua kulkea loppumatkaa housut ja takki märkinä.

Kihokkeja kuvatessa huomaan vieressä myös kukkivia isokarpaloita Vaccinium oxycoccos. Marjoistaan tuttu kasvi on kukkivanakin upea.

Olen kävelemässä avosuolta takaisin rämeelle, kun eteeni ilmestyy kukkivia suokukkia Andromeda polifolia. Aiemmin en ole kesäkuisilla retkilläni kiinnittänyt niihin huomiota. Kuvaan suokukkia hetken, kunnes jatkan matkaani kohti korpea, etsiäkseni yhä lisää kasveja.

Suokukan pinkin kukinnon ja tummanvihreiden lehtien väriyhdistelmä on kaunis, ja tuoksukin on miellyttävä.

Etenen polulla kangasmaisessa metsässä. Tiedän, että voin löytää täältä vanamoja.

Joitain minuutteja myöhemmin silmiini osuu kaksivartinen kasvi, Carl von Linnén nimeämä Linnaea borealis eli vanamo – mielestäni yksi Suomen kauneimmista luonnonkasveista, ellei jopa se kaunein.

Sammalpeitteisessä metsässä silmieni edessä avautuu laaja vanamokasvusto. Kuusikon takaa nouseva aurinko tarjoaa upeita valoja kuvien ottamiseen.

Löydän pienen kiven päältä kukkivan vanamoyksilön, joka on juuri täydellisessä paikassa kuvaamista ajatellen.

Vain hetkeä myöhemmin aurinko katoaa pilvipeitteen taakse, ja valo metsässä tasoittuu.

Onneksi ehdin kuvaamaan jo monta kasvia ennen pilvialueen saapumista, pohdiskelen.

Jatkan kulkua. Saavun metsän varjoisaan, kosteaan ja koivuvaltaiseen osaan. Saniaiset rehottavat täällä kauniina. Niiden juurelta havaitsen oravanmarjoja Maianthemum bifolium, juuri hienosti kukkivina. Kuvaan niitä aikani, kunnes joudun siirtymään eteenpäin hyttysarmeijan pakottamana.

Parkkipaikan kupeessa sijaitsevan kuusikon sammaleikosta huomaan vielä suuren määrän käenkaaleja Oxalis acetosella, joita ketunleiviksikin kutsutaan.

Aamuyö on täynnä tuoksuja, ja yhden sulokkaisimmista tarjoilee vanamo.

Niitä on kaikkialla: ojan reunalla, kuusten juurella sekä sammaloituneiden kivien päällä. Edellisen illan sade on jättänyt niihin kuvauksellisia vesipisaroita. Lumoudun käenkaaleista täydellisesti.

Aika kuluu. Sielu lepää.