Ymmärtääkseen, miltä maalla nykyisin näyttää, on vierailtava jollakin Suomen 51 000 maatilasta. Yksi niistä on Äänekoskella sijaitseva Paloniemen tila, jolle saavutaan pitkin suoraa tietä. Tien oikealla puolella lainehtii ohrapelto, vasemmalla Keitele pilkottaa kuivurirakennusten ja konevajan välistä. Rantasaunalta kantautuu lasten uimaleikkien polske ja varsinainen pihapiiri häämöttää edessä, sen takana nuori koivikko. Tilan isäntä Tommi Lunttila säätää traktorin perään kiinnitetyn kylvökoneen liitoksia.

Vierailla on tapana ihastella maisemaa, mutta Tommilla on kotinsa ympäristöön erilainen näkökulma: pensasaita odottaa leikkaamista ja pelto kylväjää.

Paloniemi on ollut saman suvun hallussa vuodesta 1931, mutta jo kivikaudella komea paikka Keiteleen rannalla on muinaisjäännösten perusteella miellyttänyt ihmisiä. Kuva: Marika Eerola

”Se on minulle se työ. Ja kun työpaikka on tässä kotona, haluan että ympäristö on siisti ja asiat järjestyksessä”, hän sanoo.

Harvoina vapaahetkinään hän kyllä myös nauttii luonnosta ja mielellään kävelee metsässä. Siellä rentoutuu, rauhoittuu ja irtautuu työstä.

”Mutta se tietenkin riippuu siitä, menenkö metsään raivaussahan kanssa hoitamaan sitä metsikköä.”

Suunnitelmallinen metsätalous on ollut tärkeä osa Paloniemen tilan toimintaa jo kolmen sukupolven ajan. Tommin isoisä osti tilan vuonna 1931, ja kauppahinnan kattaakseen hän joutui hakkaamaan kaikki sen metsät, joita oli yhteensä sata hehtaaria. Parturoitu lopputulos otti koville. Korvatakseen metsille tekemänsä tuhon isoisä perusti taimitarhan, minkä vuoksi tilalla kasvaa vieläkin metsiköitä, jotka hän istutti omista taimistaan.

Paloniemen metsiin perustetuilla koealoilla on testattu noin kahdenkymmenen vaihtoehtoisen metsänkasvatusmenetelmän tehokkuutta. Sekametsä on tuottoisa myös moteissa mitattuna. Kuva: Marika Eerola

Isoisän esimerkistä käynnistyi suvun perinne, jossa ympäristöstä huolehtiminen on yhdistynyt tilan tuotantoon. Kun valtio sotien jälkeen kannusti soiden ojittamiseen, isoisä rakensi ojien päihin laskeutusaltaita vähentämään huuhtoumaa. Hän myös perusti metsäkoealoja, joilla seurataan yhä muun muassa jatkuvan kasvatuksen vaikutusta puunkasvuun.

”Papalle tuli oikein intohimo metsänhoitoon”, Tommi sanoo ja istuu terassin pöydän ääreen. Järvellä kaikattaa kalalokki.

Siinä missä isoisä uursi uraa metsätalousalalla, Tommi on panostanut peltojen viljelyyn. Se on hyvin tavallista Suomessa: viljanviljely tuo leivän useammalle kuin joka kolmannelle suomalaiselle maatilalle.

Ei ollut silti itsestään selvää, että Tommista tulisi viljatilan isäntä.

”Opiskeluiässä ajattelin, että ikipäivänä en maatalouteen koske”, hän tunnustaa.

Automaatiotekniikan opinnot veivät Tommin Nokian alihankkijan leipiin, tietokoneen ääreen.

”Kuuden viikon jälkeen sanoin itseni irti, koska traktorin koppi näytti sittenkin paljon paremmalta työpaikalta”, hän nauraa.

Paloniemi siirtyi Tommin haltuun vuonna 2001, mutta sukupolvenvaihdos vanhemmilta pojalle ei sujunut ongelmitta. Erimielisyydet verottajan kanssa raukesivat lopulta Tommin isän kuolemaan.

”Siinä vaiheessa minä ajattelin, että jos nyky-Suomessa on näin hankalaa ruveta viljelijäksi, niin tämähän on mahdoton tilanne.”

Kokemustensa myötä Tommi kiinnostui maanviljelijöiden edunvalvonnasta, ja parhaillaan hän toimii Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliiton, MTK:n, valtuuskunnan puheenjohtajana. Paljon matkustamista vaativa luottamustehtävä ei ole estänyt tilanpitoa, vaan Tommi vastaa yksin 160 peltohehtaarin viljelystä. Se on paljon. Vuonna 2015 suomalaisten maatilojen keskimääräinen peltoala oli 44 hehtaaria. Seuraavan viiden vuoden aikana se nousee ennusteiden mukaan lähes 55 hehtaariin, joten tulevaisuudessa yhä useampi maatila on juuri sellainen kuin Paloniemi.

”Silti joka päivä viisi tilaa lopettaa tuotannon”, Tommi sanoo.

Tommin ulkoilmatoimiston keskellä sijaitsevat konevaja ja kuivurirakennukset. Kuva: Marika Eerola

Paloniemen tilan toiminta perustuu sopimusviljelyyn, joka on yhä yleisempää viljantuotannossa. Kun sadosta solmitaan kaupat etukäteen, riski siitä, että vilja jäisi syksyllä käsiin, pienenee. Sopimusta tehtäessä tilaaja ja tuottaja voivat myös yhdessä päättää viljelytavoista.

”Pyrin kasvattamaan pelloilla sitä, mille on markkinoita”, Tommi kertoo.

Tommin mielestä suomalaisen maatalouden kehittämisessä tarvitaan brändäystä, ja tähän hän palaa useita kertoja. Tärkeää on puhtaus: puhdas luonto, puhtaat tuotantotavat, puhdas ruoka.

”Meidän pitäisi olla ylpeitä ruoantuotannostamme. Täällä ei käytetä mitään vippaskonsteja”, hän sanoo.

Suomalainen ruoka on laadukasta ja hyvin jäljitettävissä. Se on tärkeää, sillä kuluttajat ovat yhä valveutuneempia ruoan alkuperästä.

Puhe taukoaa hetkeksi, kun lapset kirmaavat rannasta talolle ja vanhempi pojista kiipeää Tommin syliin kertomaan uimaretkestään. Nuorempi ottaa leikkitraktorin esille ja pärinä alkaa välittömästi.

Ruoka ei kuitenkaan kasva paperilla tai tietokoneen näytöllä.

”Loppupelissä tuotanto on kiinni luonnosta”, Tommi alleviivaa.

Suomalaiset viljelijät ovat ympäristönsuojelutalkoissa Euroopan Unionin huipulla. Kun Suomessa lähes 95 prosenttia maatalousmaasta kuuluu maatalouden ympäristökorvausjärjestelmään, Tanskan luku on kuusi. Paloniemen tilakin on ollut mukana alusta asti.

Tommi pitää hyvänä, että EU:n maatalouspolitiikka painottaa ympäristönäkökulmia. Itse hän on suosinut keinoja, jotka parantavat viljelymaan laatua ja vähentävät ravinteiden huuhtoutumista vesistöihin. On kevennetty maanmuokkausta, perustettu suojavyöhykkeitä ja viherlannoitusnurmia sekä räätälöity lannoitusta maanäytteiden perusteella. Lisäksi Tommi aikoo perustaa kosteikkoja muutamille rantapelloille.

Valintojen taustalla on myös henkilökohtaisia syitä.

”Tietenkin kun tässä asuu järven lähellä, ja lapset siellä leikkii, haluan huolehtia siitä, että vesi pysyy puhtaana”, Tommi sanoo.

”Nämä maat ovat minulla lainassa tulevilta sukupolvilta. Minä olen vain yksi osa siinä elämän kierrossa.”

Tommi haluaa luovuttaa Paloniemen tilan eteenpäin paremmassa kunnossa kuin itse sen sai.

Tommi Lunttila tutkailee mallasohran kasvun etenemistä Paloniemen pihapellolla. Sadosta on jo solmittu kaupat. Kuva: Marika Eerola

Haapalahden tila on sekin maatila, mutta hyvin erilainen. Se sijaitsee linnuntietä seitsemän kilometrin päässä Paloniemestä, metsän keskellä, loivasti viettävässä rinteessä.

Kapea ja mutkainen tie laskeutuu vanhojen hirsirakennusten ympäröimään pihaan. Navetan takana mäkättävät suomenlampaat.

Biologi Kristiina Nyholm pahoittelee pihan nokkoskasvustoja. Hän tunnustaa, ettei lukeudu puutarhaihmisiin.

”En jaksa hoitaa istutuksia ja semmoisia. Välillä me päästetään lampaat pihaan syömään, tai sitten niitetään viikatteella. Tämä on tämmöistä hieman hallittua kaaosta. Ei ole ruohonleikkuria eikä huoliteltuja kiveyksiä tai kukkapenkkejä.”

Siinä missä Paloniemeen saapuva vieras ihastuu avaraan pelto- ja järvimaisemaan, Haapalahti lumoaa metsien ja aukeiden niittyjen mosaiikilla. Näkymä vie ajatukset 1900-luvun alkupuoliskolle, mikä on luonnollista, koska täällä hoidetaan perinnemaisemaa.

Haapalahdessa puutarhanhoidon tavoitteena on ollut tehdä pihasta luonnonmukainen ja vaalia perinnekasveja. Kuva: Marika Eerola

Kristiina osti Haapalahden tilan seitsemän vuotta sitten yhdessä aviomiehensä, lintuasiantuntija Tomi Hakkarin kanssa. Vuoden ajan pariskunta laittoi kesämökkikäytössä olleita rakennuksia talviasuttavaan kuntoon ja kesällä 2010 päästiin muuttamaan. Haapalahdessa oli asuttu vakituisesti edellisen kerran 1970-luvulla.

”Kaivo oli tyhjänä ja navetta huonossa kunnossa. Ensimmäisen kesän aikana saatiin vedet tulemaan, jätevesijärjestelmät kuntoon ja lampaat sisälle lampolaan”, Kristiina muistelee.

Pihan kupeessa seisova vanha koivupökkelö sai jäädä pystyyn. Kristiinalla ja Tomilla on myös kaksi suojelualuetta. Kuva: Marika Eerola

Jo lapsena hän haaveili asuvansa hirsimökissä metsän keskellä, vaikka kasvoi taajamassa. Päätös maallemuutosta ja lampaiden pidosta perustui kuitenkin haluun vaalia luontoa. Biologina Kristiina tiesi, että perinneympäristöt eli luonnonlaitumet ja -niityt ovat Suomen pahimmin harvinaistuneita luontotyyppejä. Niiden kokonaisalasta on sadassa vuodessa kadonnut peräti 99 prosenttia: yhteensä nummia, ketoja, niittyjä, hakamaita ja metsälaitumia on jäljellä 30000 hehtaaria. Uhanalaisia lajeja niillä on toiseksi eniten heti vanhojen metsien jälkeen.

Syynä tähän on karjatalouden tehostuminen. Kotieläimet eivät enää laidunna metsissä ja niityillä vaan paremmin tuottavilla viljellyillä nurmilla. Talvirehukin korjataan pelloilta eikä heinäniityiltä. Maatilojen erikoistuessa joko kasvin- tai kotieläintuotantoon perinneympäristöt ovat menettäneet aiemman käyttötarkoituksensa, ja niitä on metsitetty ja raivattu pelloiksi. Sellaisten lajien kuin kelta-apilan tai täpläverkkoperhosen koti, ravinneköyhä mutta ekolokeroiltaan rikas luonnonniitty, on katoamassa kokonaan.

Perinneympäristössä ihmisen ja luonnon raja katoaa

Rakastuin luontoon lapsena maaseudulla. Siksi ei ollut yllätys, että halusin perehtyä perinneympäristöjen ekologiaan. Se polku on vienyt poikki tieteenalojen, humanististen ja luonnontieteiden rajamaille.

Tutkimuksessani olen huomannut, että maatalouspolitiikan ja luonnonsuojelun vastakkainasettelu ajaa perinneympäristöjä ahdinkoon. Vuosikymmenien ajan suojeltujen perinneympäristöjen laidunnus kiellettiin. Nykyinen maatalouden ympäristökorvausjärjestelmä taas on tehoton, kun hoitoa ja sen rahoitusta pitäisi suunnata luontoarvojen mukaisesti.

Perinneympäristöissä yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja biologiset tekijät riippuvat toisistaan. Hoitamalla luonnoltaan hienoimpia kohteita voidaan rakentaa perinneympäristöjen verkostoja, jotka turvaavat luonnon monimuotoisuutta, uhanalaisia lajeja ja kulttuuriperintöä.

Samalla tuotetaan niin sanottuja ekosysteemipalveluita.

Kaisa Raatikainen

Kristiina istuu pihakivelle ja antaa katseensa levähtää hakamaassa, jolle hän ei ole vielä tänä kesänä päästänyt pässejä. Syynä ovat harvinaiset kasvit, jotka viime vuonna joutuivat parempiin suihin vielä kukkiessaan.

Laidunten raivaamiseen ja aitojen rakentamiseen on käytetty paljon aikaa ja vaivaa, mutta sillä on edistetty Kristiinalle kaikkein tärkeintä asiaa eli luonnon monimuotoisuutta. Hän kertoo, miten uudet lajilöydöt motivoivat hoitotoimia:

”Välillä väsytään ja mietitään, onko tässä mitään järkeä. Sitten löytyy joku laji ja tämä on taas ihan huippua.”

Ketoneilikka, ahonoidanlukko, ketonoidanlukko ja pussikämmekkä ovat hyötyneet siitä, mitä Kristiina ja Tomi ovat tehneet.

Jo käydessään Haapalahdessa ensimmäistä kertaa he kiinnittivät huomiota kuusettuneisiin luonnonlaitumiin. Ilman laidunnusta tai niittoa perinneympäristöt olivat metsittyneet. ”Ajateltiin, että täällä voisi olla hyviä laidunpaikkoja”, Kristiina kertoo. Jälkikäteen hän tarkisti 1800-luvun pitäjänkartoilta, että nykyiset laitumet olivat tuohon aikaan olleet niittyinä.

Kristiinalla oli muutama lammas jo entuudestaan, mutta niiden määrän lisääminen oli tärkeä syy siihen, että pariskunta päätti ostaa 43 hehtaarin laajuisen tilan. Nyt pääluku on kivunnut 68:aan.

Tarina ei ole ennenkuulumaton, sillä lampaiden kokonaismäärä Suomessa on kasvanut yli puolella kymmenessä vuodessa. Ilmiö ei selity pelkästään tilakoon kasvamisella, sillä muista kotieläintiloista poiketen lammastilojen lukumäärä on kasvussa.

Lammaslaidunnuksen myötä Kristiina ajautui sivutoimiseksi maanviljelijäksi. ”Se ei ollut mitenkään suunnitelmallista”, hän kertoo. Käännekohdaksi muodostui halu alkaa hoitaa perinneympäristöjä laajemmassa mittakaavassa. Siihen sai rahoitusta, kunhan perusti maatilayrityksen.

Tällä hetkellä Kristiinalla on luonnonlaitumia yhteensä 17 hehtaaria. Ne sijaitsevat kotitilan lisäksi neljässä muussa kohteessa.

Kristiinan lampaat laiduntavat perinneympäristöjä neljän eri kunnan alueella. Pässipojat hoitavat kotitilan hakamaita ja niittyjä. Kuva: Marika Eerola

Kristiina ei kuitenkaan pidä lampuriuttaan ammattina vaan vaatimattomasti puuhasteluna. Lampaat elättävät itsensä maisemanhoidolla. ”Oma palkka käydään tekemässä sitten tuolla tilan ulkopuolella”, hän sanoo ja viittaa työhönsä Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteen laitoksella, missä hän tutkii sisävesien luontoa. Ennen nykyistä pestiään Kristiina työskenteli usean vuoden ajan Keski-Suomen ELY-keskuksessa luonnonsuojelutehtävissä.

Näkökulma maatalouden ympäristökysymyksiin on laajentunut lampaiden pidon myötä, ja Kristiina myöntää usein puntaroivansa niitä sekä luonnonsuojelijana että maatilayrittäjänä.

Maaseudun tärkeimmät ympäristöhaasteet ovat vesistöjen ravinnekuormituksen vähentäminen ja maatalousympäristön luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen, mutta niitä on vaikea ratkaista. Paremmin maatalouspolitiikka on tutkimusten mukaan onnistunut vesiensuojelussa, joka on helpompi yhdistää tehomaatalouteen kuin perinneympäristöjen hoito. Monimuotoisuuden köyhtyminen ei ole hidastunut.

Vaikka luonnonlaidunnus oli maatalouden kivijalka 1900-luvun alussa, nykyisin perinneympäristöjen hoidon kannattavuus perustuu kahteen asiaan: rahalliseen korvaukseen, jota Kristiinakin saa, ja siihen, miten hyvin hoitotoimet pystytään yhdistämään tilan muihin elinkeinoihin.

Kristiinalle sivutoiminen maatalous on antanut mahdollisuuden paitsi oman asiantuntemuksen, myös elämäntavan toteuttamiseen.

Haapalahden tupa oli aikoinaan savupirtti. Tuvan nykyinen uuni on rakennettu laajentamalla alkuperäistä kiviuunia. Kuva: Marika Eerola

”Olemme etuoikeutettuja, kun pystymme ajattelemaan niin, ettei luonnon tarvitse antaa meille mitään maksimaalista tuottoa”, Kristiina sanoo. Monella ammattimaisella karjanomistajalla ei ole mahdollisuutta perinneympäristöjen hoitoon. Se vie paljon aikaa ja tuotos jää vähäiseksi, ainakin jos sitä mitataan tilille kilahtavissa euroissa.

Kristiina arvostaa viljelijöitä, jotka saavat koko elantonsa maataloudesta. Viljely vaatii osaamista. Omien lampaidensa rehun Kristiina ostaa mielellään viljelijöiltä, jotka ammattitaidolla kasvattavat hyvän heinän. Esimerkiksi Tommi Lunttilalta.

Sadepisarat ja ukkosen jyrinä pakottavat Kristiinan sisälle pirtinpöydän ääreen.

Siellä hän pohtii itselleen rakkainta maisemaa.

”On selvästi semmoisia lempimaisemia”, Kristiina aloittaa ja katsoo ulos. ”Tämä tuvan päätyikkunasta avautuva maisema tuonne meidän tämänhetkiselle parhaalle laidunkohteelle on sillä tavalla hieno, että siinä näkyy laidunnuksen vaikutus ja se työ, mitä me ollaan tässä tehty.”

maaseutuMaatalousmurrosperinnemaisema

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!