Someron Häntälän kyläkeskuksen ovi on kutsuvasti auki. Poikkeamme hakemaan keltaisen puutalon kioskista jätskit, ja suut makeina suuntaamme kohti luontopolkua.

Viitoilla opastettu polku lähtee kyläkeskuksen vierestä. Se kulkee orastavan pellon laitaa rappusille, joilla pääsee yli sähköaidasta. Sähköpaimenen toisella puolella kukkaan ehtinyt niitty lainehtii navakassa tuulessa kuminan valkoisena sekä leinikin keltaisena. Puuska lähes kiskaisee lippiksen päästäni.

Näinköhän perhoset edes lentävät tällä tuulella? Häntälän niityillä elää uhanalainen ja harvinainen pikkuapollo, ja toivomme todella näkevämme perhosen.

Edessä aukeavaa näkyä on pysähdyttävä ihmettelemään. Kumpuileva maisema tuo mieleen ehkä Keski-Euroopan. Niitty sukeltaa jyrkästi alas laaksoon, jonka pohjalla kiemurtaa koko laakson aikaansaanut Rekijoki. Ainakaan tässä kohtaa sitä ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua joeksi, vaan näyttää paikoin siltä, että kumisaappaiden kanssa voisi lompsia puron yli. Vesi virtaa savisen maan ja maatalouden samentamana.

Luontopolunkin pohja on savinen, mutta hyvän sään ansiosta kuiva ja kova – joskin muhkurainen. Siihen on painunut sorkkien jälkiä ja hoksaamme, että lehmät ovat niityllä kanssamme. Niityt kuitenkin jatkuvat pitkälle kumpaankin suuntaan, eikä eläimiä näy.

Rekijokilaakson ainutlaatuiset luontoarvot on saatu aikaan juuri laiduntamalla. Isoja alueita jokivarresta on laidunnettu tai niitetty jo satoja vuosia. Avoimilla niityillä viihtyvät perinnemaisemien lajit, joiden elinalueet ovat maatalouden tehostuessa käyneet yhä harvinaisemmiksi.

Lehmien laidunnuksen vuoksi alueelle ei saa tuoda koiria kesäaikaan edes kytkettynä.

Ennen kuin ehdimme kävellä montaakaan askelta jokivarressa, pieni valkoinen perhonen lentää tiuhasti räpytellen ohi. Ensi vilaukselta kulmamme kohoavat, mutta tämä ei ole etsimämme otus. Pikkuapollo on nimestään huolimatta varsin kookas päiväperhonen, ja sen lentotyyli on tyylikkään liihotteleva.

”No tuossa se on!”

Näemme yhden, sitten toisen. Pian huomaamme, että niitä on täällä kaikkialla, tuulesta huolimatta. Kun yksi pysähtyy tarpeeksi lähelle, tuntomerkit erottuvat hyvin. Etusiivissä on läpinäkyvät kärjet sekä pienet, mustat täplät.

Pikkuapollo lentää niityllä tuulesta huolimatta. Kuva: Anna Tuominen

Pikkuapollo

Parnassius mnemosyne

Tuntomerkit: Valkoinen päiväperhonen, siipien kärkiväli n. 5–6 cm. Etusiivissä mustat täplät ja läpikuultavat kärjet.
Elintavat: Toukan ravintokasvi on pystykiurunkannus. Aikuiset perhoset elävät rehevillä niityillä. Perhosen lento on liiho
Lisääntyminen: Lentoaika toukokuun lopusta kesäkuun loppuun. Koiras erittää parittelun jälkeen naaraan sukuelinten ympärille ainetta, joka kovettuu ja estää parittelun muiden koiraiden kanssa. Lentoaikaan kiurunkannukset ovat jo kuihtuneet, mutta naaras löytää kasvupaikat ja munii niiden tuntumaan. Talvehtii munana tai toukkana.
Levinneisyys: Elää Lounaissaaristossa ja Ahvenanmaalla, sisämaassa Rekijokilaaksossa ja istutettuna Itä-Uudellamaalla. Harvinainen, mutta esiintymisalueillaan paikoin runsas.
Tiesitkö? Suomesta tunnetaan kolme pikkuapollon alalajia tai muotoa: f. karjala, f. perkele sekä f. ugrofennica. Rekijokilaaksossa näistä elää f. perkele.

Kuva: Anna Tuominen

Räpsin kuvia ja huomaan vasta niistä, että perhosen peräpäässä on jotain valkeaa. Jokin loinenko? Löydän netistä tiedon, jonka mukaan pikkuapollokoiraat jättävät paritellessaan jälkeensä vaaleaa ainetta, joka kovettuu kuoreksi peittämään naaraan sukuelimiä. Niin muut koiraat eivät enää pääse koettamaan onneaan.

Pikkuapollo on varsin vaatelias kasvupaikkansa suhteen. Sen toukat tarvitsevat erään tietyn lehtokasvin, pystykiurunkannuksen, kasvaakseen aikuiseksi. Naaras löytää jo kuihtuneen kasvin kasvupaikat. Se laskee munansa, jotka kuoriutuvat keväällä, kun kiurunkannuskin pyrähtää kasvuun. Aikuiset perhoset taas tarvitsevat avoimen ja rehevän niityn, jota ei ihan joka kiurunkannuksen ympäristöstä löydy.

Rekijoki mutkittelee kapeassa uomassa jokilaakson pohjalla. Kuva: Anna Tuominen

Noin kilometrin kävelyn jälkeen polku nousee ylös rinnettä ja tie katkaisee joenpenkan. Kipuamme laitumen aidan yli portaita, joita kaksi henkilöä parhaillaan uusii. Varmistukseksi kysyn, saahan niille jo astua.

Alhaalla tien toisella puolella on laavu, mutta me jatkamme syömään eväitä Häntäläntien varteen vanhan romahtaneen navetan viereen. Haaveissamme on vielä toinenkin harvinainen laji, joka lintutietokanta Tiiran mukaan on lauleskellut täällä parinakin päivänä.

Peltosirkku. Suomessa pesivistä lintulajeista se on romahtanut kaikkein jyrkimmin. Kukaan retkeiläisistä ei ole koskaan päässyt sitä näkemään tai kuulemaan, joten odotamme jännityksellä.

Sinnittelemme vielä kauan eväiden loppumisen jälkeen ennen kuin lopulta joudumme luovuttamaan. Muutaman kerran jo hätkähdimme toiveikkaina, mutta laulajaksi paljastui aina lopulta keltasirkku, joiden laulua ja sen peltosirkkua muistuttavia piirteitä ehdimme havainnoida turhautumiseen asti.

Fasaanipariskunta piilottelee pellon laidan korkeassa heinikossa. Kuva: Anna Tuominen

Valkohäntäkauriin vasa poukkoilee pellolla uteliaana mutta jännittyneenä. Kuva: Anna Tuominen

Määritämme virnan kukissa hyörivän pörriäisen juhannuskimalaiseksi. Kuva: Anna Tuominen

Lähdemme lompsimaan takaisin kyläkeskukselle. Pensasaitojen syreenit tuoksuvat ihanasti, ja Häntälän idyllissä on vaikea olla harmissaan mistään. Äkkäämme rohkean valkohäntäkauriin vasan, joka pyrähtelee niitetyllä pellolla. Päällepäin näkyy, miten uteliaisuus ja arkuus käyvät kamppailua sen mielessä. Kauriin sisarus ei uskalla pellolle, vaan pysyttelee puiden ja pajukon suojissa.

Viime metreillä, kyläkeskuksen viereisen ojan penkalla, vastaan tulee vielä yksi yllätys. Kukkaan ehtineissä hiirenvirnoissa pörrää niin vaalea ja ruskeaselkäinen kimalainen, ettei se voi olla muu kuin harvinainen juhannuskimalainen.

niittyperinnemaisemaperinneympäristöpikkuapollorekijokilaakso

Hyvän mielen joululahja

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus.
Tilaamalla Suomen Luonnon tuet suomalaisen luonnon suojelua.