Voit myös kuunnella tämän artikkelin. Äänitiedosto löytyy jutun lopusta.

Helsingissä 25.3.2020

Tõnu,

Kävi todellakin niin, että en voi tulla luoksesi Vilsandiin.

Ensin kuulin, että milanolainen lentopallojoukkue kävi Saarenmaalla, tartutti taudin sikäläisiin, ja koko saari pantiin karanteeniin. Sitten sanottiin, että Tallinnan satamaterminaalissa on alettu mitata tulijoilta kuumetta, ja nyt sunnuntaina jopa Suomessa työssä käyviä virolaisia kiellettiin sukkuloimasta kahden maan välillä. Kohta Helsingin seudulta ei pääse enää muualle Suomeenkaan.

Ollapa nyt purjevene! Olin hankkinut jo liput laivaan, ja postiveneen aikataulu oli selvillä. Olit järjestänyt minulle kokonaisen talon majakan juurelta.

Lauhan talven jälkeen kevät on alkanut varovasti Helsingissä. Lapsi on pois päiväkodista, joten olen käynyt hänen kanssaan paljon linturetkillä, nähnyt uuttukyyhkyjä, pesää rakentavia variksia, pellon yläpuolella heittelehtiviä töyhtöhyyppiä. Kiurukin on aloittanut laulunsa.

Mitä varmemmaksi on käynyt, että en näe Vilsandin kevättä, sitä enemmän huomaan kaipaavani saarelle. Kerro minulle Vilsandista!

– Jouni Tikkanen

Saaren 37-metrinen majakka rakennettiin vuonna 1809. Kuva: Susanna Mansner

Vilsandissa 26.3.2020

Hei Jouni,

Totta, tämä talvi on hyvin eriskummallinen. Pimeä ja myrskyisä. Ei jäätä merellä, ei lunta maassa. Meri oli avoinna, postipaatti kulki.

Talven saapuessa Vilsandi on yleensä ainakin muutaman viikon ”karanteenissa”: veneellä ei enää pääse, ja jäätä pitkin ei vielä. Nyt, keväällä, saimme kuitenkin oman karanteenin. Postipaattiin ei saa ottaa matkustajia, vain kerran viikossa se tuo kaupasta tilattuja ruokapaketteja ja postia. Mutta saari on loppujen lopuksi suuri, kuusi kilometriä pitkä, kaksi leveä – tilaa riittää!

Muuten, ennen vanhaan tätä kutsuttiinkin pelkästään Saareksi. Ja Saarenmaata kutsutaan yhä Maaksi. Nimi Vilsandi tulee luultavasti hollannin kielestä, jossa veel zand tarkoittaa ’paljon hiekkaa’.

Saaren ensimmäinen talollinen, jolle kartano 1700-luvulla antoi täältä suuren maapalan, oli hollantilainen kapteeni Doll, ja Tollin talo komeine rakennuksineen on tähän päivään asti hallinnut saaren keskiosan peltoja.

Pellot ovat täällä todella hiekkaisia, vaikka muuten tämä on kyllä pikemminkin kallio- kuin hiekkasaari. Eikä kallio suinkaan ole graniittia, kuten Suomessa, vaan omaperäistä kalkkikiveä, muisto miljoonien vuosien takaisesta lämpimästä merestä ja koralliriutoista.

Tämä, minkä päällä me elämme, on ikiaikainen elämä. Me: muutamat ihmiset, viimeisinä vuosina suunnilleen 5–6 henkeä, mutta ennen sotaa täällä eli peräti 150 ihmistä! Lisäksi luvuton joukko lintuja ja muita eläimiä.

Usein iltaisin kuulen ikkunan läpi sakaalin ulvomista. Sen ”laulu” on mielestäni eräs tämän saaren äänistä. Talvellahan noita ääniä ei juuri olekaan. Vain loputon tuuli. Joutsenet merellä.
Mutta sitten kevät saapuu jälleen, ja äkkiä kaikki on toisin. Tämä on aivan kuin kaksi eri paikkaa: talvisaari ja kesäsaari. Ensiksi tulevat takaisin linnut, sitten myös ihmiset kesämökkeihinsä…

Tänä vuonna kaikki tämä tapahtui aikaisemmin. Leivonen oli täällä jo 17. helmikuuta, ja monet kesämökitkin ovat saaneet asukkaansa. Outoa talvea seurasi vielä oudompi kevät. Mutta joka tapauksessa kevät. Juuri äsken kuulin avonaisesta ikkunasta hiirihaukan huudon… Mutta ei… se olikin kottarainen, joka oli oppinut matkimaan hiirihaukkaa!

– Tõnu Õnnepalu

Tollin talon ympärillä levittäytyvät hiekkaiset pellot. Kuva: Susanna Mansner

Helsingissä 27.3.2020

Hei Tõnu,

Voi miten minä pidän sinun lauseistasi. Tuosta rytmistä ja havainnon tarkkuudesta.

Juttu syntyy nyt tälla tavalla, ja tässä kohtaa minun on kerrottava lukijalle pari perusjuttua. Esimerkiksi, että Vilsandi on Viron läntisin asuttu saari ja että se kuuluu Vilsandin kansallispuistoon. Ja että sinä olet juuri rakentanut saarelle talon.

Sekin täytyy sanoa, että olet Viron rakastetuimpia kirjailijoita. Suomen Luonnon lukijoita saattaa kiinnostaa, että opiskelit Tarton yliopistossa kasvitiedettä, mutta hylkäsit biologian melkein heti valmistumisen jälkeen 1985 ja aloit kirjailijaksi.

Joku saattaa tietää, että sinun kirjojasi on käännetty monille kielille, suomeksikin. Juhani Salokannel käänsi 1990-luvulla eroottisen romaanin Enkelten siemen (1994) ja myöhemmin Joonatanin kirjan (1998). Raija Hämäläinen suomensi runokokoelman Kirje maalta (2011), sekä Mandalan (2014), joka seuraa maaseudun kissojen askelia. Hiidenmaalle sijoittuva runollinen romaanisi Paratiisi (2017) on saanut Suomessakin kulttimainetta.

Aavistelen, että sinun kirjojesi päähenkilöt ovat vähän itsesi oloisia. Ne miehet, jotka vaeltavat rauhattomina Pariisin, Amsterdamin, ja Viron maaseudulla sijaitsevien vanhojen talojen välillä.

Uusimpien kirjojesi suomentaja Jouko Väisänen väittää kuitenkin, että olet lopulta löytänyt Vilsandista kodin. Onko se totta? Miten alun perin päädyit saarelle? Ja miksi valitsi taiteen etkä biologiaa?

Ps. Lounatuulen myötä pajusirkut, peipot ja kottaraiset ovat palanneet Helsinkiin.

– Jouni Tikkanen

Särkiä kuivataan perinteiseen tapaan. Kuva: Mati Kose

Kuva: Mati Kose

Vilsandissa 28.3.2020

Hei Jouni,

No joo, kirjojeni ”minät”, ja välillä myös ”he” ovat – olen minä itse. Mutta se ”minä”, joka aloittaa uuden kertomuksen, on aina uusi.

Olen elänyt kirjoittaakseni. Samoin oli myös tänne saarelle tuloni laita. Kenties tulin tänne kirjoittaakseni kirjani Lõpmatus (Loputtomuus), ja vielä yhden, runokirjan Pimeduse tunnil (Pimeyden hetkellä), joka on parhaillaan menossa painoon. En osaa kirjoittaa tyhjästä. Minun on koettava.

Mutta alun alkaen päädyin tälle saarelle tietenkin kirjan sivujen innoittamana, luettuani lapsuudessani Vaikan–Vilsandin lintujen valtakunnasta, sen ”lintukuninkaista” ja tietenkin linnuista: haahkoista, isokoskeloista, merilokeista…

Ratkaisevaksi muodostui kuitenkin paljon myöhemmin eräs kirja. Opiskelin jo biologiaa Tarton yliopistossa, kun ilmestyi Aleksander Suumanin Meil siin Hüperboreas (Meillä täällä Hüperboreassa). Runokokoelma, kirjoitettu Vilsandilla, tiesin sen, vaikka saaren nimeä ei mainitakaan kirjassa.

Oli vuosi 1980, ja siitä lähtien olen muistanut suurimman osan kirjan runoista ulkoa. Ja niiden perässä tänne tulinkin. Tuohon aikaan se ei ollut niin yksinkertaista, että istuutuu vain veneeseen ja tulee. Vilsandi oli tarkoin vartioitua rajavyöhykettä, tänne tulemiseen tarvittiin kolme erilaista lupaa.

Sain ne siten, että valitsin yliopistossa tutkimuskohteekseni kalkkikiviluotojen ja alvareiden kasvillisuuden. Vietin täällä monta kesää kartoittaen kasvillisuutta ja kirjoitin siitä lopputyöni. Toivoin pääseväni töihin Vilsandin luonnonsuojelualueelle, mutta toive ei toteutunut. Kävi niin, että ”saarekseni” tulikin Hiidenmaa, Kõpun niemi, sen meri ja myrskyt.

Vaikka Visandi jäi jonnekin odottamaan omaa aikaansa, se ei koskaan lopullisesti kadonnut mielestäni. Nyt sitten, toissavuoden myöhäissyksynä alkoi yhtäkkiä tapahtua: nostelin kimpsuni ja kampsuni postipaatista laiturille ja – jäin.

Ja todellakin, jälleen on kevät. Joka päivä kuulee monta uutta ääntä. Kas, tuokin on paikalla! Viime päivien mahtava solisti on laulurastas. Se laulaa metsässä ja katajikossa, naurulokit kirkuvat luodoillaan. On jo pimeää, uudenkuun sirppi taivaalla, mutta ilta on yhä ääniä täynnä. Milloin ne nukkuvat?

– Tõnu Õnnepalu

Vilsandista Vesiloon saarelle johtaa kalkkikiven siruista kasautunut kannas. Kuva: Mati Kose

Helsingissä 3.4.2020

Tõnu,

Vai niin se tapahtui? Sinä menit Vilsandiin kirjailijan perässä, sinustakin tuli kirjailija, ja palasit Vilsandiin.

Juuri nyt minun pitäisi olla nousemassa Viron-laivaan sinun perässäsi, mutta sen sijaan katselen ulos ikkunasta Helsingin Käpylässä, ja ensi kertaa koko talvena omenapuiden oksilla on kunnolla lunta. Juuri kun olin alkanut seurata kevättä.

Kaksi päivää sitten kuulin kevään ensimmäisen hempon laulavan, ja kun eilen kävin postilaatikolla, löysin sieltä sinun vasta suomennetun kirjasi Lopetuksen enkeli. Kustantaja oli lähettänyt sen minulle. Kaunis pieni kirja luopumisesta ja Vilsandin syksystä. Luin sen heti.

Suomentajasi Jouko Väisänen lähetti minulle sähköpostilla myös toisen kirjasi Vilsandin kesä, joka ilmestyy suomeksi kai tämän vuoden elokuussa.

Se on hieno pieni kirja, josta jäi mieleen monta kaunista lausetta, mutta myös yksi tedonjyvänen. Kirjoitat, että 1930-luvulla kasvitieteilijä Theodor Lippmaa teki Vilsandiin ”kuuluisan vierailun”. Sanot, että käytit itse hänen havaintojaan omassa lopputyössäsi silloin 1980-luvulla.

Se mitä puhuit kalkkikivestä ja alvareista, jäi kutkuttamaan minua. Sehän tarkoittaa aivan erilaista kasvillisuutta kuin Suomessa. Kerro minulle Vilsandin kasveista!

– Jouni Tikkanen

Koralliperäistä kalkkikiveä saaren länsirannalla. Kuva: Mati Kose

Vilsandissa 4.4.2020

Hei Jouni,

Tämä arkipelagi on hyvin nuori, noussut merestä vasta viimeisten vuosituhansien tai vuosisatojen aikana. Lippmaata kiinnostikin se, kuinka ”uudet” alueet saavat kasvillisuutensa, mitkä lajit ehtivät ensiksi paikalle, mitkä myöhemmin, kuinka paljaille kalkkikivikallioille tai pienten kalkkikivien muodostamille valleille kasvaa lopulta metsä, ja kuinka tuo metsä kehittyy edelleen…

Hän löysi koko saaristosta, Vesiloon luodolta, yhden ainoan kuusen. Se kasvaa siellä tänäkin päivänä, pikemminkin ryömien pitkin maata kuin kohoten korkeuksiin, mutta nykyään Vilsandin metsästä löytää nuoria pikkukuusia oikeastaan aika paljon.

Ikkunastani näkyy yksi jo oikein kaunis ja suuri, varmaankin noin nelikymppinen kuusipuu. Sen oksien huojunta hämäryydessä on talvi-iltojeni näytelmä, elokuvani… Kenties pian keskellä saarta kohiseekin männikön paikalla kuusikko.

Tuo ”pian” tarkoittaa ehkä noin parin sadan vuoden kuluttua. Tähän mennessä Vilsandin kasvillisuutta ovat muovanneet kaksi suurta luonnonvoimaa, meri ja ihminen. Ennen sotaa saarella asui noin sataviisikymmentä ihmistä. Monet alueet, joissa nyt kasvaa katajikko tai nuori metsä, olivat täysin avaria alvarinummia, karjamaita. Karjalaumojen ansiosta – nehän eivät anna yksittäisten lajien levitä liiallisesti – alvarit säilyivät hyvin runsaslajisina, joskus neliömetriltä voi laskea kaiken kaikkiaan kymmeniä lajeja.

Luonnonsuojelun nykysuuntaus vaatii tällaisten alueiden ennallistamista. Ihminen puuttuu luontoon joka tapauksessa, myös suojellessaan sitä.

Mutta kun nykyisin suljen silmäni ja ajattelen Vilsandinsaaren kukkivaa kesää, näen jotakin hyvin kirkasta: sokaisevan valon, kontrastisia värejä. Keltaisen maksaruohon kallioilla. Merikaalin sinivihreitä lehtiä ja valkoisia kukkia kalkkikivivalleilla. Neidonkielten syvää sinistä, niiden yllä pilven ohdakeperhosia…

– Tõnu Õnnepalu

Kalkkikivivallit kasvattavat monipuolista kukkaloistoa. Kuva: Mati Kose

Helsingissä 7.4.2020

Hei Tõnu,

Tuli aurinkoinen, lämmin kevätpäivä. Kurjet muuttavat jo auroina.

Tänä aamuna minä olisin noussut postipaattiin Kihelkonnan Papissaaren satamassa, ja hetkeä myöhemmin olisin ollut Vilsandin rannalla. Siinä me olisimme lopulta tavanneet, ja viettäneet arvatenkin kiusallisen hetken. Sitten olisimme alkaneet tavailla kummallekin vierasta kieltä, englantia.

Koska en pääse Vilsandille, olen tutkinut saarta Google Mapsin satelliittikuvista. Siellä on todellakin paljon hiekkaa! Olen yrittänyt löytää sen kuolleen runoilijan puutarhan, jossa istut hakkuupölkyllä ja jossa ihmettelet amiraaliperhosta ennen syksyn pakkasia. Olen miettinyt, missä talossa on se ikkuna, jonka takana näet hevoskastanjan oksien miekkailevan myrskytuulessa. Kylätien löytäminen ei vaatinut miettimistä, koska teitä on niin vähän. Sitä pitkin sinä pyöräilit illalla ja säikytit villisiat tieltäsi metsään.

Uusien kirjojesi kertoja on vanhempi mies kuin minä olen. Yhtä paljon kuin häntä, satelliittikuvia tiiraillessani olen miettinyt sitä itseäni nuorempaa Tõnua, joka lopulta pääsi Vilsandille 1980-luvun alussa. Tuo Tõnu liikkui sekä Neuvosto-Viron rajavyöhykkeellä että oman mielensä rajavyöhykkeillä. Ja tuo Tõnu näki ne Vaikan–Vilsandin linnut, joista oli haaveillut.

Minä näen Vaikan saaret vain satelliittikuvasta, mutta tiedän, että vuonna 1906 niiltä alkoi luonnonsuojelu Baltiassa. Olisin pyytänyt sinua viemään minut katsomaan niitä, ja pyydän sitä yhä. Tämä on viimeinen toiveeni: Kerro minulle Vilsandin linnuista.

– Jouni Tikkanen

Tyllit ja suosirrit rakastavat matalia rantoja. Kuva: Mati Kose

Vilsandissa 11.4.2020

Hei Jouni,

Niin, Suomi on jälleen kielletty ulkomaa, aivan kuin neuvostoaika olisi palannut, ellei jotakin vielä hullumpaa, koska täältä saarelta katsoen jo Viro on ulkomaata, jopa Tallinna, jopa Hiidenmaa. Maailma jalkojeni alla on kutistunut kasaan täksi pieneksi maapalaksi.

Ehkä minä halusinkin kokea tämän. Koskaan ei tiedä, mitä oikeasti haluaa, jos jotakin haluaa. Se selviää vasta jälkikäteen.

Tänä keväänä saan joka tapauksessa elää todellisen Lintujen valtakunnan alamaisena, vaikka enää ei olekaan lintukuningasta, ja oikeasti tämä on enää vain Lintujen tasavalta.

Mutta tämän valtion vaakunassa on aina ollut haahka. Ja myös se on ylväs lintu. Sillä on hyvin omintakeinen ääni, tuo koiraslintujen ou-ou! Ikään kuin se ei tulisikaan linnun kurkusta, aivan kuin se olisi itsensä meren ääni hiljaisena raikkaana kevätaamuna.

Mutta siellä ne ovat ja kisaavat. Tuskin yhdelläkään toisella merilinnulla on suurenmoisempaa ja hienompaa häätakkia kuin koirashaahkalla, valkoinen ja oliivinvihreä. Ja sitten se emohaahkojen tapa koota poikaset ”lastentarhoihin” ja niitä yhdessä paimentaa ja suojella. Siinä on jotakin erityisen liikuttavaa.

Mutta tuosta ansiokkaasta poikasista huolehtimisesta huolimatta haahkat ovat lähes kadonneet Vaikan saaristosta. Lintujen valtakunnan viimeisinä kukoistuksen aikoina, 1980-luvulla, niiden pesät laskettiin täällä saaristossa tuhansissa. Toukokuun iltoina meri oli kuulemma suorastaan jyrissyt niiden äänistä.

Nyt pesät lasketaan kymmenissä. Mistä syystä, kukaan ei tarkasti tiedä. Luonto on uskomattoman dynaaminen, muutokset ovat usein dramaattisia ja nopeita – joskus ne palaavat ennalleen, joskus eivät.

Tiedämme kyllä luonnosta äärettömän paljon enemmän kuin sata tai kaksisataa vuotta sitten, mutta siltikin se on vain jonkinlainen ohut pintataso, jonka tunnemme. Näemme muutoksia, mutta niiden syitä voimme vain arvailla. Ja lopulta olemme luonnon edessä varsin avuttomia…

Oikeastaan Vilsandin–Vaikan vaakunalinnun pitäisi nykyisin olla haahkan sijaan merimetso. Mutta olkoon sittenkin haahka. Vaakunoita ei muuteta jokaisen uuden tuulen mukaan.

Ja oikeastaan, minulle Vilsandin lintukevät on kimara, omalaatuinen sekoitus merta, metsää ja peltoja. Kiuruja, lokkeja, laulurastaita, isokuovien vihellyksiä ja trillejä… Ja tuulta, tuulta sekoittamassa kaikkea tuota ja kuljettamassa edelleen. Tuulta.


– Tõnu Õnnepalu

Tõnu Õnnepalun kirjeet suomensi Jouko Väisänen. Õnnepalun kirja Lopetuksen enkeli ilmestyi suomeksi maaliskuussa 2020 (Kirjokansi).

Haahka on harvinaistunut. Kuva: Mati Kose

Tõnu Õnnepalu tuli Vilsandiin ensi kerran 1980-luvun alussa. Kuva: Rauno Volmar