Heippa, perhonen!” huudahtaa kolmevuotiaamme auton viereen lepäämään laskeutuneelle perhoselle, kun suuntaamme poispäin hikiseltä ja paarmojen täyttämältä parkkipaikalta. Hyttysmyrkyn tuoksu kertoo kesästä, kun pienet jalat juoksevat luontopolulle. Olemme metsäretkellä Kainuussa, Paljakan luonnonpuistossa.

Kesä on ollut viileä ja sateinen, mutta tänään meitä hellii heinäkuinen helle. Ympärillämme on kuusia ja ojanpohjalla huojuvat heinät. Mikään ei viittaa siihen, että olemme luontoihmeen äärellä. Koskemattomana säilynyt havumetsä on kuitenkin ihme Suomessa.

Metsäkato ei ole sana jonka osaisi yhdistää Suomeen. Siinä missä trooppisista metsistä menetetään hieman Tanskaa suurempi ala (5,5 miljoonaa hehtaaria) vuosittain, Suomessa puuston määrä on kuluneina vuosikymmeninä jopa saatu kasvamaan. Mutta talousmetsä ei vastaa lajistoltaan tai puuston ikärakenteeltaan luonnontilaista metsää. Tehotuotettu havumetsä eroaa taigasta, pohjoisesta havumetsästä, samalla tavalla kuin heinäpelto niitystä. Tai öljypalmuviljelmä sademetsästä.

Paljakassa metsän rauha katkeaa lasten taukoamattomaan höpötykseen.
– Pistääkö noi nokkoset?
– Ei, siinä on paju, se ei pistä.
– Pistääkö noi muulahaiset?
– Joo, ne voi pistää, älä koske niihin.

Metsä kiehtoo lapsia. Poluilla pienet jalat jaksavat kulkea paljon pitempiä matkoja kuin asvaltilla. Kuva: Kimmo Virjamo

Isosisko on innostunut keppihevosista ja näkee jokaisen juuren ja oksan hyppyesteenä. Pikkuveli keskittyy kuusenkäpyjen keräämisen polulta. Isojen, pienten, ja jo mustuneiden. Lapsille polku on täynnä elämyksiä jo ennen saapumista luonnonsuojelualueen reunalle.

Meidän aikuisten on vaikeampi muistaa, että luonnonihmeet eivät aina ole eksoottisilla koralliriutoilla, jylhissä vuoristoissa tai sademetsien uumenissa vaan myös täällä, ympärillämme. Vaadimme sademetsiä suojeltaviksi, mutta unohdamme antaa riittävästi arvoa omalle luonnollemme.

Suomessa luonnonvarainen metsä on ihme.

Trooppisten sademetsien suojelua motivoi ennen kaikkea niiden lajirikkaus. Pohjoisen havumetsävyöhykkeen karussa ilmastossa ei voi kilpailla lajiston runsaudessa, mutta se ei vähennä metsiemme arvoa luonnonihmeenä. Nämä metsät selviävät joka vuosi sydäntalven pakkasista ja oksille kertyvästä tykkylumesta, kevättalven lumien heijastamasta voimakkaasta ultraviolettivalosta, kevään kuivuudesta, kesän helteistä ja syksyn tuulista – neulasiaan pudottamatta. Sitkeimmät puista seisovat keloina pystyssä vielä kuolemansakin jälkeen.

Suomessa luonnonvarainen metsä, ja nimenomaan luonnonvarainen kuusimetsä, on kuitenkin ihme ennen kaikkea harvinaisuutensa vuoksi. Juuri Paljakan luonnonpuistossa ovat ainoat laajemmat kirveeltä säästyneet kuusikot Lapin eteläpuolella.

Polku muuttuu kelkkareitistä kapeammaksi uraksi, ja metsä sulkee meidät sisäänsä. Vaikka tänään ei sada, on polku märkä sateisten päivien jäljiltä. Tuossahan on selvä hirven jälki! Lapset kokeilevat jääkö lenkkareista mutaan yhtä hieno jälki kuin hirvellä. Ilvespuron solina kuuluu jo kaukaa ja vetää lapsia puoleensa kuin hunaja.

Maapuun ja kuolleen pystypuun määrä on silmiinpistävin ero talousmetsän ja luonnontilaisen metsän välillä. Kuva: Kimmo Virjamo

Suomalaiset ovat metsäläisiä. Kaupungistuminen ei ole täällä katkaissut yhteyttä luontoon, kuten monissa muissa maissa, vaan mökkikulttuuri, päiväkodin metsäretket ja jopa metsänomistus ovat suomalaisille arkipäiväisiä asioita. Siksi tuntuu oudolta, että viimeisiä jäljellä olevia aarniometsiä ei Suomessa ole tarmokkaammin suojeltu. Esimerkiksi oman kotikuntamme suojelualueiden listalta löytyy lähteitä, lehtoja, mäntykankaita, soita, ja harjuja. Mutta harvat kuusivaltaiset suojelukohteet ovat pieniä laikkuja metsätalousmaiden keskellä.

Suojelun sijaan viime vuosina on hakattu jopa 200-vuotiasta metsää puunkorjuun ja metsänhoidon nimissä. Hakkuukiistoja on joka puolella, ja riitojen osapuolten näkemykset hyvin kaukana toisistaan.

Eihän tässä näin pitänyt käydä! Kiistelyn kohteena ovat metsät, jotka kuitenkin ovat meille kaikille tärkeitä.

-Puu!

Ensimmäinen polun katkaiseva puunrunko aiheuttaa pienen hämmingin, mennäänkö yli vai ali, vai kierretäänkö se? ”Miksi puut on kaadettu?” kysyvät lapset vuorotellen. Selitän, että täällä luonnonpuistossa puita ei ole kaadettu vaan ne ovat kaatuneet omia aikojaan. ”Varmaan tuulen takia”, toteaa kuusivuotias vähän pikkuvanhasti.

Polulle kaatuneiden puiden ylitys on lasten mielestä yksi metsäretken hauskimpia asioita. Kuva: Kimmo Virjamo

Juuri ikääntyneet ja kaatuneet puut ovat yksi syy sille, ettei vanhoja kuusikoita Suomessa enää juuri ole. Ne tarjoavat otollisen kasvupaikan merkittävälle kuusikkojen tuholaiselle, kirjanpainajalle. Metsänomistajan painajainen on, että nämä tuholaiset löytävät tiensä myös lähistöllä oleviin, nuoriin tuottavassa iässä oleviin talousmetsiin. Huonokuntoiset pystypuut ja tuulen sekä lumen kaatamat lahopuut ovat kuitenkin tärkeitä elinympäristöjä monimuotoiselle sieni- ja hyönteislajistolle. Ilman maapuuta havumetsä on lajiköyhä.

Metsien-suojelussa ”ihan kohta” ei toimi.

Suhtautuminen metsien monimuotoisuuteen kuvastaa hyvin sitä, miten urautunutta metsien suojelukeskustelu on. Toinen puoli puhuu ”tuottavuudesta” ja ”metsänhoidollisista toimenpiteistä”, kun toinen osapuoli vetoaa uhanalaisiin lajeihin ja ”luontoarvoihin”. Molemmat osapuolet puhuvat metsien kykyvystä toimia hiilinieluna, mutta ristiriitaisin väittein.

Kainuulaisessa metsässä ilma on kuuma ja seisova, emmekä mieti sen kummemmin luontoarvoja kuin tuottavuuttakaan. Pysähdymme lisäämään hyttysmyrkkyä, ja käymme ankaran neuvottelun siitä, montako käpyä äiti jaksaa tänään kantaa. Matkan jatkuessa lapsia alkaa väsyttää, ja kohta kummankin kärsivällisyys loppuu. Kartan mukaan laavupaikan pitäisi olla jo lähellä. Kannustan kiukuttelevat lapset jatkamaan matkaa lupaamalla, että eväitä saa ”ihan kohta”.

Oksilla roikkuva naava kertoo puhtaasta ilmasta. Kuva: Kimmo Virjamo

Metsiensuojelussa ”ihan kohta” ei toimi yhtä hyvin kuin uhmaikäisen kannustamisessa. Luonnonsuojelujärjestö WWF on nostanut metsäkadon suureksi tulevaisuuden uhkakuvaksi ilmastonmuutoksen rinnalle.

Maailman metsäkato ei rajoitu tropiikkiin. Samalla kun luonnontilainen metsä on trooppisella vyöhykkeellä vähentynyt 11 prosenttia vuosien 1990–2015 välillä, havumetsävyöhykkeellä luonnontilaisista metsistä on hävinnyt kaksi prosenttia, eli 23 miljoonaa hehtaaria. Hävikki vastaa pinta-alaltaan lähes Suomen koko metsätalousmaata, jonka koko on 26 miljoonaa hehtaaria (86% Suomen pinta-alasta).

Ovatko pohjoiset havumetsät sitten vähemmän arvokkaita, vai miksi metsäkadosta ei puhuta havumetsävyöhykkeellä? Jos havumetsän saa muokata puupelloksi, miksi sademetsää ei saa muuttaa öljypalmuplantaasiksi?

Suomessa viimeisten jäljellä olevien vanhojen metsien suojelulla on jo kiire.

Käävät ovat tärkeä osa metsien monimuotoisuutta. Kuva: Kimmo Virjamo

Myös lapsille tulee kiire, kun he vihdoin näkevät polun kääntyvän kohti kotaa. Kömmimme hyttysiä pakoon pimeään ja kaivamme eväät esille. Kun silmät tottuvat hämärään ja suut täyttyvät pullasta, ympärillä näkyy taas hymyileviä naamoja. Metsässä onkin aika kivaa.

Paluumatkalla pikkuveli pääsee reppuselkään, ja nyt jo tutuksi tulleella reitillä isosiskokin saa siivet selkäänsä. Metsä täyttyy jälleen lasten iloisista äänistä.

-Äiti, miksi tuo puu on niin iso?

Satavuotias kuusi on vasta teinikäinen.

Pohjoinen havumetsävyöhyke on Fennoskandiassa kuusen ja männyn valta-aluetta. Kumpikin on lehtipuihin verrattuna hidaskasvuinen ja pitkäikäinen. Kuusen tilavuuskasvu taittuu noin 70 vuotiaana, ja sitä pidetään päätehakkuukypsänä 60–100 vuotiaana jolloin se on tosiasiassa vasta teinikäinen. Kuusen luonnollinen vanhuus koittaa noin 250–400 vuoden iässä. Vanhin tunnettu kuusi on Ruotsissa elävä Old Tjikko, jonka iäksi on hiiliajoituksella saatu huimat 9 000 vuotta.

Etelä-Suomessa yli 120 vuotiaat metsät loistivat poissaolollaan jo sata vuotta sitten kun ensimmäiset valtakunnalliset metsäinventaariot tehtiin. Pohjois-Suomen metsissä puuston keski-iän romahtaminen tapahtuu parhaillaan. Pohjoisessa-Suomessa vanhojen, yli 100 vuotiaiden metsien osuus on tippunut Suomen itsenäisyyden aikana 65%:sta 23%:tiin. Eteläisessä-Suomessa ensin kaskeaminen ja myöhemmin intensiivinen metsätalous eivät ole juuri jättäneet tilaa puuvanhuksille, ja yli 100 vuotiaiden metsien osuus metsäalasta on jäänyt pysyvästi alle 10 %. Samalla Etelä-Suomen metsistä ovat kadonneet vanhoja kuusimetsiä elinympäristökseen tarvitsevat lajit. Esimerkiksi kuukkeli on nykyään retkeilijälle tuttu Lapin laduilta, mutta ennen 1900-lukua sitä tavattiin koko maassa.

Metsien suojelussa Suomi ei todellakaan ole mallioppilas.

Maapallon metsistä on suojeltu 16 %. Trooppisten metsien suojeluaste on kuitenkin huomattavasti korkeampi kuin havumetsävyöhykkeellä. Esimerkiksi Brasilian metsistä 42 % kasvaa suojelualueilla. Luonnonvarakeskus arvioi, että Suomessa on suojeltu 10,6 % metsä- ja kitumaan pinta-alasta, joskin Etelä-Suomessa luku jää alle viiden prosentin. Suojelualat pitävät sisällään kuitenkin myös muita kasvuympäristöjä, ja luonnontilaista metsää Euroopan metsäisimmässä maassa on vain prosentti metsäalasta. Esimerkiksi Ruotsissa koskemattoman metsän määrä on kahdeksankertainen.

Luonnonpuistossa on kansallispuistoa tiukemmat säännöt. Paljakan luonnonpuistossa kulkea saa merkittyä polkua pitkin luontoa häiritsemättä. Kuva: Kimmo Virjamo

Suomessa vanhan metsän itseisarvo tai monimuotoisuuden säilyttäminen ei ole riittänyt syyksi luonnontilaisten metsien suojeluun.

Entäpä jos luonto kertoisi meille itse miksi se on niin arvokas? Tätä tutkivat amerikkalaiset kemisti Carolyn Dadabay, Idahon collegesta sekä biologi Jennifer Forbeyn Boise Staten yliopistosta. He etsivät lääkkeitä omasta lähiluonnostaan tutkimalla kasvien ja niitä syövien eläinten vuorovaikutusta.

Siinä missä Suomen luontoa leimaa havupuiden vihreys, Yhdysvaltain kuivissa länsiosissa valtalajina ovat vaatimattoman näköiset marunakasvit (Artemisia sp). Nämä ruohomaiset tai pienen pensaan kokoiset pujon sukulaiset vallitsevat koko avaraa maisemaa. Pienestä koostaan huolimatta ne ovat ympäristönsä avainlajeja, aivan kuten havumetsävyöhykkeellä kuuset ja männyt.

Ruohokanukat koristavat kosteaa korpipainannetta. Kuva: Kimmo Virjamo

”Luonto on tärkeä. Villieläimet ovat tärkeitä”, painottaa Carolyn Dadabay. Villieläimet kertovat käyttäytymisellään mitkä kasveista ovat mahdollisesti täynnä yhdisteitä, joita voitaisiin hyödyntää lääkekehityksessä. Kasvien suuresta määrästä huolimatta vaatimattoman kokoisia ja näköisiä marunakasveja pidetään taloudellisesti merkityksettöminä, mutta paikallisille nämä kasvit ovat tärkeitä. Niiden kasvustot ja tuoksu luovat alueen luonnon omaleimaisuuden. ”Ihmiset ovat innoissaan, kun kerromme että rikkaruohona pidetyistä marunakasveista voisi olla parannuskeinoksi.”

Tiedettä on käytetty apuna lähiluonnon arvostuksen lisäämiseksi myös metsäkadon koettelemissa trooppisissa metsissä. Voisiko sama toimia myös Suomessa? Jos näkisimme myös lähiluonnon lääkeaittana, ymmärtäisimmekö suojella sitä yhtä suurella huolella kuin eksoottisia sademetsiä?

Harva tietää, että pohjoisen havumetsän puista on viime vuosina löydetty mm. antibioottisia yhdisteitä, silmänpohjan rappeumalta suojaavia aineita, ja syöpäsolujen jakautumista ehkäiseviä lääkeaihioita.

Lapset kinastelevat siitä kuka saa kulkea ensimmäisenä, kun kömmimme polulle kaatuneiden puiden yli. Heitä kiinnostavat puiden juurakoissa olevat kolot paljon enemmän kuin vaikeasti ymmärrettävät kemialliset yhdisteet. Pohdimme pitkän tovin, asuuko kaatuneen puun juurakossa kettu vai peikko. ”Tuossahan voisi vaikka asua. On niin värikkäät seinät ja kotoisat oltavat”, tuumii kuusivuotias kauniisti sammaloituneesta juurakosta. Lasten mielestä satumetsässä pitääkin olla vähän peikkomainen tunnelma.

Lapselle oravan kaluama käpy on aarre. Kuva: Kimmo Virjamo

Myös lapsenlapsiemme pitäisi päästä vierailemaan ihan oikeassa satumetsässä. Kun puuston määrä talousmetsissä on jatkuvassa kasvussa, onko välttämätöntä, että viimeisetkin vanhan metsän saarekkeet valjastetaan metsätalouden käyttöön? Ja jos hyväksymme sen että Suomessa ei ole luonnontilaista metsää, miten voimme odottaa kehittyvien maiden toimivan toisin ja säästävän metsät taloudelliselta toiminnalta?

Ilmassa on ukkosta ja aikuiset katselevat huolestuneena pilviä ja sääennusteita. Lapset pysähtyvät paluumatkallakin puron luo, eivätkä haluaisi lähteä pois ympärillä parveilevista hyttysistä huolimatta. Loppumatka juostaan kilpaa. Kumpikin kaatuu, totta kai. Puhaltajia naarmuihin kaivataan, ennen kuin matka jatkuu parkkipaikalle.

Autossa kysyn lapsilta, oliko hyvä retki. ”Joo, mutta inhottava oksa raapaisi minua”, vetää kuusivuotias yhteen reissun saldon. Pikkuveli on jo keskittynyt välipalaan.

Viimeistellessäni tätä kirjoitusta marraskuun pimeydessä osuu silmiini tuore uutinen. Paljakan luonnonpuistoon rajoittuvissa metsissä on tehty hakkuita jopa 120–170 vuotiaassa kuusikossa. Eli juuri näissä samoissa metsissä joissa teimme lasten kanssa kesäisen retkemme. Hakkuu kuvastaa hyvin osapuolten näkemyserojen syvyyttä. Luonnonsuojelunäkökulmasta näin iäkkäitä metsiä on Suomessa niin vähän, että metsän hakkaaminen on kestämätöntä. Metsän virkistyskäyttäjän tai matkailuyrittäjän näkökulmasta on mahdotonta ymmärtää, että avohakkuita tehdään retkeilyreittien varsille ja suojelualueiden välittömässä läheisyydessä. Mutta metsätalousnäkökulmasta metsä oli suojelualueen ulkopuolella, ohittanut tuottavan iän ja on näin ollen hakkuukypsä.

Suomessa viimeisten jäljellä olevien vanhojen metsien suojelulla on jo kiire. Kuva: Kimmo Virjamo