Ylitämme Suomen ja Venäjän rajan Vartiuksen raja-asemalla reilun 60 kilometrin päässä Kuhmosta. Olemme matkalla Vienan Karjalaan Kalevalan kansallispuistoon, Kalevalan laulumaille.

Raja-asemalla tyhjennämme autosta kenttävarusteet, jotka Venäjän viranomaiset käyvät tarkasti läpi. Rinkkamme läpivalaistaan ennen kuin pääsemme jatkamaan matkaa. Seurueemme auto pysäytetään raja-alueella vielä useamman kerran, ja vasta neljännen passintarkastuksen jälkeen huokaisen helpotuksesta.

Suuntaamme kohti Venehjärven kylää ja Kalevalan kansallispuistoa. Linnuntietä matkaa olisi vain noin 50 kilometriä, mutta ainoa reitti Venehjärvelle tietä pitkin on puolta pidempi. Kuljemme Kostamuksen kansallispuiston keskuksen kautta, ja saamme sieltä luvat raja-alueella ja kansallispuistossa työskentelyyn.

Kun jatkamme matkaa kuoppaista hiekkatietä, auton ikkunasta avautuvat maisemat vievät vähitellen huomion kuljettajan tavallista raskaammasta kaasujalasta ja kohdalle osuvista loputtomista töyssyistä. Mielessäni harhailen jo vehreässä ikimetsässä.

Olen kuullut kollegoilta ylistäviä sanoja Kalevalan kansallispuiston luonnosta ja sinne porttina toimivasta Venehjärven kylästä. Jotain taikaa Vienan karjalanrunokylissä on, sillä niistä ovat matkoillaan lumoutuneet monet runonkerääjät ja Elias Lönnrotin kokoama Kalevala sisältää runoja myös Venehjärveltä. Niiden innoittamana valokuvaaja I.K. Inha tallensi Venehjärven maisemia ja kylän asukkaita 1800-luvun lopulla.

Tie vie pitkin mäntymetsien peittämää harjua, ja mutkan jälkeen eteen aukeaa Venehjärven kylä, sen vanhoja perinteitä kunnioittaen rakennettu tsasouna eli ortodoksinen rukoushuone sekä perinteiset karjalaiset rakennukset peltojen keskellä.

Venehjärven kylä – portti Kalevalan kansallispuistoon

Venehjärvellä meitä odottaa Nina Lesosen valmistama maukas ateria. Keräännymme pöydän ääreen ja tunnelma on välittömän ystävällinen. Isäntämme Santeri Lesonen tarjoilee asianmukaiset tervetuliaismaljat. Lesosten suku on perimätiedon mukaan asuttanut Venehjärven kylää satojen vuosien ajan.

Santeri ja Nina Lesosen pihapiiriä Venehjärven kylällä. Kuva: Niina Kuosmanen

Santeri Lesonen on syntynyt Venehjärvellä, mutta neuvostoaikana Venejärven kylä tyhjennettiin ja Lesosten perhe joutui lähtemään kylältä. Nina ja Santeri palasivat Venehjärvelle 1990-luvun alussa ja alkoivat elvyttää kylää.

Nyt kylän ainoat vakituiset asukkaat ylläpitävät matkailutoimintaa, ja Santeri opastaa Kalevalan kansallispuistoon mielijöitä.

Pakkaamme tavarat moottoriveneisiin, jotka kuljettavat meidät kohti Venehjoen yläjuoksua. Joen kapeimmissa kohdissa puut kaartuvat sen ylle ja näen sen reunoilla useamman majavanpesän.

Koskikohdalla nousemme veneestä, ja taitavat kuskimme ohjaavat veneet varusteineen pahimpien karikkojen ohi. Lopulta noin kahdeksan kilometrin venematkan jälkeen edessä on Venehlampi, jonka takarannalla siintää tulevan viikon leiripaikkamme. Kuuntelemme moottorin loittonevaa ääntä, ja alemme kasata leiriä ilta-auringon luodessa säteitään puiden lomasta.

Seuraavan kerran kuulisimme hakijoiden äänet kuuden päivän kuluttua.

Matkalla kohti Venehlampea koskipaikan ylitys vaati erityistä tarkkuutta ja matkustajat jalkautuivat sillä aikaa kun Santeri ohjasti veneen kivikkojen yli. Kuva: Niina Kuosmanen

Vanhaa metsää

Olemme suunnanneet Venehjokea pitkin syvemmälle Kalevalan kansallispuistoon tiettömän taipaleen päähän. Näissä metsissä Venehjärven kyläläisten vaikutus näkyy vain satunnaisesti rakennuspuuksi kaadettujen mäntyjen vanhoina kantoina. Metsiä luonnehtii luonnontilaisille vanhoille metsille tyypillisesti suuri määrä kelopuita.

Täällä silmänkantamattomiin jatkuvat metsät mahdollistavat kurkistuksen siihen miltä Suomen metsät ja metsälajisto voisivat näyttää ilman ihmistoiminnan ja etenkin tehokkaan metsätalouden vaikutusta.

Nelihenkinen tutkimusryhmämme koostuu lisäkseni tutkija Philippe Faytista, tutkija Natalia Semenovasta sekä Suomen ympäristökeskuksen Ystävyyden puiston tutkimuskeskuksen erikoistutkija Gergely Varkonyista, joka toimii myös matkamme johtana.

Muut ryhmästämme kartoittavat luonnonpuiston kelopuiden jäkäliä ja kolopesijälintujen pesäpuita.

Minua kiinnostaa alueen metsäpalohistoria. Selvitän metsäpalojen esiintymistä, ja miten ne ovat vaikuttaneet havumetsäluonnon rakenteeseen ja puulajikoostumuskeen.

Metsän kauneus vihreän ja harmaan eri sävyissä. Kuva: Niina Kuosmanen

Metsäpalot ovat osa havumetsiämme

Pohjoisessa havumetsäluonnossa metsäpalot ovat metsän luontaisia uudistajia. Ne auttavat ylläpitämään metsillemme luontaista mosaiikkimaista rakennetta, kun palojen jäljiltä metsään syntyy eri-ikäistä puustoa ja metsä saa mahdollisuuden uudistua.

Metsäpalot ovat tärkeitä metsälajiston kannalta, sillä monet kasvi-, sieni- ja hyönteislajit hyötyvät palojen lisäämästä lahopuusta tai palojen jälkeisistä metsien nuorista sukkessiovaihesta. Ja joidenkin lajien, kuten huhtakurjenpolven (Geranium bohemicum), miilumaljakkaan (Pyropyxis rubra) tai kaskikeijun (Phryganophilus ruficollis) esiintyminen jopa vaatii metsäpaloja.

Metsäpalon jälkeensä jättämä palokoro männyssä. Kuva: Niina Kuosmanen

Pohjoiset havumetsät kattavat noin kolmasosan maapallon metsävaroista. Metsillä ja etenkin havumetsäekosysteemien maaperään sitoutuneella hiilellä on tärkeä merkitys hiilinieluina. Metsän palaessa hiiltä vapautuu ilmakehään.

Yhä useammin ja laajempina toistuvien palojen seurauksena pohjoisten metsien rooli hiilinieluna voi olla paikoin vaarassa.

Maailmalla riehuvat ennätysmäiset metsäpalot muun muassa Siperiassa ja Pohjois-Amerikassa toistuvat uutisissa lähes päivittäin.

Ilmaston lämpenemisen on ennustettu olevan tulevina vuosikymmeninä erityisen voimakasta pohjoisilla alueilla. Tämä johtaa todennäköisesti yhä pidempiin kuumempiin ja kuivempiin jaksoihin, jotka lisäävät metsäpaloriskiä pohjoisissa ekosysteemeissämme.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olemmekin nähneet suuria paloja Ruotsissa, kuten vuoden 2014 palo Västmanlandissa. Myös Suomessa on ollut viime vuosina tavallista suurempia paloja, esimerkiksi 250 hehtaarin metsäpalo Muhoksella nyt kesäkuussa 2020.

Metsäpalon jättämä jälki voi säilyä kelopuun pinnassa vuosikymmeniä. Kuva: Niina Kuosmanen

Menneisyydessä avain tulevaan

Avain metsäpalojen esiintymisessä tapahtuvien muutosten ennustamiseen ja metsäpalojen vaikutusten ymmärtämiseen voi löytyä satojen ja tuhansien vuosien takaa. Etsin maaperän kerrostumiin eli sedimentteihin tallentuneita merkkejä menneistä metsäpaloista viimeisten 3000 vuoden ajalta.

En toki ole ensimmäisenä tällä asialla. Pitkän ajan metsäpalohistorian tutkimusten perusteella tiedetään, että metsäpalot lisääntyivät Suomessa noin 8000−5000 vuotta sitten ilmaston ollessa nykyistä lämpimämpi.

Metsäpalojen väheneminen noin 5000 vuotta sitten on liitetty viilenevään ilmastoon. Samaan aikaan metsämme myös muuttuivat kuusivaltaisiksi kun kuusi alkoi levitä Suomeen idästä noin 6500 vuotta sitten ja saavutti maamme länsiosat noin 4000 vuotta sitten. Ei kuitenkaan tiedetä varmasti edistikö palojen vähentyminen kuusen leviämistä vai vaikuttiko metsiemme muuttuminen kosteammaksi ja varjoisimmiksi kuusimetsiksi muutokseen metsäpalojen esiintymisessä.

Metsäpalot lisääntyivät Suomessa jälleen viimeisen tuhannen vuoden aikana. Tämä on liitetty ihmistoimintaan, kun ihmiset alkoivat käyttää tulta yhä enemmän. Suomessa kaskiviljelyn yleistyminen johti palojen välisen ajan lyhenemiseen. Kaskeaminen oli varsin yleistä vielä 1800-luvun lopulla etenkin Itä-Suomessa.

Viime vuosisadan aikana kehitys on kuitenkin ollut päinvastainen: siirtyminen pois kaskiviljelystä ja tehokas palotorjunta ovat vähentäneet metsäpaloja.

Minua kiinnostaa etenkin se, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet metsäpalojen esiintymiseen. Tiedetään, että etenkin alueellisesti ilmastolla on ollut merkittävä vaikutus, mutta tutkimukset ovat osoittaneet myös muiden luontaisten tekijöiden kuten maaston muotojen tai metsän koostumuksen vaikuttavan metsäpaloihin.

Esimerkiksi kuusimetsät palavat mäntymetsiä harvemmin, ja palojen väli voi olla useita satoja vuosia. Kuusimetsissä palot muodostuvat runsaan paloaineksen takia tuhoisiksi latvapaloiksi, kun taas mäntymetsät palavat useammin ja palot ovat vähemmät tuhoisia pintapaloja.

Kuljeskelua metsän siimeksessä

Elämä leirissä solahtaa nopeasti uomiinsa.

Aamuisin ensimmäisenä herännyt alkaa valmistella yhteistä aamupalaa sytyttämällä nuotion ja pistämällä vesipannun kiehumaan. Aamupalan jälkeen teemme kukin päivän eväät. Oma kenttäevääni koostuu vaihtelevasta valikoimasta kuppikuumaakeittoja, näkkileivästa ja porkkanoista.

Yksinkertainen aamupala valmistuu nuotiolla. Kuva: Niina Kuosmanen

Ensimmäisenä aamuna tunnen jännitystä siitä, että edessä on päivä yksin erämaassa kaukana kaikesta. Tarkistan reppuni moneen kertaan ja varmistan, että minulla on mukanani kaikki tarvittava.

Kokeilemme joka aamu ennen lähtöä, että kaikkien radiopuhelimet toimivat ja sovimme yhteydenoton tasatunnein. Tämä luo turvallisuuden tunnetta, sillä seuraavat kaksi päivää vietän kuljeskelemalla itsekseni ympäri kansallispuistoa etsimässä mahdollisia näytteenottopaikkoja.

Mitä minä sitten oikein etsin? Toivon löytäväni metsän keskeltä pienen soistuneen metsäpainanteen, jonka turvekerroksista voisin tutkia alueen vuosituhansien aikaista metsäpalohistoriaa ja palojen roolia ympäröivässä metsäkasvillisuudessa.

Menneiden metsäpalojen tutkiminen on mahdollista, koska metsäpalossa kaikki materiaali ei pala täysin. Palaneista puista ja kasveista jää jäljelle hiilipartikkeleita, jotka kerrostuvat maan pinnalle. Hiilipartikkelit säilyvät erityisen hyvin etenkin järvien pohjasedimenteissä ja soiden turvekerroksissa ja kertovat omaa tarinaansa kerrostumisajankohdan tapahtumista.

Kun suon turvekerroksesta löytyy hiilikerros, se on selkeä merkki paikalla tapahtuneesta palosta. Näitä kerrostumia ei aina näe heti paljaalla silmällä, ja näytteet tutkitaan laboratoriossa mikroskoopin alla.

Näytteenottoon tarvitaan tarpeeksi syvä suopainanne. Kuva: Niina Kuosmanen

Kulkuani Kalevalan kansallispuistossa hidastavat kaatuneet puunrungot, jotka täytyy ylittää tai kiertää. Ja välillä on vain pysähdyttävä ihailemaan ympäröivää metsää ja hiljaisuutta. Siellä täällä uljaana seisovien kelojen kiertyneet rungot vaativat välillä huomioni.

Toivon voivani määrittää alueen palohistorian mahdollisimman tarkasti. Tämä on mahdollista, jos pystymme kollegani kanssa yhdistämään turvekerroksista saadun tiedon metsäpaloista puiden runkoihin tallentuneisiin palojälkiin. Puut, etenkin männyt, voivat selviytyä palosta. Tällöin niiden runkoon saattaa jäädä muistoksi arpi eli palokoro, ja puun vuosirenkaiden laskemisen kautta voidaan määrittää palon ajankohta.

Tämän vuoksi kuljen ympäriinsä ja yritän löytää pienen metsäpainanteen, jota ympäröivissä puunrungoissa olisi merkkejä alueella tapahtuneista paloista.

Päivän aikana olen tarkistanut ja hylännyt jo useamman ilmakuvien ja kartan perusteella hyvältä vaikuttaneen näytteenottopaikan. Päivä alkaa kääntyä kohti iltaa.

Löytämisen riemua

Pysähdyn hetkeksi kuuntelemaan rinnettä alas solisevaa puroa, josta täytän juomapulloni ja suuntaan kulkuni toiveikkaana vielä hieman kauemmas leiristä. Lähestyessäni rinteiden välistä soistunutta notkelmaa huomaan rinteellä ja ympäröivässä metsässä useampia hiiltyneitä rungonjäänteitä ja palokoroja puiden rungoissa.

Jotkin hiiltyneet rungot ovat kuin taideteoksia ja pysähdyn haltioituneena valokuvaamaan näkemääni.

Hiiltynyt runko on kuin luonnon muovaama veistos. Kuva: Niina Kuosmanen

Pian olen soisessa notkelmassa, tunnen mustikanvarpujen lomasta pilkottavien suopursujen tuoksun ja annan katseeni kiertää notkelmassa, jota ympäröivässä kuusimetsässä näkyy siellä täällä koivuja ja pensasmaisia katajia.

Kokeilen mukanani olevan noin metrin mittaisen pistokairan, rautaisen onton tangon, avulla turpeen syvyyttä. Aiemmin päivällä tarkastamani suopainanteet ovat olleet vain muutaman kymmenen sentin syvyisiä, mutta nyt pistokaira uppoaa kokonaan turpeeseen.

Kohde vaikuttaa lupaavalta: turvekerros on ainakin metrin syvyinen ja voisi hyvinkin kätkeä tuhansia vuosia ympäröivän metsän historiaa.

Merkitsen paikan koordinaatit muistiin. Matkalla leiriin olen niin innoissani, että teen vielä kiertotien kartalla näkyvän suolammen kautta. Matkalla törmään mäntyjen lomasta tiirailevaan pyyhyn ja silmiini osuvat myös vuoden ensimmäiset pienet suppilovahverot, mutta jätän ne kasvamaan vanamon lehtien lomaan.

Turvenäytteen kairaus venäjäläisellä suokairalla

Varsinaiset tutkimusnäytteet otetaan vasta myöhemmin, kun olen onnistunut paikallistamaan kaksi sopivaa pientä metsäpainannetta näytteen eli turvekoorin kairaamiselle.

Näytteenotto vaatii hieman apua ja saan avukseni Gergelyn ja Philippen. Varustaudumme aamulla näytteenottovälineillä ja suuntaamme kohti ensimmäistä näytteenottopaikkaa.

Turvekoori, josta menneistä metsäpaloista kertovia hiilipartikkeleita tutkitaan, kairataan suosta venäjäläiseksi suokairaksi nimetyn kannukairan avulla. Metallivarsia lisäämällä kairan kannu saadaan työnnettyä käsivoimin turvekerrokseen haluttuun syvyyteen, ja näyte leikataan kannun sisään pyörittämällä kairaa myötäpäivään.

Philippe Fayt ja Gergely Varkonyi kairaamassa turvekooria venäjäläisellä suokairalla pienestä soistuneesta metsäpainanteesta. Kuva: Niina Kuosmanen

Kenttämatkan jälkeen analysoin turvekoorista laboratoriossa muun muassa hiilipartikkelit metsäpalojen selvittämiseksi sekä siitepölyt, jotka kertovat alueen kerrostumishetken kasvillisuudesta.

Siitepölyt paljastavat, miten metsäpalot ovat vaikuttaneet metsäkasvillisuuteen, ja onko metsätyyppi vaikuttanut paloihin.

Esimerkiksi kuusimetsät palavat usein männiköitä harvemmin ja tuhoisammin. Niiden palot näkyvät hiilipartikkelien hetkellisenä huomattavana lisääntymisenä ja siitepölyaineistossa kuusen siitepölyjen osuuden vähenemisenä.

Mäntymetsissä useammin toistuvien ja vähemmän tuhoisten pintapalojen vaikutus ei taas välttämättä näy sedimenttikerrosten siitepölystössä. Kaskeaminenkin paljastuu, kun tihemmin toistuvien palojen hiilipiikkien kanssa samaan aikaan siitepölyaineistossa esiintyy viljakasvien siitepölyjä.

Viikko on nopeasti ohi

Turvekoorien kairaamista seuraavat päivät autan Philippeä tikkojen pesäkolopuiden laskemisessa. Kartoituksen lomassa törmäämme muutamaan otteeseen karhun kääntämään muurahaiskekoon ja pääsemme ihailemaan hienoa raidankeuhkojäkälää, joka on vanhan metsän indikaattorilaji.

Viimeisenä aamuna pakkaamme leiritarvikkeet ja näytteet meitä hakemaan saapuneisiin veneisiin.

Veneiden loitotessa rannasta oloni on omituisen haikea ja tuntuu, että osa minusta jää vielä kuljeskelemaan uljaiden kelopuiden joukkoon. Samalla tunnen kuitenkin innostusta siitä, että pala metsää matkaa mukanani Suomeen ja pääsen pian sukeltamaan vuosituhansien takaiseen metsään Kalevalan kankailla.

Kalevalan kansallispuiston luonto on moninaista. Korkealta kalliota avautuu näkymä suolammen yli kohti silmänkantamattomiin jatkuvaa metsäerämaata. Kuva: Niina Kuosmanen