Teksti: Veli-Matti Huhta, kuvitus: Kati Kinnunen

Ihmiset elivät ennen luonnon keskellä, ja luonnon ilmiöt tunkeutuivat tajuntaan. Oudoille tapahtumille piti antaa selitys.

Kun lintujen katoaminen syksyisin ja ilmestyminen keväisin yhdistettiin näkemykseen kaartuvasta taivaankannesta, saatiin kertomus Lintukodosta. Ennen nykyistä merkitystä onnelan synonyymina sana oli esimerkki kansanomaisesta luonnontieteestä. Lintukoto tuo nykyihmiselle mieleen paikan, jossa saa olla oma itsensä. Sinne eivät ulotu maailman murheet.

Taustalla saattaa olla Joel Lehtosen kaksi kirjaa. Lintukoto: muutamia päiväkirjan lehtiä (1929) on impressionistinen kuvaus kirjailijan kesämökiltä Vanajaveden saaresta, Hyvästijättö Lintukodolle (1934) puolestaan sairaan runoilijan jäähyväisteos. Kirjojen maisemana on kesäinen luonto, linnunlaulun säestämä onni. Sen tietää joskus päättyvän. Hetken voi haaveilla ennen kuin todellisuus vaatii omansa.

Lintukoto-ajatuksen juuret ovat kuitenkin kaukana historiassa. Linnut lähtivät ja palasivat. Missä ne siis kävivät?

Erään selityksen mukaan pääskyset vetäytyivät syksyllä järvenpohjiin tai suonsilmiin.

Erään selityksen mukaan pääskyset vetäytyivät syksyllä järvenpohjiin tai suonsilmiin.On vaikea sanoa, onko tämä joskus tuntunut uskottavalta. Jotkut uralilaiset kansat uskoivat lintujen lentävän linnunrataa pitkin kuolleitten valtakuntaan ja talvehtivan siellä. Suomalaiset ajattelivat lintujen lentävän tiettyyn maantieteelliseen paikkaan, Lintukotoon. Oulussa sitä sanottiin ”kaukaiseksi, lämpimäksi seuduksi”. Lempäälässä tiedettiin, että lintukodossa oli talvisin niin paljon lintuja, että Aurinko pimeni parvien takana. Muoniossa päästiin maantieteelliseen tarkkuuteen, ja sanottiin Lintukodon sijaitsevan ”etelämeren saaressa”.

Vanhan maailmankuvan mukaan taivas oli kaartuva kansi maan päällä. Keskeltä se oli korkeimmillaan ja reunoista matalalla, kiinni maassa. Siellä oli niin matalaa, että naiset ulottuivat yöksi nostamaan rukkinsa taivaan kannelle säilöön.

Lintujen nähtiin muuttavan etelään tai lounaaseen. Siellä kaukana oli niiden koti. Koska taivas Lintukodossa oli matalalla, oli luonnollista, että kuvaan mukaan tuli maan lyhytkasvuinen kansa. Ketkä muutkaan siellä olisivat mahtuneet elämään?

Lounainen ilmansuunta ja kääpiö Turian maasta

Vanhin sanakirja, jossa suomi esiintyy kohdekielenä, on vuodelta 1637. Siitä löytyy hakusana ”lindu codon mies”, ja sen selitetään tarkoittavan kääpiötä. Suomalaisen uskontotieteen uranuurtaja Christfrid Ganander on 150 vuotta myöhemmin paljon yksityiskohtaisempi.

Hän selittää lintukotolaisen tarkoittavan ”eräänlais­ta pientä kääpiötä Turian maassa, jonka uskotaan olevan riidoissa kurkien kanssa ja joita mahtuu pari makaamaan tynnyrin pohjalle”. ”Turian maalla” Ganander lienee tarkoittanut Etiopiaa, mutta kurkia on sitten vaikeampi hahmottaa.

Kuvitus: Kati Kinnunen

Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiassa (1555) on kuva, jossa pienet miehet käyvät peitset ojossa itseään suurempien lintujen kimppuun. Yksi ratsastaa jonkinlaisella minipässillä. Linnut eivät hätkähdä, nehän pystyvät myös ilmasotaan.

Ganander sanoo käsityksen Lintukodosta olleen vankan perinteen suomalaisten keskuudesta. Sata vuotta myöhemmin Elias Lönnrot antoi sanakirjassaan lintukodolle merkityksen ”lounainen ilmansuunta”.
On kuin termi olisi palannut mytologisel­ta harharetkeltään osak­si luontoa ja sen havaitsemista.

Seitsemän veljeksen kotipaikka

Eräänlaisen yhteenvedon lintukoto-tematiikasta teki Aleksis Kivi runossaan Lintukoto (1866). Hän yhdisti suomalaista perinnettä maailmankirjallisuuden kaukainen onnela -tematiikkaan. Olisiko Kivi sitten luonutkin käsityksen lintukodosta onnelan synonyymina?

”Meres kaukahalla saari soma löytyy, / lehtimetsänen ja nurmellinen saari”, kirjoittaa Kivi ja tuo näyttämölle niin kerikansan kuin linnutkin. ”Asuu tässä linnut, pienet lauluniekat.”

Kivi mainitsee teerin, käen, kyntörastaan ja kiurun.

Muutamaa vuotta myöhemmin Seitsemässä veljeksessä Juhani sanoo lintukodoksi veljesten uutta asuinpaikkaa, josta pysyvät loitolla ”kaikki viha, riita ja vaino”.

Kiven runomaailmaa tutkinut J. V. Lehtonen kiinnittää huomiota siihen, että luontonsa puolesta Lintukoto muistuttaa erehdyttävästi 1800-luvun nurmijärveläistä kesää. On vihreää niittyä, uneksivaa lehtimetsää ja taivas kuin sinertävä huivi. Lintukoto on siis myös jonkinlainen Matti Vanhasen ihannemaisema.

Yhtäältä on luonnonilmiö, toisaalta sille annetut tulkinnat. ”Vanhan kansan” tapauksessa huomion kiinnittää osumatarkkuus. Muuttoreitin ilmansuunta oli tiedossa, samoin aavistettiin kaukaisen paikan luonnonolot. Kansanomainen luonnontiede pani parastaan niillä resursseilla, jotka olivat käytössä.

Todellisuus oli kuitenkin tarua ihmeellisempi. Lapintiira viettää kesät lähellä Pohjoisnapaa, talvet lähellä Etelänapaa. Pidemmälle ei pääse, muuttomatkaa kertyy 30 000 kilometriä. Haarapääsky lentää Afrikkaan ja takaisin. Nämä ovat ihmeitä, jotka päihittävät sekä riitaisat kurjet että talviunen suonsilmässä.

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa toimittaja ja kriitikko. Artikkeli on julkaistu Suomen Luonto -lehden numerossa 8/2009.

kansanuskoLinnutmuuttolinnut

Hyvän mielen joululahja!

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus ja luonnon hyvää tekevä vaikutus. Tilaamalla tuet luonnonsuojelutyötä.