Ilmaisnäyte

Tämä on ilmaisnäyte Suomen Luonnon maksullisesta sisällöstä. Suomen Luonnon digitilaajana pääset lukemaan kaikki digiartikkelit sekä saat pääsyn lehtiarkistoon. Tilaa >

Keskipäivän auringonsäteet kimmeltävät leppeässä tuulessa lainehtivan meren pinnalla. Turun Ruissalon kärjen Kuuvannokan sileiltä rantakallioilta avautuu näkymä Pohjois-Airiston merialueelle. Maisema on avara, vaikka ympärillä levittäytyvät Saaristomeren kymmenet tuhannet saaret. Horisonttiin tähytessä vapaata vettä riittää pari, kolme kilometriä.

Täällä, Lounaissaariston sisäosissa, sijaitsevat silakan tärkeimmät poikastuotantoalueet Suomen rannikolla. Tai ainakin ovat sijainneet Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen aikoinaan tekemien poikasseurantojen mukaan.

Seurannat loppuivat vuonna 1996, eikä silakan lisääntymisen onnistumisesta Airistolla tai muuallakaan rannikolla ole enää yhtenäistä seurantatietoa. Sellainen olisi olennaista, sillä juuri poikastuotanto määrittää viime kädessä koko kalakannan tilan.

Silakka on Suomen rannikkovesien runsaslukuisin kalalaji ja olennainen Itämeren ulappaekosysteemin avainlaji. Se syö eläinplanktonia ja siirtää energiaa ravintoketjussa eteenpäin, sillä se on itse tärkeä saalislaji esimerkiksi hylkeille, linnuille ja petokaloille.

Silakka rakkohaurun suojissa.

Myös ihmiselle silakan merkitys on suuri. Se on Suomen kaupallisen kalastuksen tärkein saaliskala, jonka saalismäärä vuonna 2022 oli noin 68 miljoonaa kiloa ja osuus merialueen kokonaissaaliista noin 80 prosenttia.

Silakan lisääntymisen tutkimus on nykyisin Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen harteilla. Laitoksen silakkaprojektin tutkijat ovat seuranneet Airistolla ja sen lähialueilla lisääntyvää silakkapopulaatiota 1980-luvun alusta lähtien. Tutkimus keskittyy silakan lisääntymisbiologiaan eli siihen, mitkä tekijät vaikuttavat kudun onnistumiseen.

Tutkijatohtori Katja Mäkinen osoittaa Kuuvan­nokan kallioilta kaakkoon, kohti mantereen tuntumassa erottuvaa pikkusaarta.

”Tuolla me ollaan pidetty toista tutkimusrysää.”

Mäkinen kertoo, että kalastajat lopettivat rysäkalastuksen Pohjois-Airistolla kannattamattomana vuonna 2018. Silakkaprojektin tutkijat vievät rysänsä keväisin samoille kutupaikoille, joista ennen tuli hyviä saaliita.

”Rysät on käytävä tarkistamassa ainakin kahdesti viikossa. Otamme muovikassillisen kaloja näytteeksi, loput päästetään takaisin mereen.”

Tutkimuksen tarpeisiin ei tarvita montaa tonnia kalaa, vaan tuhatkunta silakkaa riittää koko vuoden aineistoksi. Siltikään kalaa ei ole aina tullut tarpeeksi.

”Kaloja tuntuu liikkuvan täällä vähemmän kuin vuosia sitten”, Mäkinen toteaa.

Harmaahylkeen (kuvassa) ja norpan pääravintoa Itämerellä on silakka. Silakan runsaus ja rasvaisuus vaikuttavat esimerkiksi siihen, miten hyvin hallit pystyvät lihottamaan itseään ennen kevättalven lisääntymiskautta.

Mäti huuhtoutuu kesken kehityksen

Merivesi Kuuvannokan edustalla on sameaa, eikä pohjaa näy enää muutaman metrin päässä rannasta. Alueella on kuitenkin sellaista sorapohjaa ja vesikasvillisuutta, joka sopii silakan kutualustaksi.

Silakan mätimunat kiinnittyvät esimerkiksi hapsividan tai rakkohaurun pinnalle emokalan liimamaisen eritteen avulla. Normaalisti erite kiinnittää mädin tiukasti, mutta Airistolla tehdyissä mätisukelluksissa on jo parinkymmenen vuoden ajan havaittu mätimunien irtoamista alustastaan kesken alkionkehityksen.

Ilmiö on Mäkisen mukaan osittain luonnollinen. Tutkijoille on kuitenkin mysteeri, miksi nykyään jopa 95 prosenttia mädistä huuhtoutuu pois ennen poikasten kuoriutumista.

Laboratoriossa tehdyissä keinohedelmöityskokeissa kalojen mätimunat ovat kiinnittyneet ja kehittyneet normaalisti. Siitä Mäkinen päättelee, että ongelma ei liity silakoiden fysiologiaan, vaan pikemminkin ympäristötekijöihin.

”Todennäköisesti huuhtoutuminen johtuu veden laadusta”, hän sanoo. ”Tämä on hyvin rehevöitynyttä aluetta, ja levien pinnalle voi muodostua esimerkiksi jonkinlainen biokalvo, joka häiritsee munien kiinnittymistä.”

Myös kovalla aallokolla ja sellaista luovalla vilkkaalla laivaliikenteellä voi olla osuutta asiaan. Laivaväylät ohittavat Kuuvannokan molemmilta puolilta.

Silakka liimaa kutunsa esimerkiksi hauruun. Tavallisin kutuaika on touko–kesäkuu.

Isot silakat nälkiintyivät

Vaikka lisääntymisen edellytykset Airistolla eivät ole entisellään, kutupaikkauskolliset silakat palaavat sinne joka kevät. Kalat vaeltavat suurina ja tiheinä parvina ulapalta kohti rannikkoa.

Mäkinen kuvailee näkyä samanlaiseksi kuin luontodokumenttien massiiviset silli- ja sardiiniparvet.

Tutkijat uskovat, että Saaristomeren pohjoisosissa kutevat silakat ovat Selkämeren kantaa. Sinne ne myös palaavat syksyllä tankkaamaan ravintoa ja valmistautumaan seuraavaan kutuvaellukseen.

Silakoiden perässä Selkämerelle suuntaa joka syksy Suomen ympäristökeskuksen merentutkimusalus Aranda. Luonnonvarakeskuksen tutkijat seuraavat silakoita ja kilohaileja koko matkan ajan kaikuluotaimella. Lisäksi määrätyillä alueilla tehdään koetroolauk­sia tasaisin välein.

Vuonna 2021 näky Arandan luotaimessa ja troolissa oli huolestuttava: silakoiden määrä oli vähentynyt huomattavasti, minkä lisäksi varsinkin isot yli 16-senttiset kalat olivat silminnähden nälkiintyneitä. Tilanne oli sama myös seuraavana syksynä.

Arandalla mukana ollut Luonnonvarakeskuksen erikoistutkija Jari Raitaniemi näyttää Teams-puhelussa valokuvaa, jossa noin 18-senttisten silakoiden pään jatkeena näyttää olevan pelkkää nahkaa ja pyrstö.

”Kalojen kasvu oli pysähtynyt. Seitsemänvuotiaiden silakoiden keskipaino oli pudonnut alemmas kuin se oli ollut kuusivuotiailla.”

Ensimmäisessä kuvassa Selkämeren tämän syksyn pulska silakka ja toisessa laiha yksilö vuodelta 2021. Silakoiden kunto on uusimpien tutkimuspyyntien mukaan selvästi parantunut. Kuvat: Jari Raitaniemi

Kaloja ja massiaisia taas enemmän

Syyskuun lopussa 2023 Raitaniemi astui jälleen Arandaan lähtösatamassa Helsingissä. Hän oli mukana tutkimusmatkan ensimmäisen viikon Suomenlahdelta Selkämerelle, Ruotsin puolta ylös Merenkurkkuun ja sieltä kotimaan rannikkoa etelään Kaskisiin asti.

Kaikuluotaimessa näkyi matkan alusta lähtien selvästi enemmän silakoita kuin kahtena edellisenä vuonna. Raitaniemen mukaan ero Pohjanlahden kalamäärissä oli huomattava jo Selkämeren reitin alkuvaiheessa Ruotsin merialueella.

”Sitten jännättiin, miten silakoita on Suomen puolella, mutta sama jatkui sielläkin”, hän kertoo.

Vuoden 2021 nälkiintyneitä silakoita esittävän valokuvan rinnalla on kuva tänä syksynä Arandalla troolatuista 16–17-senttisistä kaloista. Ne näyttävät sopusuhtaisilta.

Raitaniemi kertoo, että silakoiden kunnon paraneminen alkoi näkyä jo viime talvena kaupallisilta kalastajilta saaduissa näytteissä.

”Talven aikana kalat palautuivat hyvään kuntoon.”

Miksi silakat sitten nälkiintyivät? Raitaniemen mukaan syy on todennäköisesti ollut kahden keskeisen ravinnonlähteen jonkinasteinen kato.

Miksi silakat sitten nälkiintyivät?

Valkokatkojen (Monoporeia affinis) määrä romahti Selkämeressä jo kymmenisen vuotta sitten eikä ole sen jälkeen palautunut. Laji on herkkä ympäristömuutoksille ja sitä käytetään pohjaeläimistön hyvinvoinnin indikaattorina.

Erityisen tärkeä ravintokohde isoille silakoille ovat Mysis-suvun massiaiset, joita nousee tavallisesti Arandaan troolisaaliin mukana. Raitaniemi muistelee, että yhtenä vuonna 2010-luvulla oli oikea massiaisten massaesiintymä. Ne ovat läpikuultavia parisenttisiä äyriäisiä.

”Niitä oli saaliin seassa joka vedossa massoittain ja tursusi silakoiden suista.”

Sitä seurasi useita normaaleja vuosia, kunnes 2021 massiaiset näyttivät kadonneen.

”Minä en nähnyt silloin troolivedoissa yhtä ainuttakaan massiaista.”

Tänä syksynä niitä nousi jälleen useassa vedossa, paikoin liki 2010-luvun huippuvuoden malliin. Raitaniemi kertoo myös avanneensa silakoiden mahoja, joista massiaisia oli selvästi tunnistettavissa.

Poikasvaiheen jälkeen silakalle tärkeintä ruokaa ovat äyriäisistä massiainen (kuvassa) sekä valkokatka. Massiaisia on sekä ulapalla että rannikkovesissä.

Suolapitoisuuden lasku stressaa

Ravinnon riittävyys talvehtimisalueilla on yksi ratkaisevista silakkakannan tilaan vaikuttavista tekijöistä.

Silakka kerää syksyisin energiavarastoja paitsi kasvua, myös lisääntymistä varten.

Kun energiaa on käytettävissä rajallisesti, kalan on priorisoitava tärkeämpää, eli tässä tapauksessa lisääntymistä.

”Vaikuttaa siltä, että nykyisissä ympäristöoloissa kala siirtää resursseja kasvusta lisääntymispuolelle”, tutkijatohtori Katja Mäkinen arvioi.

Turun yliopiston tutkijoiden mukaan silakoiden koon pieneneminen on merkittävin kannassa tapahtunut muutos, joka koskee koko Itämeren silakkakantaa lukuun ottamatta Saksan pohjoisrannikolla kutevaa populaatiota. Se vastaa ominaisuuksiltaan enemmän silliä kuin muun Itämeren silakkaa.

Arandalla isojen silakoiden osuus oli Pohjanlahdella tänä syksynä pienin koko kymmenvuotisen seurantahistorian aikana.

Silakkaprojektin Airistolta keräämistä näytteistä suurikokoiset silakat katosivat jo 1990-luvulla ja korvautuivat pienillä ja hidaskasvuisilla yksilöillä.

Arandalla isojen silakoiden osuus oli Pohjanlahdella tänä syksynä pienin koko kymmenvuotisen seurantahistorian aikana. Pohjanlahden koetroolauksissa yli 20-senttistä silakkaa oli alle yksi prosentti ja yli 18-senttistäkin vain kuusi prosenttia saaliista.

Mäkinen painottaa, että kalojen koon pienenemistä ei voi selittää pelkästään ravinnon määrällä ja ravintokilpailulla. Hän tutki väitöskirjassaan eläinplanktonyhteisöjen muutosten vaikutuksia silakoihin.

Viime aikoina Mäkinen on keskittynyt tutkimaan, miten meriveden lämpeneminen ja suolapitoisuuden muutokset säätelevät kalan fysiologiaa.

”On ihan selvää, että veden laadun muutokset vaikuttavat silakkaan myös suoraan.”

Hänen mukaansa suolapitoisuuden lasku, joka alkoi Itämeressä 1980-luvulla, aiheuttaa kaloissa lisääntymistä ja kasvua häiritsevää osmoottista stressiä eli ylimääräistä työtä elimistölle.

Meren talvilämpötilan nousu taas lisää kalojen aineenvaiduntaa ja pakottaa silakat liikkumaan paljon ravinnon perässä ja käyttämään siten aiempaa enemmän energiaa.

”Lämpötila vaikuttaa myös alkionkehityksen nopeuteen ja poikasten kokoon.”

Mäkinen huomauttaa, että vaihtolämpöiselle kalalle on edullista olla pienikokoinen energiaa kuluttavissa olosuhteissa. Silakan tapaan myös monet muut valtamerikalat ovat pienentyneet viime vuosikymmeninä.

Silakka on Itämeren ekosysteemin avainlaji

  • Silakka (Clupea harengus membras) on sillin alalaji, joka on sopeutunut elämään Itämeren murtovesioloissa.
  • Syö eläinplanktonia ja esimerkiksi halkoisjalkaäyriäisiä eli massiaisia.
  • Silakka on tärkeää ravintoa Itämeren hyljelajeille, pyöriäiselle, monille merilinnuille ja turskalle, mikä tekee siitä yhden tärkeimmistä Itämeren ekosysteemin avainlajeista.
  • Tulee kutukypsäksi 2–3 vuoden iässä. Suurin osa silakoista kutee keväisin touko–kesäkuussa, mutta osa myös syksyllä.
  • Silakalla on tummanvihertävä selkä ja hopeanhohtoiset kyljet. Kalan pituus on tavallisesti 15–20 senttiä. Kylkiviiva puuttuu.
  • Silakan erottaa kilohailista varmimmin vatsaevän sijainnista. Silakalla se on selkäevän etureunan takana, kilohaililla selkäevän etureunan tasalla.

Hälyttäviä kanta-arvioita

Luonnonvarakeskuksen tutkijat syöttävät Arandan matkan kaikuluotauksista ja koetroolauksista saadut luvut tietokonemalliin, jonka avulla lasketaan Pohjanlahden silakan kanta-arvio. Selkämeren Ruotsin puolelta kerätyt tiedot ovat mukana kokonaiskannan laskennassa.

Suomenlahden ja pääaltaan kanta-arvio lasketaan yhteen Itämeren rantavaltioiden tutkimusaineistoista.

Kanta-arviot ovat ennusteita seuraavan vuoden sukukypsien silakoiden biomassasta eli yhteispainosta tietyllä alueella. Niiden perusteella Kansainvälinen merentutkimusneuvosto ICES antaa suosituksen suurimmasta kestävästä saalismäärästä. Tärkeää on myös arvioida silakoiden ja sen eri vuosiluokkien lukumääriä.

Syksyllä 2020 Arandan kaikuluotauksissa laskettiin Pohjanlahdella yli 30 miljardia silakkaa tai kilohailia.

2021 määrä putosi puoleen eli 15 miljardiin ja 2022 edelleen noin 13 miljardiin.

”Viime vuonna Arandalla pienet silakanpoikaset loistivat poissaolollaan. Heräsi kysymys, onko niitä ollenkaan, vai olivatko ne lähempänä rantoja kaikuluotaimen ulottumattomissa”, Jari Raitaniemi kertoo.

2020 Pohjanlahden kanta-arvio oli 560 miljoonaa kiloa, seuraavana vuonna 522 miljoonaa kiloa ja 2022 enää 493 miljoonaa kiloa.

Tutkijoiden oli laskettava viime vuoden kanta-arvio varovaisuusperiaatteen mukaan sillä oletuksella, että vuosiluokka 2021 on erittäin pieni. Siksi myös ICES:n suosituksessa kutevien silakoiden biomassan eli niin sanotun SSB:n (Spawning stock biomass) arvioitiin laskevan tänä vuonna Pohjanlahdella alle kriittisen noin 500 miljoonan kilon rajan.

Kun myös Suomenlahden ja pääaltaan kanta-ar­viot olivat hälyttäviä, Euroopan komissio esitti elokuussa silakan kalastuksen täyskieltoa koko Itämerellä.

Tämän syksyn Aranda-matka osoitti, että 2021 syntyi suurempi vuosiluokka kuin vuosi sitten oletettiin.

”Tilanne on huomattavasti parempi kuin näytti. Sekä kutukalojen biomassa että lukumäärä ovat kasvaneet”, Raitaniemi toteaa.

Koetroolauksissa saaliin määrä palautui jo lähelle vuoden 2020 tasoa, liki sataan kiloon 30 vetominuuttia kohden. Uusi kanta-arvio valmistuu ensi keväänä. Raitaniemi uskaltaa sanoa jo nyt, että ollaan takaisin turvallisilla vesillä.

”Luulen, että ICES:ltä tulee aika paljonkin suurempi kutubiomassa-arvio, joka menee heittämällä yli siitä [kutubiomassan] SSB-rajasta.”

Trooli kerää silakat pussiinsa, ja pian ne ovat matkalla jalostukseen. Kuva on muutaman vuoden takaa; nykyisin silakoita kalastetaan tätäkin isommilla troolareilla, jotka ovat usein virolaisomistuksessa.

Kalastuskuolleisuus yhä korkealla

Suomessa EU-komission esitys nosti myrskyn etenkin kalastajien ja kalanjalostusteollisuuden piirissä. Lokakuun lopussa EU:n maatalous- ja kalastusneuvosto päätti kuitenkin sallia silakan kalastuksen jatkamisen alennetuilla kiintiöillä ja troolausrajoituksilla.

Maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah (kd) piti ratkaisua vastuullisena ja parhaan tieteellisen neuvon mukaisena. Hän viittasi ICES:n suositukseen, jossa oli alun perin mainittu kohtuullistetut kalastuskiintiöt täyskiellon sijaan.

Helsingin yliopiston kalastusbiologian professori Sakari Kuikka on eri linjoilla ministerin ja neuvoston kanssa. Hänestä kalastuksen täyskielto olisi nyt ollut perusteltu, koska kalastuksen säätely on ainoa nopea keino vaikuttaa kalakannan tilaan.

”Kyllä minä olen huolissani silakasta. Selkämeren kanta on Suomelle se tärkein, ja tällä hetkellä sen kalastuskuolleisuus on korkeimmillaan koskaan”, Kuikka huomauttaa.

Kalastuskuolleisuus tarkoittaa kalastamalla kannasta poistettujen yksilöiden osuutta kokonaiskuolleisuudesta, johon lasketaan lisäksi luonnollisten kuolemien osuus.

ICES:n laskelmissa kalastuskuolleisuus on Pohjanlahdella nelinkertainen 1990-luvun alkuun verrattuna ja lähenee määriteltyä riskirajaa. Kuikan mukaan se johtuu Suomen kaupallisen kalastuksen voimakkaasta keskittymisestä Selkämerelle.

Saalismäärät Pohjanlahdella nousivat 2000-luvulla voimakkaasti ja olivat korkeimmillaan 2016, jolloin silakkaa kalastettiin yli 125 miljoonaa kiloa. Valtaosan, yli 100 miljoonaa kiloa, saaliista nostivat Suomen ammattikalastajat.

”Perusongelmana on, että silakat eivät ehdi lisääntyä elämänsä aikana niin monta kertaa kuin ennen.”

”Perusongelma on se, että silakat eivät enää ehdi lisääntyä elämänsä aikana niin monta kertaa kuin ennen”, Sakari Kuikka toteaa.

Jotta silakkakanta pysyisi vakaana, yksi naaras tarvitsee Kuikan mukaan kahdesta kolmeen kutukertaa.

Hän toteaa, että EU lipesi sovituista ja toimiviksi osoittautuneista monivuotisista kalastuksen säätelysuunnitelmista päättäessään kalastuksen jatkamisesta.

”Näin vesitetään systeemiä. Yksi syy, miksi suunnitelmat aikoinaan tehtiin, oli juuri tämän kaltainen tilanne, jossa ministeri haluaa viime tingassa korottaa kiintiötä miettiessään seuraavia vaaleja.”

Kuikan mukaan ICES:kin totesi raportissaan, että jos säätelysuunnitelmaa noudatettaisiin, kalastus olisi pitänyt nyt sulkea.

Myös Tukholman yliopiston Itämerikeskuksen tutkijat kritisoivat kalastuksen jatkamispäätöstä ja toteavat sen olevan silakalle ja sillille suuri riski sekä Itämeren pääaltaalla että Pohjanlahdella. Keskuksen analyytikko Charles Berkow kommentoi päätöstä vastaavaksi poliittiseksi leväperäisyydeksi, jonka seurauksena läntisen Itämeren silli- ja turskakannat romahtivat vuonna 2019 ja uudelleen 2022.

Sakari Kuikka laskee, että pahimmassa tapauksessa silakkakannoille käy yhtä huonosti 4–5 vuodessa.

”Kannassa on monta vuosiluokkaa, joten se kestää liikakalastusta jonkin verran. Mutta kukaan ei tiedä, kuinka kauan.”

Kutuaikoihin ja -alueille kohdistuvia troolausrajoituksia Kuikka arvostelee lähinnä asian kaunisteluksi.

”Ratkaisevaa on se, kuinka paljon silakkaa merestä ylipäätään poistetaan. Sillä, milloin ja missä se tapahtuu, on aika pieni merkitys.”

Rysä on täyttynyt silakoista. Suomessa niistä suurin osa päätyy rehuksi.

Rannikkovesien tilaa parannettava

Kuuvannokan kallioilta katsottuna kaikki näyttää päällisin puolin olevan hyvin. Pinnan alla tapahtuu kuitenkin paljon sellaista, jota tutkijatkaan eivät täysin ymmärrä.

”Meren prosessit ovat monimutkaisia. Aiemmin on ehkä ajateltu, että silakan tila tunnetaan hyvin, kun tällaista keskustelua ei ole käyty”, Katja Mäkinen viittaa komission esittämän kalastuskiellon herättämään debattiin.

Mäkisen mukaan voisi esimerkiksi luulla, että tilanteessa, jossa ravintoa on vähän ja silakoita sekä ravintokilpailua kilohailin tai kolmipiikin kanssa paljon, looginen ratkaisu olisi kalastaa lisää. Kilpailun vähentyessä kalojen kunto ja koko paranisivat.

”Selkämerellä on kalastettu hyvin paljon viime vuosina, mutta silakat eivät silti ole muuttuneet isommiksi.”

Mäkisen mukaan se kertoo, että perimmäisiä ongelmia ja ratkaisuja on sukellettava syvemmältä kuin vain silakoiden ravintotilanteesta. Silakan tila heijastaa Itämeren tilaa ja erityisesti ilmastonmuutoksen vaikutuksia mereen.

Saaristomeri on viimeisiä Itämeren suojelukomission hot spot -alueita, jossa maatalouden ravinnekuormituksen aiheuttama rehevöityminen on iso ongelma.

”Lisääntyminen on tärkein edellytys kalakannan uusiutumiselle, ja silakat lisääntyvät rannikkoalueella. Rannikkovesien tilan parantaminen on ehdottomasti tärkein toimi, jolla voimme suojella silakkaa.”

Kolmipiikki on yleinen ja parveutuva kalalaji. Se on runsastunut ja vaikuttaa rannikolla kuteviin lajeihin – myös silakkaan – syömällä niiden mätiä.

5.12.2023