Hernekertut ajoittavat saapumisensa Suomeen äitienpäivän tienoille, kun lämpenevät säät ja kevätaspektin kukkien kuten vuokkojen kukinnat ovat herättäneet uinuvat hyönteiset liikekannalle. Ravinto tulee kertuille tarpeeseen, sillä takana on tuhansien kilometrien muuttomatka trooppisesta Itä-Afrikasta. Hernekertut kulkevat muutolla keväin syksyin pääosin Lähi-idän ja Välimeren itäosien kautta, eikä niitä siksi näe Iberian niemimaalla. Pesimäalue on kuitenkin laaja, ja kattaa Pohjois-, Keski- ja Itä-Euroopan lähes kokonaisuudessaan.

Suomessa hernekerttu on puolen Suomen lintu. Se viihtyy puoliavoimissa ympäristöissä ja metsänreunoillla etelärannikolta Lapin eteläosien korkeudelle asti, mutta harvinaistuu pohjoisempana nopeasti.

Jos linnun onnistuu näkemään, huomaa ettei kerttu turhaan koreile väreillä, vaan on sonnustautunut beigeen ja valkoiseen. Päässä on harmaa huppu ja silmän läpi korvalle kulkee tummanharmaa juova. Suomalaiseen tapaan varsin vaatimaton asu siis. Äänet kuitenkin ovat kantavia, ja laulu korvaan tarttuva.

Hernekertun kutsuääni on aika samanlainen kuin muilla kertuilla, mutta ehkä pikkuisen terävämpi ja iskevämpi ”tsak”. Se kaikuu usein pensaan sisäosista täysin näkymättömistä, eikä oksistossa puikkelehtivaa pikkulintua ole helppo seurata tai paikantaa.

Rankasta muuttoreissustaan huolimatta kertut puhkuvat laulutarmoa jo heti saapuessaan. Ne pysyttelevät laulaessaankin niin taidokkaasti lehvästön tai neulaston suojassa katseilta, että jäisivät helposti huomaamatta, ellei laulunpätkä olisi niin kuuluva ja helposti tunnistettava.

Eräällä verkkosivustolla hernekertun säksättävää säettä kuvaillaan vertauksella ”kuin ravistelisi paperipussia, jossa on kuivia herneitä”.

Jaa-a. En itse kuvailisi sitä noin, mutta kuuntele sinä kertun laulua ja keksi oma vertauskuva äänelle helpottamaan sen oppimista ja muistamista.