Luonnonsuojelijan työssä riittää turhautumisen aiheita, mutta on sellaisiakin tapauksia, joissa onnekkaat sattumat seuraavat toisiaan.

Ari-Pekka Auvinen esittelee tuollaista tapausta Muhoksen ja Utajärven rajalla, Kivisuolla. On lokakuun alku, ja suo on jo hyvin hiljainen. Lirot, kapustarinnat, metsähanhet, kuovit ja muuttohaukat ovat lähteneet. Vain hömötiaiset hyppelevät matalissa männyntarreissa kahden metsäsaarekkeen välillä, ja jostain kaukaa kuuluu muutolle kerääntyvien joutsenten joiku.

Auvinen lähtee tarpomaan edeltä kohti ensimmäistä metsäsaareketta.

Kivisuo kuuluu Oulujoen pohjoispuolisiin Muhoksen soihin. Kuva: Jouni Tikkanen

Suojelualueen erikoisuus on lähes vuosittain pesivä lapinharakka eli isolepinkäinen. Kuva: Jorma Luhta

Pieni kaksio Helsingistä

Kaikki alkoi siitä, kun satunnainen luonnonystävä nimeltä Hilda Paananen jätti yllättäen Suomen Luonnonsuojelun Säätiölle perinnöksi 41 neliön kokoisen kaksion Helsingistä Vänrikki Stoolin kadulta.

Ne, jotka tuntevat Helsinkiä, tietävät, että Vänrikki Stoolin katu on Töölössä, kantakaupungin vanhalla porvarisalueella.

Paanasen testamentissa oli pykälä, jonka mukaan perinnönantajan tuttavalla on asuntoon ­elinikäinen hallintaoikeus, joten kahteenkymmeneen vuoteen asia ei tarkoittanut säätiön kannalta mitään. Ajan myötä myös tuo tuttava tuli kuitenkin niin huonoon kuntoon, että joutui siirtymään hoitokotiin, ja asunto päätettiin panna myyntiin. Tämä tapahtui kesällä 2016.

Esko Joutsamo, joka on Luonnonsuojelun Säätiön hallituksen varapuheenjohtaja, kävi tutustumassa asuntoon ostajaehdokkaan kanssa. Siinä oli pari huonetta, ahdas keittokomero ja suihku. Kaapit olivat jo vanhoja ja kuluneita.

Korjattavaa oli paljon.

”Sekä kylpyhuone että keittiö vaativat täysremonttia”, Joutsamo kertoo.

Myyjän edustajana hän yritti tietysti pitää naamansa peruslukemilla, ja asunnosta saatiin kulujen jälkeen 253 800 euroa. Tuolla rahalla piti testamentin mukaan ostaa maata luonnonsuojelutarkoituksessa.

Palsta arvokkailla soilla

Samoihin aikoihin Oulussa asuva tutkija Ari-Pekka Auvinen sai viestin Pohjois-Pohjanmaan ELYn luontojohtajalta Eero Melantieltä.

”Eero sanoi, että nyt olisi myynnissä semmoinen iso, ojittamaton ja pitkään hakkaamatta ollut yksityismaa, jollaista on harvoin tarjolla”, Auvinen kertoo. ”Valtio ei voinut sitä suojella, koska Metso-rahoja ei voi käyttää suovaltaiseen kohteeseen.”

Aivan suojelualueen keskellä on saareke, jonka puut ovat hämmästyttävän naavaisia. Kuva: Jorma Luhta

Liro, uhanalaistuva kahlaaja, kuuluu suon peruslajeihin. Kuva: Jorma Luhta

Tarvittiin siis yksityistä rahaa. Auvinen tiesi, missä sitä oli, koska hänen toinen työnsä on olla Luonnonperintösäätiön suojeluasiantuntija. Luonnonperintösäätiöllä itsellään ei juuri tuolloin ollut rahaa, mutta yhteisten hankkeiden takia Auvinen tiesi Suomen Luonnonsuojelun Säätiön saamasta perinnöstä.

Auvinen tarkisti suopalstan myynti-ilmoituksen, kartat ja kuvat. Hän oli Melantien kanssa samaa mieltä, että paikka oli arvokas.

”Ei siitä montaa päivää mennyt, kun olin siellä itse hiihtelemässä.”

”Seuraava ajatus oli, että kyllä tämän on pakko jotenkin järjestyä. Suuren suon arvokkaita avosuo-osia ja metsäsaarekkeita on niin harvoin myynnissä.”

Valtio lupasi tuplata kaikki yksityisten perustamat suojelualueet.

Palsta oli 170 hehtaarin laajuinen ja kuului Oulujoen pohjoispuolella levittäytyviin Muhoksen soihin, joilla on tavattu kaikki Suomen suurpedot, useita muuttohaukkapareja ja maakotkakin. Suot ovat myös hirven talvehtimisaluetta.

Vain kuutta vuotta aiemmin Auvinen oli saanut kommentoitavakseen suunnitelman 760 hehtaarin laajuisen Vapon turpeenottoalueen avaamisesta aivan tämän paikan viereen.

Turvesuota ei ollut avattu. Nyt oli sen sijaan mahdollisuus suojella jotain sen vierestä.

Kun kaikki onnistuu

Lokakuinen päivä on hämmästyttävän lämmin. Auvinen näyttää, missä päin Muhoksen Kivisuota hän osui ensi kerran eläessään isolepinkäisen munapesälle. Hän näyttää metsäsaarekkeen haapoja, miten ne ovat vielä nuoria, mutta kolmenkymmenen ­vuoden kuluttua jo varmasti sen kokoisia, että kelpaavat kolopuiksi. Haapa on hyvä! Se kasvaa nopeasti.

Auvinen näyttää sen metsäsaarekkeen niemen, johon hän toi Suomen Luonnonsuojelun Säätiön hallituksen kilistelemään kuohuviinilaseja, kun suopalsta oli hankittu ja suojeltu.

Vuonna 2017 kaikki tuntui onnistuvan: Vietettiin Suomen satavuotisjuhlia, ja ympäristöministeriö sekä maa- ja metsätalousministeriö olivat perustaneet kampanjan nimeltä Luontolahjani 100-vuotiaalle. Valtio lupasi tuplata kaikki yksityisten ihmisten tai järjestöjen tuon vuoden aikana perustamat suojelualueet.

Kannatti siis olla tehokas. Auvinen alkoi nykiä hihasta naapuripalstojenkin omistajia. Toisen työnsä, Suomen ympäristökeskuksen tutkijan viran kautta, hän oli tutustunut Utajärven kunnan kaavoitusinsinööriin Tiia Possakkaan. Nyt hän soitti Possakalle ja ehdotti, että Utajärvi suojelisi vierestä toisen, 67 hehtaarin palasen, johon kuului suota ja hienoja saarekkeita vanhaa metsää.

”Anna tuo kirjallisena, Tiia sanoi. Että eiköhän se järjesty”, Auvinen muistelee. ”Minä ajattelin, että no niin varmaan.”

Ari-Pekka Auvisen mukaan Kivisuon viereinen turpeennostoalue muuttuu aikanaan kosteikoksi. Kuva: Jouni Tikkanen

Auvinen lähetti joka tapauksessa kirjallisen ehdotuksen, ja Utajärven silloinen kunnanjohtaja Kyösti Juujärvi vei sen kunnanhallitukseen vielä viimeisenä tekonaan ennen eläkkeelle jäämistä. Suojelupäätös noudatti lopulta sanasta sanaan Auvisen ehdotusta, ja näin 170 hehtaarin suojelualue laajeni jo 237 hehtaariin.

Auvinen kävi samana vuonna myös tapahtumassa nimeltä Business and Biodiversity, jossa hän törmäsi Fortumin ympäristöasiantuntija Susanna Hyrkkääseen. Hän teki samanlaisen ehdotuksen Hyrkkäälle, ja monien vaiheiden jälkeen Fortum suojeli oman, 28 hehtaarin kaistaleensa Kivisuon reunametsää.

Suomen Luonnonsuojelun Säätiö ei ollut käyttänyt Hilda Paanasen perintörahoista vasta kuin vähän yli puolet. Koska valtio oli luvannut tuplata vuoden 2017 aikana perustetut suojelualueet, säätiö tahtoi tuhlata kaikki rahat vielä saman vuoden aikana.

Ostettiin siis vielä yksi, pienempi pala samaa suota, ja arvokas kappale 120-vuotiasta metsää toisesta paikasta, Siikajoelta. ELY-keskus olisi suojellut senkin mielellään, mutta Metso-rahat olivat siltä vuodelta loppuneet.

Lopulta yksi huonokuntoinen, 41 neliön kaksio Helsingin keskustassa oli poikinut noin kolme miljoonaa neliötä suojeltua maa-alaa, jonka valtio oli luvannut tuplata kuuteen miljoonaan neliöön. Se oli muuttunut pohjoispohjalaisiksi suoksi ja metsäksi, isolepinkäisen reviiriksi, karpalosuoksi, saranevaksi ja monen lahopuulajin kodiksi.

Lokakuun aurinko laskee Kivisuon taakse. Kuva: Jouni Tikkanen

Kauneusvirheitä

Kivisuon suojelualueessa on pari kauneusvirhettä: Suomen valtion suurimmaksi osaksi omistama turveyhtiö Vapo hallitsee yhä sitä osaa nevaa, jossa muuttohaukat pesivät. Myös UPM piti omanaan palan vanhaa metsää. Nuo palstat ovat toki suojelualueiden saartamia ja kaukana teistä, eikä niihin kajota aivan vähällä.

Viereinen Kanasuo on toinen virhe, se on Tur­veruukin toimiva turpeenottoalue. Auvisen mukaan Utajärven kunta oli myötämielinen, kun Turve­ruukin kanssa sovittiin sen palauttamisesta kos­teikoksi sitten aikanaan, kun turpeenotto on loppunut.

Lokakuussa suuret koneet seisovat jo hiljaa turveauman laidalla.

Ilta saapuu varhain. Punatulkut päästelevät vaimeita vihellyksiä, ja liian nopea tikka vilahtaa rämemännystä toiseen. Asuisiko täällä pohjantikkakin? Auringon laskiessa puiden varjot venyttävät jalkojaan suon pintaa pitkin ja lähestyvät nopeasti nevan toista rantaa. Yöllä telttakankaan läpi kuulee teeren siipien vihinän.
Hilda Paananen jätti kauniin perinnön.

Lokakuussa karpalot ovat valmiita poimittaviksi. Kuva: Jouni Tikkanen

Yöllä telttakankaan läpi kuuluu teeren siipien vihinää. Kuva: Jouni Tikkanen

Suomen Luonto -lehden kustantaja on Suomen luonnonsuojeluliitto, jonka toimintaan myös Suomen Luonnonsuojelun Säätiö kuuluu.

kivisuoluonnonperintösäätiöluonnonsuojelualueperintösuo