On yllättävää, että Suomen metsäisin metsä löytyy juuri täältä, näin läheltä maan pääkaupunkia. Se on Sipoonkorven kansallispuistossa, linnuntietä vain 24 kilometrin päässä Helsingin rautatieasemalta.

Metsä kohoaa eteen tummanvihreänä seinänä, kun luontokartoittaja Jyri Mikkola ja kuvaajaksi mukaan lupautunut Heikki Willamo lähestyvät hiekkatietä pitkin pellon puolelta.

Hetken kuluttua tie halkoo hämärää havumetsää ja Willamo kuulee käpytikan koputuksen. Kuuluu myös palokärjen kirkumista, ja harmaapäätikka karkaa lentoon haavan rungolta. Hippiänen ja hömötiainen pitävät koko ajan seuraa.

Miten Suomen metsäisin metsä voi olla muka täällä?

Puun määrä ratkaisee

Maamme metsäisimmän paikan etsimisen voi aloittaa tutkimalla Metsäti­lastollista vuosikirjaa. Tuohon netissäkin julkaistuun opukseen on tallennettu valtakunnan metsien inventoinnissa ­kerättyä tietoa siitä, mikä on puuston tilavuus eri puolilla Suomea. Puuston runkotilavuutta on tapana sanoa lyhyemmin metsäisyydeksi. Metsäisyys tarkoittaa siis runkokuutioiden määrää hehtaarilla.

Luonnonystävä pitää tietysti tämmöistä käsitettä tyhmänä, eihän pelkkä puun määrä tee metsästä metsää. Todella metsäisessä paikassa olisi mahdollisimman monimuotoinen metsäluonto. Metsäisen paikan pitäisi olla säästynyt kirveeltä ja motovehkeiltä. Sen pitäisi olla myös hehtaaria laajempi, koska aivan pienet pläntit ovat ennemminkin metsiköitä tai puistikoita, joista puuttuu oikea metsän tunnelma.

Kantokääpäkin elää metsäisimmässä metsässä. Kuva: Heikki Willamo

Harvaa Suomen metsien ominaisuutta on kuitenkaan tutkittu yhtä tarkkaan kuin puukuutioiden määrää hehtaarilla, joten se saa kelvata. Siitä on ainakin hyvä aloittaa.

Suomen puustoisin paikka tarkoittaa myös sitä paikkaa, jossa suomalainen metsä on sitonut eniten kasvihuonekaasuna tunnettua hiilidioksidia. Tämä on kiinnostava tieto ilmaston kannalta: jykevin ja tihein metsä on myös paras hiilivarasto.

Luonto sanelee rajat

Metsätilastollinen vuosikirja paljastaa heti, että eniten puukuutioita on Lapin maakunnassa. Tämä johtuu Lapin laajuudesta ja suurista suojelualueista. Itse puut jäävät pohjoisessa pieniksi, kun lämpö ja valoisuus vähenevät ja maasto kohoaa korkeammalle meren pinnasta.

Jos puukuutioiden määrän suhteuttaa maakunnan pinta-alaan, ja jos talot, tiet, pellot ja muun turhan ottaa pois laskuista, joutuu heti paljon etelämmäs: Hämeeseen, Uudellemaalle ja maan etelärannikolle. Täällä metsä on Suomen järeintä. Monesti se on vain erittäin repaleista, koska maaperä ja ilmasto ovat suosineet myös pellon kasvua. Suurin osa Suomen jykevistä metsistä on raivattu viljelysmaiksi.

Etelä-Suomeen keskittyvät joka tapauksessa ne lehtomaiset kankaat, joilta on mitattu valtakunnan suurimmat puutiheydet, yli 600 runkokuutiota hehtaarilla.

”Niillä on riittävästi ravinteita, joita puu tarvitsee kasvuunsa. Ravinteiden avulla puu voi saavuttaa paljon läpimittaa ja pituutta ennen kuin se tulee liian vanhaksi”, selittää tutkija Kari T. Korhonen Luonnonvarakeskuksesta.

Korhonen vastaa valtakunnan metsien inventoinnista, jonka tuloksia Metsätilastollisessa vuosikirjassa on julkaistu. Siksi hän arvaa jo etukäteen, että Suomen metsäisimmän paikan valtapuu olisi joko kuusi tai lehtikuusi. Ne ovat kumpikin isoksi kasvavia puita. Suomessa istutuspuuna elävä lehtikuusi kohoaa kaikkein korkeimmalle, mutta sillä on tapana kasvaa aika harvassa, joten tavallinen kuusimetsäkin voi viedä voiton.

Lehdoista korpiin ja purolle

Lumien sulaessa kallioilta lirisee puroja, jotka pian kuivahtavat. Kuva: Heikki Willamo

Willamo ja luontokartoittaja Mikkola talsivat hiekkatietä syvemmälle Suomen metsäisimpään metsään.

Rehevissä notkoissa kasvaa kuusta ja kuusten seassa koivua ja haapaa. Kallioiden päällä puulaji vaihtuu männyksi ja metsä harvenee, mutta hyvin puustoisena se pysyy silti. Kuusi on tosiaan selkeä valtapuu.

Jyri Mikkola arvioi kuutiomäärän käyvän enimmillään neljän ja puolensadan tietämillä. Kaikkein suurimpia puutiheyksiä täällä ei siis tavoiteta, mutta metsäpeite on poikkeuksellisen tasainen.

Liito-oraville sopivia suuria, alhaalta oksattomia suurkuusia on vaikka millä mitalla. Aivan lähellä, Sipoonkorven lounaispuolella oravia on Mikkolan mukaan jo nähtykin.

Metsää halkova tie nousee pienen korpilaiteisen lammen rantaan, jonka eteläpuolella törmätään Suomen metsäisimmän metsän rajaan. Lähdetään rajalinjaa länteen ja löydetään tikkojen lähiö: korkeat haavat on nakutettu kerros kerrokselta täyteen pesäkoloja.

Lyhyen tutustumiskierroksen aikana selviää, että Suomen metsäisimpään metsään mahtuu lehtoa, kangasmetsää, kalliometsää, rämettä, korpea, nevaa, Fallträsk-niminen pikkulampi sekä noro ja Porvoon museon suojelema torppa ja torpan pihapiiri, jossa on asuttu jo 1750-luvulla. Alueen tihein kuusikko on itse asiassa torpan entistä niittyä, joka on saanut Mikkolan arvion mukaan palautua kohti luonnontilaa 1950-luvulta lähtien.

Suomen metsäisimmän metsän koillisnurkkaan mahtuu myös kapea kaistale rinnepeltoa, jonka halki juoksee meritaimenen kutupuro Byabäcken. Taimen nousee metsäisimpään metsään asti.

Varsin monimuotoista! Eikä kaikki sittenkään metsää.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Metsäisimpään metsään mahtuu myös korpilaiteinen lampi. Kuva: Heikki Willamo

Aareista neliökilometriin

Metsäisimmän metsän olisi tietenkin voinut etsiä monella eri menetelmällä: Olisi voinut vaikkapa laserkeilata lentokoneesta kaikki Suomen jykeviksi tiedetyt metsiköt, kuten entisen Metsäntutkimuslaitoksen lehtikuusikon Punkaharjulla. Siitä on joskus mitattu 810 kuutiota puuta hehtaarilla.

Kaikkein metsäisintä paikkaa ei kuitenkaan välttämättä olisi tiedetty ennalta, ja erittäin puustoisiksi tiedetyt paikat ovat yleensä liian pieniä ollakseen oikeita metsiä. Se Punkaharjun lehtikuusikko on esimerkiksi postimerkin kokoinen, 1,4 hehtaarin pläntti.

Sama vaivaa tunnettuja metsäntutkimuksen koealoja: liian pieniä kaikki.

”Satelliittikuvista tehty metsävarakarttamme kattaa koko Suomen, eikä siinä ole tätä otosongelmaa”, Kari T. Korhonen vinkkaa.

Metsäisin metsä päätetäänkin määrittää digitaalisesta metsävarakartasta. Määritys vaatii niin paljon laskentavoimaa, että Luonnonvarakeskuksen tietokoneet pitää panna ruksuttamaan viikonlopun ajaksi.

Satelliittikartassa Suomen metsät näkyvät erivärisinä pikseleinä. Kun on ensin käyty mittaamassa maan tasalta tarpeeksi monenlaisen metsän puuston tilavuus ja sitten katsottu, minkä värinen pikseli kutakin vastaa satelliittikuvassa, Luonnonvarakeskuksen koneet on opetettu tunnistamaan puuston tilavuus suoraan pikselin väristä.

Harmi kyllä, systeemi on aika karkea juuri jykevimpien metsien osalta, koska niitä on hirveän vähän. Näin voidaan etsiä vain sellaista neliökilometrin aluetta, jolla on kaikkein eniten 349–891 puukuutiota hehtaarilla sisältäviä pikseleitä, tai seuraavaksi tummimpia, 306–349 kuution pikseleitä.

Hyvin epätarkkaa. Hyvin epätyydyttävää.

Tuloksena on joka tapauksessa sellainen paikka, jonka Suomen Luonto tahtoi löytää. Siellä puut ovat suuria ja niitä on tasainen peitto. Neliökilometrin kokoinen alue on myös riittävän laaja, jotta sitä kehtaa sanoa metsäksi.

Mutta missä metsäisin paikka tarkalleen on?

Metsä säästyi siksi, että sen eteläpuolella on armeijan varikko.

”Puustoisin neliökilometri löytyy meillekin yllättäen Sipoonkorvesta”, Kari T. Korhonen paljastaa.

Ammattilaisen arvaukset olivat vieneet ennemminkin Etelä-Hämeen suuntaan, jossa on metsän kasvulle suotuisa pienilmasto ja ravinteikas maaperä. Alue tunnetaan Etelä-Hämeen lehtokeskuksena.

Muurahaispesä on rakennettu kaatuneiden puiden jättämään latvusaukkoon. Siinä riittää auringon lämpöä. Kuva: Heikki Willamo

Vapaavuori sai toimimaan

Luontokartoittaja Jyri Mikkola on se ihminen, joka kirjoitti vuonna 2005 esityksen Sipoonkorven kansallispuiston perustamisesta. Hän tuntee Suomen metsäisimmän metsän hyvin tarkasti.

”Me Luonnonsuojeluliiton Uudenmaan piirissä olisimme oikeastaan halunneet liittää nämä alueet Sipoonkorven luonnonsuojelualueeseen”, Mikkola kertoo.

”Joulun 2005 alla Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtajan Jan Vapaavuoren puheet alkoivat vaikuttaa kuitenkin siltä, että Helsinki aikoo tosissaan esittää rajansiirtoa Sipoon suuntaan. Rakentamisen paine alkoi käydä niin kovaksi, että päätimme toimia, ja kansallispuistoaloite oli poliittisesti helpompi saada läpi.”

Eduskunta hyväksyi aloitteen toisella yrittämällä vuonna 2011. Näin Suomen metsäisin neliökilometri liitettiin osaksi uutta kansallispuistoa.

Alun perin metsä säästyi tosin siksi, että aivan sen eteläpuolella sattuu olemaan armeijan maanalainen varikko.

”Näitä maita hankittiin aikoinaan valtiolle sillä ajatuksella, että Santahaminan varuskunta olisi siirretty tänne. Niin ei koskaan vain käynyt”, Mikkola kertoo.

Se tie, jota Mikkola ja Willamo ovat kävelleet, johtaa maanalaiseen luolastoon.

Useammin kuin armeijan autoja, tiellä talsii kuitenkin retkeilijöitä, koska sen alkupäässä, Länsitien varrella, on Källängenin parkkipaikka, joka on avattu ihan pelkästään luonnossa liikkujia varten. Moni Sipoonkorven retkeilijä on jo kävellyt Suomen metsäisimmässä metsässä tietämättään.

Myös lukija voi kernaasti käydä tutustumassa: Ängesbölen tulipaikka ja huussi odottavat aivan lähellä neliökilometrin rajaa. Suomen metsäisimmästä metsästä löytyvät kaikki kansallispuiston palvelut.

Top 10 metsäisimmät metsät

1. Sipoonkorpi, keskitiheys 339 m3/ha
2. Sipoonkorpi, 326 m3/ha
3. Evo, valtionmaa 300 m3/ha
4. Granö, Sipoo 293 m3/ha
5. Sipoo 288 m3/ha
6. Sipoo 285 m3/ha
7. Pilvijärvi, Sipoo, 278 m3/ha
8. Vesivehmaa, 272 m3/ha
9. Puijo, 271 m3/ha
10. Tuulos, 268 m3/ha

Suomen metsäisimmän metsän sijainnista voi olla monta mieltä, mutta se on selvää, että Sipoossa, aivan Helsingin kyljessä, metsä on järeää. Kymmenestä Suomen metsäisimmästä neliökilometristä peräti kuusi sijaitsee Sipoon kunnan rajojen sisäpuolella.

Nämä Suomen Luonnon ja Luonnonvarakeskuksen laskennallisesti löytämät neliökilometrit ovat tietenkin eri asia kuin Suomen metsäisin metsikkö. Neliökilometriä pienemmillä aloilla puuta voi olla joskus paljon enemmänkin.

Kuva: Heikki Willamo