Heinosenaholla polku kääntyy kulkemaan aukean laitaa. Nuoria havupuutupsuja kasvaa siellä täällä, niiden keskellä nököttää vain muutama korkeampi säästöpuu.

Polun toisella puolella kohoaa vanhoja kuusia, maa on paksun mehevän sammalen peitossa, on eri-ikäistä lahopuuta, kääpiä, naavaa, luppoa, jäkäliä, sieniä, valtavia muurahaispesiä ja pohjantikan ruokailupaikka.

Ne ovat olemassa, koska ihmisiä tuli niiden suojaksi. Tätä rajaa hakkuut eivät ehtineet ylittää.



Yhdeksäsluokkalainen Juho Pennanen puussa Heinosenaholla helmikuussa 1989. Kuva Harri Nurminen

”Metsähallitus oli jäädyttänyt talvitien, ja autot pääsivät sitä pitkin tänne asti. Poliisi tuli mustilla maijoilla, keräsi ihmisiä isoihin kelkkoihin, siirsi maijoihin ja vei Kajaaniin putkaan”, aktivisti Janne Kumpulainen kertoo. Hakkuiden vastustajat istuivat puussa yleensä kaksi tuntia kerrallaan. Pidempään ei pystynyt, sillä paikat puutuivat.

Talaskankaan Heinosenahon tapahtumat vuonna 1989 olivat ensimmäinen kerta Suomessa, kun metsäaktivistit ajoivat asiaansa suoran kansalaistottelemattomuuden keinoin.

”Miten te silloin saitte päähänne, että tehdäänpäs tällaista? Mistä te keksitte sen?”, 2020-luvun aktivisti Anni Manninen kysyy vanhemmalta kollegaltaan.

”Meidän joukossamme oli ihmisiä, jotka olivat olleet Norjassa taistelemassa Alta-joen patoamista vastaan, ja he tiesivät suoran tottelemattomuuden teoriat ympäristökirjoista alkaen”, Kumpulainen kertoo ja jatkaa: ”Toisaalta täällä oli mukana myös paljon paikallisia ihmisiä, jotka eivät sanomalehteä kummallisempaa lukeneet. Sen joukon monialaisuus oli sen voima.”



Opiskelija Ennimari Mäkinen kettingillä kiinni puussa Heinosenaholla helmikussa 1989. Kuva Harri Nurminen

Talvitien ilmestymisestä paikalliset olivat hoksanneet, että heillä olisi vain muutama viikko aikaa toimia ennen kuin Metsähallitus alkaisi hakata aluetta. He olivat järjestäneet keskustelutilaisuuksia Otanmäen koululla rehtorin avustuksella. Sana oli alkanut kiiriä, ja kun H-hetki lopulta koitti, Heinosenaholle saapui riittävästi porukkaa.

Suojelijoiden tukikohdaksi muodostui Vuorokkaan vanha kaivos Otanmäessä. Paikallinen pappi tuki suojelua ja antoi aktivistien käyttöön teollisuushallin, jonka oli alun perin vuokrannut lintutarhalleen.

Kumpulaisen hommana oli hoitaa tiedotusta. Aamulla ennen seitsemää hän soitti STT:lle ja Ylen uutisiin ja kertoi tilanteen maastosta: aktivistit estivät hakkuita ja poliisit olivat tulossa paikalle. Vuorokkaan kaivoksella faksi, kopiokone ja puhelin lauloivat.

Uutiset näyttivät Heinosenaholla peräkanaa suksivia aktivisteja ja poliiseja. Suora toiminta ja näyttävät performanssit tekivät Talaksen metsätaisteluista mediaspektaakkelin.

Jotkut näkevät enemmän

Jossain täällä pitäisi olla noista 1980-luvun tapahtumista kertova muistokyltti, mutta sitä ei etsimisestä huolimatta löydy. Patalammen laavulle ohjaava opastekylttikin on irronnut toisesta päästään, ja osoittaa nyt suoraan kohti kuusten latvoja.



Anni Manninen tutkii luupilla kaatuneen kelon pintaa. Kuva Miika Manninen

Jatkamme polkua eteenpäin. Nuorempi aktivisti Manninen kulkee edellä ja pysähtyy aina välillä tiirailemaan lupilla maapuiden ja kelojen pintaa. Metsäaktivismi on paljon muutakin kuin mediassa näkyvät tempaukset. Lajistokartoitukset ovat tärkeä osa vanhojen metsien suojelua.

Manninen on opetellut kääpiä ja jäkäliä sekä Luontoliiton metsäryhmän kartoituskurssilla ja opintopiiriissä, että lukemalla kirjoja ja kulkemalla kokeneiden kartoittajien mukana. Viime kesän hän vietti Saamenmaalla metsiä kartoittaen. Nyt hän näyttää sileän helmenharmaan kelomännyn pintaa. Kun katsoo riittävän tarkkaan, harmaassa puussa erottuu minikokoisista mustista nuppineuloista koostuva ”karva”. Se on männynnuppijäkälää.

Tällaista lajiston kartoittaminen on. Tarkkasilmäinen näkee sen, mikä monilta muilta jää kokonaan huomaamatta: yhdestä lajista elävät muut, kaikki pikkuruiset ja tärkeät. Vanha metsä on kuin maatuskanukke, se on lukemattomia maailmoja sisäkkäin.

Välillä polku ylittää suon. Pitkokset ovat nähneet parhaat päivänsä, ja sateen kostuttama vanha lauta on liukasta. Jalkojen alla notkahtelevat lankut painuvat välillä syvälle turpeeseen ja nostavat nenään suon vahvan tuoksun.



Kun verikorpijäkälän pintaa raaputtaa, siitä tulee punaista väriä, Manninen näyttää. Kuva Miika Manninen

Mistä on aktivistit tehty

Patalammen laavulla metsän ja suon rajassa on hämärää. Tuli rätisee, Manninen ja Kumpulainen istuvat vieri vieressä ja puhuvat. He jakavat keskenään monia hyvin samanlaisia muistoja, vaikka niiden välissä on vuosikymmeniä. Mikä sysäsi luonnonystävät suoraan toimintaan?
Iisalmesta kotoisin olevan Kumpulaisen uran alkupiste oli täällä.

”Lukioaikainen kaverini osasi omien retkeilyjensä perusteella sanoa, että Talaskangasta uhataan ja tielinjojen aukaisu on alkanut. Hän pyysi, että tulisin apuun”, Kumpulainen kertoo.

He lähtivät yhdessä paikan päälle katsomaan tilannetta. Kumpulaisen kaveri harrasti rekikoiria, joten ystävykset suorittivat kartoituksen koiravaljakolla ajaen. Retken tarkoitus oli selvittää alueen laajuus.

”Ei silloin ollut kunnon satelliittikuvia saatavissa, se oli ihan toista maailmanaikaa, tieto piti itse hakea”, Kumpulainen sanoo.



Talaskangas kasvatti Janne Kumpulaisesta aktivistin. Kuva Miika Manninen

Iso-Talaksen kämpällä kartoittajat lukivat vieraskirjan sivuilta merkintöjä: ”Jää hyvästi erämaa” ja muita vastaavia. Niistä kävi ilmi, että monet Talaskankaalla retkeilevät olivat jo luovuttaneet hakkuusuunnitel­mien edessä, koska he eivät tienneet, miten alueen tulevaisuuteen voisi vaikuttaa.

”Sellaisesta tilanteesta ihmiset sitten lopulta huomasivat, että onpas se kumma kun Metsähallitus nuorten edessä taipui”, Kumpulainen sanoo.

Rekikoiraretkestä, keskustelutilaisuuksista, päättäjien tapaamisista ja Heinosenahon puissa istumisesta lähtenyt toiminta kasvoi usean vuoden kamppailuksi. Sitkeä aktivismi tuotti tulosta, piti metsäkeskustelua esillä mediassa ja vaikutti yleiseen mielipiteeseen. Lopulta Talaskankaan puolustajat voittivat, ja suojelualue perustettiin vuonna 1994.

Talaskangas ja muut 1980–1990-lukujen taitteen tapahtumat olivat osa kehityskulkua, jota vanhat aktivistit muistelevat luonnonsuojelun kultaisina vuosina. Esimerkiksi vanhoja metsiä puolustavaan suureen metsäadressiin kerättiin 220 000 allekirjoitusta – eri puolilla Suomea kasvokkain, kynällä paperille kirjoittaen.



Poliisi ja taideopiskelija Tuuli Luukas Heinosenaholla helmikuussa 1989. Kuva Harri Nurminen

Talaskankaasta tuli käsite, alkusysäys keskustelulle vanhojen metsien arvosta, määrittelystä ja suojelusta.

Se keskustelu on jälleen pinnalla.

Ilmastokriisi ja luontokato ovat vain kiihtyneet, ja 2020-luvulla koneiden edessä istuvat nuoret ovat jälleen otsikoissa.

”Minun mummolani on tuossa Pohjois-Kainuussa ja olen koko elämäni liikkunut siellä luonnossa, mutta vasta pitkälle kaksikymppisenä tajusin, että eihän se metsä ole oikeasti metsää, vaan pelkkää hakkuuraiskiota, nuorta metsää ja ojitettuja soita”, Oulussa asuva Manninen kertoo.

Aluksi hänellä ei ollut käsitystä siitä, miten pystyisi muuttamaan tilannetta. Sitten, vuonna 2019, hän luki Metsä meidän jälkeemme -kirjan ja hoksasi voivansa tehdä jotain. Hän lähti mukaan Elokapinan metsätoimintaan ja Luontoliiton kursseille ja päätyi kansallispuistoksi esitetylle Aalistunturille jota Metsähallitus hakkasi.

Aalistunturilla hän teki viestintää, hiihti huoltojoukoissa kuljettamassa tavaraa, ja omien sanojensa mukaan ”kasvoi aktivistihommiin”.

Kokemus oli käänteentekevä. Manninen ymmärsi, että nykyisten kansallispuistojen ja luonnonsuojelualueiden takana on ollut toiminta. Ne eivät ole tulleet tyhjästä, eikä valtio ole niitä vain hyvää hyvyyttään perustanut. Harva vaikkapa Nuuksiossa tai Repovedellä retkeilevä nykyisin muistaa, että noiden kansallispuistojen perustaminen on ollut aktiivisen suojelukamppailun tulos.

”Vaikka me emme siellä Aalistunturilla ihan saavuttaneetkaan sitä mitä halusimme, tajusin, miten paljon metsäaktivismilla on aikaisemmin saatu aikaiseksi. Meillä ihan tavallisilla ihmisillä on oikeasti voimaa”, Manninen sanoo nyt.

Sittemmin hän on ollut mukana suorassa toiminnassa muuallakin, esimerkiksi Viiankiaavalla.
Nykyinen metsäkeskustelu turhauttaa häntä vanhojen aktivistien ja ympäristötutkijoiden puolesta.

”Tästä asiasta on jauhettu jo vuosikymmeniä, ja ilmastonmuutoskin on ollut tiedossa jo herra ties kuinka pitkään, mutta päättäjät eivät silti tee yhtään mitään”, hän huokaa.



Mielenosoitus Talaskankaan suojelun puolesta Oulussa Metsähallituksen konttorin edessä. Kuva Harri Nurminen

Kapinan lustoja

Elokapina oli tänä syksynä otsikoissa, kun se yhdessä ruotsalaisen Återställ Våtmarker -järjestön kanssa maalasi Eduskuntatalon pylväät punaisiksi. Maalaajat halusivat kiinnittää huomiota Suomen valtion turveyhtiö Neovan toimintaan Ruotsissa.

Tapaus herätti paljon kiukkua. Media kirjoitti jutun toisensa perään pylväiden puhdistamisesta, haastatteli marttoja parhaista maalinpoistonikseistä ja näytti jopa pesuoperaation suorana lähetyksenä.

Nyt Kumpulainen ja Manninen pohtivat tempausta nuotion ääressä keskellä savo-kainuulaista metsää. Teko oli niin näyttävä, että on oikeastaan kumma, ettei mikään taho historian kuluessa – mitä tahansa asiaa ajava – ole aikaisemmin keksinyt sitä.

”En minä nyt itse sitä olisi tehnyt, mutta se oli kuitenkin vain maalia. Keskustelu tietysti lähti ihan väärille raiteille kaikesta”, Manninen kommentoi. ”Miksi ihmeessä on OK kaataa kaikki Suomen viimeiset vanhat metsät tai Neovan tuhota soita, eikä kenelläkään ole mitään velvollisuutta korjata niitä vahinkoja, joita siitä luonnolle tulee.”

Kumpulainen jatkaa: ”Se oli vain yksi lusto, tämä aikakausi tuotti sellaisen.”

Pylväiden maalaamiseen osallistunut ruotsalainen järjestö on tunnettu suorasta toiminnasta naapurimaassa. Se vastustaa Neovan aikeita nostaa turvetta Grimsåsin suolta ja on julistanut suon luonnonpuistoksi. Voima-lehti kertoi syyskuussa julkaistussa jutussaan, että Återställ Våtmarker ei ole asiassa yksin. Turpeen nostoa ja suon tuhoamista vastustaa esimerkiksi Grimsåsin asukasyhdistys, ja aktivisteilla on suunnitteilla yhteistyötä myös kirkon kanssa.

Asetelma muistuttaa kovasti Talaskangasta 1980-luvulla.



Talaskangas on tunnettu paitsi metsistään, myös soistaan. Kuva Miika Manninen

Talaskankaan suojelulla oli laaja kannatus paikallisten asukkaiden keskuudessa, ja se synnytti hyvin epätavallisiakin liittoja. Suojelijoiden joukossa oli henkilöitä monista ammattiryhmistä ja puolueista, koululaitoksesta ja kirkosta.

Aktivismista julkisuudessa annettu kuva ei Kumpulaisesta ja Mannisesta tunnu aina kovin reilulta.

”Elokapinakeskustelu on tälläkin hetkellä tosi rumaa aktivisteja kohtaan. Mutta samaahan se on varmaan ollut aina, ihan mille tahansa liikkeelle. Monesti aktivismin merkitys tajutaan vasta jälkikäteen”, Manninen sanoo.

Häntä häiritsee keskustelussa se, että ympäristöaktivismi luokitellaan joksikin nuorison hassuksi vaiheeksi. Hänen oma kokemuksensa on toisenlainen: mukana on kaiken ikäisiä ihmisiä. Ja sekin särähtää korvaan, että nuorten äänellä ei olisi väliä.

”Minulla on hyviä kokemuksia Elokapinasta, heillä on 45+ -ryhmä, jonka kanssa teen yhteistyötä. Sen toiminta on jollain lailla oivaltavampaa kuin vanhoilla luonnonsuojelujärjestöillä”, Kumpulainen kommentoi.

Mikä on OK

Missä Kumpulaisella ja Mannisella menevät suoran toiminnan rajat?

”Kyllä minä puuhun voisin kiivetä. Ei minua putkareissu haittaa jonkun vanhan metsän tai muun luonnonsuojelullisesti merkittävän paikan puolesta, eikä se, vaikka maine menisi joidenkin ihmisten silmissä,” Manninen sanoo.

”Tämän ikäisellä ei ole maineesta väliä. Että liimaa lukkoihin vaan ja muiden yllytystä”, Kumpulainen vastaa naama peruslukemilla.

Manninen vieressä purskahtaa raikuvaan nauruun.

Kumpulainen kertoo, että Talaskankaan kanssa samoihin aikoihin oli käynnissä metsätaistelu Sotkamon Porkkasalossa. Siellä aktivismin historiaan jäi ”mystinen metsätyömies”. Joku oli lainannut viereiseltä Metsäntutkimuslaitoksen leimikolta kaivinkonetta ja jättänyt tilalle lapun. Kaivinkoneella hän oli ajanut Metsähallituksen puolelle ja katkaissut kiisteltyyn metsään vievän tien.

”Minä näen sellaisen rauhallisen, ilmeettömän vastarinnan tosi vaikuttavana keinona. Istutaan vain jossain kiinni”, Manninen sanoo. Hän kannattaa kansalaistottelemattomuutta, jossa ei tehdä materiaalista vahinkoa, esimerkiksi haittaa omaisuudelle.

”Eläinsuojeluliikkeessä 1990-luvulla oli tapahtumia, joita ei mielestäni olisi kannattanut tehdä. Että opiksi vaan”, Kumpulainen puolestaan toteaa.

Testaa

Testaa: Arvaatko metsäkommenttien vuosikymmenen?

Yhdysvaltalainen politiikantutkija Erica Chenoweth on kansalaisliikkeitä tutkiessaan huomannut, että väkivallaton vastarinta voi olla varsin tehokasta, ja se on selvästi tehokkaampaa kuin väkivaltainen. Mielikuvituksella ja luovuudella on suuri rooli tavoitteiden saavuttamisessa.

Näitä tutkimuksia ovat lukeneet myös monet nykyisistä kansalaisoikeus- ja ympäristöliikkeistä. Ne tietävät, että kansalaistottelemattomuus voi lopulta muuttaa yhteiskuntaa silloinkin, kun yksittäiset tempaukset aluksi epäonnistuvat.

Tulevaisuudesta

Talaskankaan suojelualue viettää tänä vuonna kolmekymmenvuotissyntymäpäiviään. Millaista on kulkea metsässä, jota on ollut mukana suojelemassa?

”Kyllä minä paljon sitä muistelen ja ajattelen. Taustalla on myös sukuhistoria, minä olen viidellä vuosikymmenellä käynyt täällä. Joskus tultiin tänne pikkubussilla marjaan koko suku”, Kumpulainen sanoo.

Kun Kumpulainen käytteli faksia Vuorokkaan kaivoksella talvella 1989, Manninen ei ollut vielä syntynytkään. Hänen sukupolvensa näkee, mitä Suomen luonnosta on jäljellä seuraavien vuosikymmenten kuluttua.

Miltä Mannisesta kuulostaisi tulevaisuus, jossa hän voisi yhä hiihtää kuunvalossa luonnontilaisella Viiankiaavalla?

”Olisihan se hienoa. Näkisi oikeasti, että sillä on ollut merkitystä mitä tehtiin. Ja toki olisin onnellinen sen luonnon puolesta.”

Kysymys, uskooko hän siihen, on vaikeampi.

”Haluaisin tosi paljon uskoa. Mutta kun on ihmisten ja vaikka tämän Viiankiaavalla pyörivän firman ahneus. On hyvin hankala uskoa näkevänsä koskaan sellaista maailmaa, missä kulutus vähenisi, eikä vaan oleteta että teknologia tulee ja pelastaa koko ihmiskunnan.”

Hiljaisuuden jälkeen hän jatkaa:

”Minun on vaikea uskoa siihen, mutta minä halu­aisin uskoa siihen.”

Kumpulainen puuttuu puheeseen:

”Se mitä te olette tehneet Viiankiaavalla, että se on pysynyt julkisuudessa, on ollut ihan välttämätöntä. Sillä on valtavasti symboliarvoa, myös kaikille muille hankkeille, joita Lapissa on tulossa.”



Aktivistien kokemuksissa on paljon samaa, vaikka välissä on vuosikymmeniä. Kuva Miika Manninen

Ilta alkaa hämärtyä ja tuli saa hiipua. Manninen jatkaa pian matkaansa Sallaan, Värriön yhteismetsään. Kumpulaista odottavat kirjoitettavat lausunnot. Talaskankaankin puolesta hän on edelleen huolissaan, sillä suojellun alueen ympärille on kaavoitettu valtava määrä tuulituotantoalueita. Talaskangas tulee käytännössä olemaan saarrettu myllyillä, jos kaikki suunnitelmat toteutuvat.

”Se on esimerkiksi metsäpeuroille todella paha, se vaikuttaa koko populaation mahdollisuuksiin elää täällä”, hän sanoo.

Lopuksi Kumpulainen kaivaa repustaan makkaraa, jonka hän asettelee esille. ”Kuukkeleille”, hän selittää. Nuotion savu houkuttelee ne kohta paikalle.

Ympärillä Talaskankaan puut jatkavat kasvamistaan ja maatumistaan. Niiden monimuotoiset seuralaiset kuten kuukkelit, metsot, suppilovahverot, hömötiaiset, korpilupot ja hitupihtisammalet valmistautuvat pitkään talveen.

Kahden sukupolven kansalaistottelemattomat kävelevät hiljakseen jutellen kapeaa polkua kohti parkkipaikkaa. Ennen kuin tiet eroavat, heillä on vielä sanottavaa toisilleen: Manninen kiittää menneistä, Kumpulainen toivottaa voimia jatkaa.



Talaskankaan suojeluarvoja ei kyseenalaista enää kukaan. Kuva Miika Manninen

Talaskankaan arvo tunnustetaan nyt

Talaskankaan luonnonsuojelualue on lähes luonnon­tilaisena säilynyt metsä- ja suoalue, jota voidaan
pitää Kainuun eteläisimpänä erämaisena alueena. Muut seudun suojelualueet ovat soidensuojelualueita, joten Talaskankaan merkitys metsäluonnon suojelussa korostuu.”

”Talaskankaalla tavataan ja siellä pesii lintuja paljon tiheämmässä kuin ympäröivissä talousmetsissä.”

”Talaskankaan erityisimmät lajit ovat runsaan kuolleen puuston lahottajia ja lahopuulla eläviä sammal-, jäkälä- ja hyönteislajeja.”

Talaskankaalla tavattavia vanhojen metsien lajeja: Metso, kuukkeli, pohjantikka, hömötiainen, sinipyrstö, pikkusieppo, metsäpeura, liito-orava, lapinkynsikääpä, harjasorakas, raidantuoksukääpä, hitupihtisammal, raidankeuhkojäkälä, aarniluppo, idänlahopoukko.

Lähde: Metsähallituksen luontoon.fi -palvelu

Talaskankaan suojelukamppailu kesti vuosia

1970-luku

Kainuun ja Pohjois-Savon rajalla sijaitsevan Talaskankaan suojelu oli esillä jo 1970-luvulla.

1986

Paikalliset asukkaat huolestuivat hakkuusuunnitelmista ja ottivat yhteyttä luonnonsuojelijoihin.

1988

Metsähallitus teki ensimmäisiä hakkuita Vieremän puolella vetoomuksista ja adresseista huolimatta. Marraskuussa joukko suojelijoita kerääntyi leimikolle vievälle tielle, mutta poistui virkavallan käskystä.

1989

Heinosenahon hakkuut Vuolijoen puolella alkoivat helmikuussa. Tällä kertaa suojelijat eivät väistyneet, vaan saivat lopulta aikaan toimen­pidekiellon. Kesällä aktivistit järjestivät kesätapahtumien sarjan, Talaksen taikakesän. He organisoivat muun muassa lastenleirin, kansainvälisen työleirin, taidetapahtumia, lintulaskentoja ja metsäretkiä. Tapahtumissa vieraili paljon ihmisiä ja ne saivat huomiota.

1990

Medianäkyvyys jatkui. ”Artistit avohakkuita vastaan” julkaisi Talaskangas-rapin.

1994

Talaskangas suojellaan.