Tutustuin taviokuurnaan, itäisten havumetsien papukaijaan, poikkeuksellisella tavalla. Kävin kouluni Nokialla, ja opin kuin puolivahingossa tavoittamaan lajin lähes vuosittain.

Nokian ja Ylöjärven välisen metsätien pohjoispuolella oli hienoja kuusikoita. En silloin varmaankaan osannut arvata kuusten alle varisseita kärkisilmujen suojuksia kuurnan aikaansaannoksiksi, mutta opin tuntemaan pehmeän ja lyhyen, hiukan punatulkkumaisen vihellyksen.

Latvuksessa liikehtivät isot varpuslinnut silmujen kimpussa, hiljaisena käpsehtien. Vaikeina havaita, liki näkymättömissä korkealla, mutta siellä ne aina olivat.

”Tukevarakenteinen pitkäpyrstöinen peippolintu”, näin toteavat useimmat lintuoppaat. Pitkäpystöisyys erottaa kuurnan hiukan samannäköisistä käpylinnuista. Sen nokka on huomattavan jykevä keko, mutta kärjet eivät ole ristissä kuten käpylinnuilla.

Korean punainen koppanokkainen vanha kuurnakoiras on Pohjolan ”papukaija”.

Sukupuolen määrittämistä pidetään lintukirjoissa selkeänä: punaiset ovat koiraita ja vihertävät naaraita. Asia ei ole aivan niin selvä, sillä varmuudella voi sanoa vain karmiininpunaisista, että ne ovat vanhoja koiraita.

Peloton, mutta huomaamaton

Taviokuurna ei ole monelle tuttu. Lajin levinneisyysalue painottuu Euraasiassa voimakkaasti itään, vaikka pesintäaikaan sitä esiintyy sekä Ruotsin että Norjan pohjoisosissa. Syksyinen vaeltelu tuo kuurnat myös kaupunkilaisten ulottuville, ja pihlajanmarjasato määrää syksyisen esiintymisen keston.

Taviokuurnalla on siiven päällä kaksi selvästi erottuvaa valkeaa siipijuovaa.

Jos pihlajat tuottavat kunnon sadon, nämä marjalinnut jäävät ylitsevuotavan ravintoresurssin äärelle rastaitten ja tilhien tavoin. Taviokuurnat tonkivat punaisia marjoja nokka paksussa marjamallossa, sillä vain marjan pienikokoiset siemenet kelpaavat.

Maltonokat ovat hämmästyttävän kesyjä. Pihlajissa roikkuvat värikkäät linnut eivät juuri ihmistä pelkää.

Joinakin syksyinä Suomessa tavataan todennäköisesti idempää vaeltavia kuurnia. Ne tulevat arvaamatta, ja on aika lailla hämärän peitossa, mistä ne tulevat ja mihin katoavat aikanaan. Vaeltelu tunnetaan huonosti, kuten lajin esiintyminen muutoinkin.

Lintukirjallisuus väittää taviokuurnan pesimäkannan vaihtelevan voimakkaasti. Voi kuitenkin olla, että tässäkin erehdytään. On selvää, ettei pesintä onnistu joka vuonna yhtä hyvin, mutta voimakas vaihtelu ei nykyisellä kotiseudullani Inarissa tunnu todelliselta.

Ehkäpä pihlajanmarjasadon vaikutus ja itäiset vaeltajat antavat väärän kuvan pesimäkannasta. Laji on hiljaisen elintapansa takia vaikea löytää laskentalinjalta, eikä pesää ole helppo huomata. Veikin jokusen vuoden, ennen kuin aloin ymmärtää kuurnaa paremmin.

Ei pelkkä marjalintu

Inarin korkeudella taviokuurnaa pidetään ensimmäisenä muuttolintuna, vaikka ei oikein voi tietää, mistä nuo kevään varhaiset sanansaattajat tulevat. Taviokuurna ei ole tavanomaisin muuttolintu, mutta kyllä ne kuitenkin lokakuun lopulla aina häviävät, ja palaavat säännöllisesti helmikuun puolivälistä lähtien aidon muuttolinnun tavoin.

Olin kerran inarilaisen matkailuyrittäjän vetämällä laavuvaelluksella Hammaskairassa joskus huhtikuun alkupäivinä. Liikuimme poroilla ja yövyimme isossa umpilaavussa.

Yöt eivät enää pimentyneet kunnolla. Kevät oli tulossa, mutta muuttolintuja en vielä miettinyt, vaan päkättävät riekkokukot synnyttivät tunnelman aamun muuttaessa maiseman valoisemmaksi. Italialaiset kuorsasivat makuupusseissaan porotaljojen päällä.

Pakkanen rasahteli aamussa, ja mäntyvaltaisen Pontikkalammen ympäröimä havumetsä alkoi soida. Ikimäntyjen latvoista levisi pehmeä, soljuva sävel.

Kuului tuttuja vihellyksiä lintujen siirtyessä puista toisiin, ja sitten alkoi sointuva laulu. Se ei oikein ole säe, ei jatkuva purokaan, mutta kaunis ja niin täydellisesti Hammastunturin alkukevääseen sopiva ääni.

Kuurnat ovat hyvin seurallisia ja pitävät toisiinsa yhteyttä kirkkailla ja kuuluvilla kutsuäänillään.

Hiihtelin kantavan hangen ja pitkien suksien avuin lähemmäs ääniä. Hangelle varisi ohuita kuusen kärkisilmujen suojuksia. Siellä ne olivat latvassa, punaiset ja kellanvihreät.

Linnut päästivät jokusen vihellyksen ja lehahtivat kärkisilmujen kimppuun. Taviokuurnien vuodenkierron tärkeintä apetta, havupuiden silmuja, katosi kuurnien suihin, ja metsä eli. Taviokuurnia on aina pidetty pihlajan marjasadon mukaan eläjinä. Pihlajanmarjakausi on kuitenkin korkeintaan neljäsosa vuodenkierrosta. Pesintäkaudella kuurnat syövät monipuolisesti muuta kasvikuntaan painottuvaa ravintoa.

Kuurnat saapuvat pesimäpaikoille jo helmi–maaliskuussa, ja koiraat ehtivät laulaa pitkään ennen pesinnän alkamista.

Vuosituhannen vaihteessa tapahtui jotain yllättävää, kun taviokuurnat ilmestyivät auringonkukan­siementen kimppuun.

Kuulin, että Nuorgamissa oli talvehtinut taviokuurnia, mutta pidin sitä sattumana. Onhan uusia lajeja ruokinnoille ilmestynyt muitakin, ei tosin näin pohjoisessa.
Muutama vuosi myöhemmin Kaamasen Kievarin ruokinnalle Inarissa asettui taviokuurna, ja siitä vuosi eteenpäin havaintotietokanta Tiira kertoo niitä olleen jo joitain kymmeniä.

Nykyisin Inarin ja Hetan ruokintojen kymmenet linnut kuuluvat jo asiaan. Osa linnuista on selvästi samoja joka vuosi, sillä viime syksynäkin Inarissa vähintään yhdeksänvuotias rengasjalka tuli vanhoille paikoille tuttujen ruokatarjoilujen äärelle.

Huhtikuun alussa 2022 tapahtui jälleen jotain odottamatonta. Taviokuurnia oli käynyt Kittilän Pokassa ruokinnalla vain puolenkymmentä vuotta, kun eräänä aamuna jykevänokkaisia pitkäpyrstöjä oli piharuokinnalla noin kolmesataa.

Tähän sopii kerrankin lausahdus eikä siinä vielä kaikki: Linnut olivat yliystävällisiä ja laskeutuivat kädelle tai olkapäälle. Ne olivat päällekäyvän tuttavallisia. Mistä moinen määrä tuli, ja miksi ne käyttäytyivät oudosti? En ole ennen kuullut kädestä syövistä kuurnista.

Taas kävi ilmi vajavainen tietomme havumetsiemme helmestä.

Ruokinnoilla käyvä taviokuurna vaikuttaa olevan pohjoinen ilmiö, sillä ne eivät vieläkään käy ruokinnalla esimerkiksi Rovaniemellä, eteläisemmästä Suomesta puhumattakaan.

Voisi päätellä, että pohjoisessa ruokinnoilla innokkaina pupeltavat taviokuurnat ovat eri lintuja kuin eteläisemmässä Suomessa tavattavat.

Uutta tietoa salaperäisestä linnusta

Rengastus tai valopaikantimet voivat tuoda valaistusta lintujen vaelluksiin. Taviokuurnia ei ole rengastettu kovin paljon, kaikkina vuosina yhteensä noin 10 000.

Juuri nyt sodankyläläinen Laura Oinas tekee taviokuurnasta pro gradu -opinnäytettä Joensuun yliopistoon. Oinaan käsien kautta kulki viime keväänä yli 800 taviokuurnaa. Moisia määriä ole Suomessa ennen tutkittu. Tutkimus painottuu sulkasatoon ja lintujen iän ja sukupuolen määrittämiseen.

Ehkäpä jo vuoden päästä voimme todeta käsikirjojen saaneen lisää oleellista tietoa kuurnista kotimaisen rengastusaineiston pohjalta.