Tummat munuaisenmuotoiset simpukat ovat kuin yhteisestä sopimuksesta asettuneet tasaisin välein matalaan altaaseen, jossa virtaa vesi. Osa simpukoista on miltei soran pinnalla, mutta jotkut ovat kaivautuneet syvemmälle niin, että sora ulottuu puoliväliin uurteisia kuoria.

Kuoret ovat hieman raollaan, ja niiden välistä virrassa huljuu nilviäisen suu, kuin huulet, joita pitsimäinen rakenne reunustaa.

Raakut syövät. Veteen lisätty, ostereiden ruokintaan kehitetty kasviplanktontiiviste on tilattu Yhdysvalloista asti.

Raakut kuntoutukseen

Erittäin uhanalainen jokihelmisimpukka eli raakku menestyy vain tiettyjen lohikalojen rinnalla luonnontilaisissa joissa, joita on enää hyvin vähän. Useimmissa niistä ei ole enää nuoria simpukoita, vain vanhoja raakkuja. Yksilömäärät ovat laskeneet hälyttävän nopeasti.

Noin 120 tunnetusta raakkupopulaatiosta valtaosa elää pohjoisissa joissamme. Näistä kuitenkin vain kymmenkunta on sellaisia, joissa tapahtuu lisääntymistä: esimerkiksi Etelä-Suomen kahdeksasta raakkujoesta ehkä vain yhdessä on lisääntymiskykyinen kanta.

Raakkuja ei ole helppo huomata. Vesikiikari on oiva apu. Kuva: Tomi Setälä

Jyväskylän yliopiston professori Jouni Taskisen mukaan tässä piilee yksi raakun suojelun ongelmakohdista. Valtaosassa populaatioita nuorimmat yksilöt ovat jo vuosikymmeniä vanhoja. Laji vain on niin pitkäikäinen, että vaikka lisääntyminen loppuu, kanta ei ihan hetkessä häviä joesta.

”Alun perin oli tarkoitus, että Mustionjoen raakkujen glokidiotoukkia kerätään ja lähetetään kasvatettavaksi Norjaan. Suunnitelmat muuttuivat, kun huomattiin, ettei vedessä ole glokidioita. Raakut olivat laihoja ja vaisuja, eivätkä juuri reagoineet käsittelyyn. Kuorien päällä kasvoi runsaasti järvisientä ja levää”, tutkimusavustaja Hanna Suonia muistelee.

Raakut päätettiin ottaa Jyväskylän yliopiston Konneveden tutkimusasemalle kuntoutettaviksi. Samalla oli tarkoitus tutkia, saadaanko vanhat raakut lisääntymään altaissa.

Tutkimusasemalla on hoidettu syksystä 2016 asti muutamaa sataa huonokuntoista Mustionjoesta ja Ähtävänjoesta nostettua raakkua, ja syksyllä 2017 hoitoon tuotiin lisää raakkuja Karvianjoelta ja Isojoelta.

Esimerkiksi Isojoelta löydettiin enää vain muutamia kymmeniä raakkuja, pelastus tuli viime hetkellä.

Veden laadun ilmentäjä

Vanhimmat nykyisin elävät raakut ovat itsenäisyyttämme edeltävältä ajalta. Raakku elää yli satavuotiaaksi, ja Suomessakin on kuoren kasvurenkaita laskemalla määritetty yli 200-vuotiaita yksilöitä. Paljon on vettä virrannut näiden ikänestorien kidusten kautta, sillä vuorokaudessa raakku suodattaa jopa 50 litraa vettä.

Planktonia ja muuta kasviainesta ravinnokseen suodattaessaan raakku puhdistaa vettä, ja elinvoimaisissa raakkupuroissa vesi on kristallinkirkasta. Raakun esiintyminen kertoo luonnontilaisuudesta, ja laji onkin vesistön hyvän laadun indikaattori.

Ruokaillessaan raakku pulauttaa osan kasviaineksesta takaisin virtaan limapalleroina, jotka maistuvat hyvin vesiperhosten toukille. Lihavat toukka-apajat taas ovat lohikalojen mieleen. Raakku on avainlaji, joka vaikuttaa puron ekosysteemiin muokkaamalla elinympäristöä edesauttaen monen muun lajin selviytymistä samoissa vesissä.

Ihmeisiin ei raakkukaan pysty. Jos vesi sameutuu ja pohja liettyy, simpukoiden ravinnonotto hankaloituu. Erityisesti lisääntyminen vaikeutuu.

Tutkimusavustaja Hanna Suonia etsii raakkujen glokidiotoukkia. Kuva: Tomi Setälä

Lisääntyy vasta 15-vuotiaana

Kirkkaissakin vesissä raakun lisääntyminen on onnenkauppaa. Koirassimpukan alkukesästä virtaan vapauttamat siittiöt hedelmöittävät naarassimpukoiden kiduslehdillä olevat munasolut, jotka kehittyvät glokidiotoukiksi. Vain murto-osa toukista kehittyy simpukaksi asti, mutta raakku pelaakin isoilla panoksilla – naaras puhaltelee veteen kaksi miljoonaa toukkaa syksyn aikana.

Suuri panos on tarpeen, sillä ellei glokidiotoukka löydä omaa isäntäkalaansa, taimenta tai lohta, sen peli on pelattu. Toukat, jotka löytävät sopivan isäntäkalan, kiinnittyvät kalan kiduksiin, jossa ne loisivat talven yli kehittyen pikkusimpukoiksi. Mikä tahansa lohikala ei kelpaa, sillä jokaisella raakkupopulaatiolla on oma isäntälajinsa, jonka kiduksissa ne ovat sopeutuneet loisimaan.

”Isäntäkalan valintaan vaikuttavat tekijät ovat geneettisiä. Olemme testanneet asiaa infektoimalla tietyn raakkujoukon glokidioilla sekä lohia että taimenia. Glokidiot voivat tarttua molempiin lajeihin, mutta tulos on parempi omalla isäntäkalalla. Toukat myös kasvavat paremmin suosimansa lajin kiduksilla”, professori Taskinen kertoo.

Kirkkaissakin vesissä raakun lisääntyminen on onnenkauppaa.

Vaikka isäntäkala ei loisimisesta häiriinny, se kehittää toukille immuniteetin. Toukkien onkin löydettävä yksilö, jota ei ole aiemmin loisittu: käytännössä vain saman tai edellisen vuoden kalanpoikaset sopivat isänniksi.

Seuraavana kesänä pikkusimpukoiksi kehittyneet alkiot pudottautuvat kalan kiduksilta joenpohjaan. Jos ne sattuvat putoamaan sopivalle sorapohjalle, ne kaivautuvat soraan kasvamaan useaksi vuodeksi. Kun pikkusimpukat ovat kyllin isoja, ne nousevat soran pintaan, jossa kasvu jatkuu vielä noin 15 vuotta ennen kuin raakut ovat lisääntymiskykyisiä.

Raakku on koko maailmassa luokiteltu erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Ennen rauhoitusta ensimmäisenä selkärangattomana lajina vuonna 1955 raakkukantaa verotti helmenkalastus. Helmimuodostuman löytääkseen piti avata 500–1000 simpukkaa, ja täydellinen huippuhelmi saattoi vaatia jopa 10 000 simpukan nostamisen. Todellinen suurtuho tapahtui kuitenkin vasta rauhoituksen jälkeen, kun jokia ruopattiin tukin­uiton tarpeisiin ja valjastettiin energiantuotantoon.

Vapaiksi jääneissä joissa ongelmaksi muodostuivat laajamittaiset suo- ja metsäojitukset, jotka lisäsivät kiintoaineksen ja humuksen valumista jokiin. Pohjaan sedimentoituva aines tukkii pohjasoraikkoja, jolloin sorassa kehittyvät pikkusimpukat kuolevat hapenpuutteeseen.

Sähkökalastusta ja vesinäytteitä

Kaikki hyvin lisääntyvät raakkupopulaatiot löytyvät pohjoisista erämaajoista.

Moni esiintymä on pirstoutunut pieniksi osapopulaatioiksi. Raakut eivät pidä meteliä itsestään, ja kivien väliin kiilautuneita tai soraan kaivautuneita simpukoita on vaikea havaita sukeltamalla.

”Olen täysin varma, että lisää raakkuesiintymiä löydetään. Esimerkiksi Kemijoen valuma-aluetta ei ole vielä tutkittu kokonaan, ja myös Koke­mäenjoen valuma-alue vaikuttaa lupaavalta”, Jouni Taskinen pohtii.

Mikroskooppikuvassa 100-vuotiaiden Isojoen raakkujen glokidioita. Kuva: Tomi Setälä

Ennen sukeltamista potentiaalisia raakkuvesiä kannattaa haarukoida koekalastuksen tai vesinäytteen perusteella. Jos sähkökalastuksessa lohikalojen kiduksista löytyy glokidioita, on joessa myös raakkuja. Glokidiot voidaan kevätkesällä havaita paljaallakin silmällä tutkimuksen ajaksi tainnutettujen kalojen kiduksista ilman, että arvokkaita isäntäkaloja tarvitsee tappaa.

”Kun Iijoen alueella tutkittiin sähkökalastamalla 40 puroa, löydettiin kolme ennestään tuntematonta raakkupopulaatiota”, Taskinen kertoo.

Pelkästä vesinäytteestäkin voidaan löytää raakun dna:ta, jos esiintymä on riittävän lähellä näytteenottopaikkaa. Ympäristö-dna:n tutkiminen voi paljastaa myös raakkujen soraan kaivautuneet nuoruusvaiheet.

Sabrina Nykänen ja Panu Oulasvirta tutkimassa Turkimusojaa Hämeenkyrössä. Kuva: Tomi Setälä

Paikkatieto kartoitusapuna

Turkimusojan pohjasora näkyy. Vesi on kirkasta, mutta sitä on vähän, vain kymmenisen senttiä. Etelä-Suomen ehkä ainoa lisääntymiskykyinen raakkukanta asuu täällä, pikkupurossa Pirkanmaalla.

Vuonna 2014 puroaktiivi Matti Rintala löysi Hämeenkyrön Turkimusojasta tumman, kämmenenkokoisen kuoren. Kuori todettiin raakuksi, ja lisäselvityksissä löydettiin 1800 yksilön populaatio. Erityisen arvokkaaksi löytö osoittautui, kun koekalastuksissa taimenten kiduksista löydettiin raakun glokidiotoukkia.

Historiankirjoista löytyy mainintoja Turkimusojan helmenkalastuksesta vielä 1700-luvulta. Raakut ovat eläneet hiljais­eloa 4,5 kilometriä pitkän puron pohjalla satoja vuosia, vaikka puro kulkee asutuksen keskellä Kyröskosken taajaman läpi.

Raakut ovat eläneet hiljais­eloa puron pohjalla satoja vuosia.

Raakkuja esiintyy vajaan kilometrin matkalla, sillä alajuoksulla joenpohja on liettynyt. Nyt uomasta on tehty rauhoituspäätös.

”Hämeenkyrössä on melko pienellä alueella kolme raakkujokea, siis lähes puolet Etelä-Suomen kahdeksasta tunnetusta raakkujoesta”, Kadonneen helmen metsästys -hankkeen koordinaattori Sabrina Nykänen kertoo. EKO­energia -verkoston tukemassa hankkeessa on seulottu eri viranomaislähteistä koottujen paikkatietomuuttujien perusteella potentiaalisia raakkujokia.

”Vertailemalla tunnettujen raakkujokien ympäristömuuttujia voidaan rajalliset tutkimusresurssit kohdistaa lupaavimpiin kohteisiin”, Nykänen kertoo. Raakuille olennaisia tekijöitä näyttävät taimenen esiintymisen lisäksi olevan esimerkiksi pohjavesivaikutteisuus, sopiva sorapohja ja uoman yläpuolinen järvi, joka takaa veden riittävyyden uomassa myös kuivina aikoina.

Ennen Turkimusojan löytöä Pirkanmaalta tunnettiin kaksi raakkujokea: Ruonanjoki ja Pinsiön-Matalusjoki. Myös Pin­siön-Matalusjoesta on taimenien kiduksista löydetty glokidiotia, mutta ei alle 20-vuotiaita raakkuja. Joen raakut siis lisääntyvät, mutta liettymisen takia pikkusimpukat eivät selviydy kasvuiästään hapettomalla pohjalla.

Raakku on rauhoitettu laji, ja sen käsittely vaatii luvan. Kuva: Tomi Setälä

Eriytyneet raakkukannat

Simpukka-asiantuntija Panu Oulasvirta on opastamassa Nykästä simpukoiden tunnistamisessa ja käsittelyssä.

”Turkimusojan raakut ovat pieniä ja raakuiksi epätyypillisen pyöreitä. Ei tarkalleen tiedetä miksi, mutta ympäristötekijät vaikuttavat taustalla: puro on pieni, ja sen varrella on esimerkiksi useita rautalähteitä”, Oulasvirta kertoo.

Raakut ovat myös melko hajallaan, yksi siellä, toinen tuolla kivien välissä.

Oulasvirta on ottanut Turkimusojan ja Ruonanjoen pohjasta näytteitä happitilanteen tutkimiseksi ja lokakuussa on tarkoitus inventoida Turkimusojan raakut. Pirkanmaan Ely-keskus on myös tilannut Oulasvirralta selvityksen raakkujen tukikasvattamisesta altaissa. Selvitystä varten Oulasvirta on vieraillut Euroopassa useilla kasvatuslaitoksilla ja perehtynyt niiden menetelmiin.

”Suomeen tarvitaan oma laitos, tai oikeastaan useampia: Etelä-Suomen kannoille oma ja pohjoisille raakuille toinen. Norjassa Bergenin yliopiston laitos on valtiorahoitteinen, kuten sen pitäisi erityistä suojelua vaativan lajin kohdalla olla Suomessakin.”

Joskus ajateltiin, että parasta raakkujen suojelua on, jos niistä ei kerrota kenellekään. Tämä tie on nyt käyty loppuun.

Pirkanmaalla Kolmen helmen joet -hanke lähti ratkomaan tilannetta toisesta päästä: raakkujokien tutkimisen ohella on pidetty yleisötilaisuuksia, ja kouluissa on esitelmöity raakusta. Paikallisessa ammattioppilaitoksessa raakuista on tehty 3D-mallinnuksia, joten yleisötilaisuuksissa raakkua on päässyt hypistelemään ihan luvan kanssa. Koululaisten tekemistä raakkutöistä ja -esitelmistä on myös koottu alueella kiertävä näyttely.

100-vuotiaat lisääntyvät!

Konneveden asemalla vastaanotto on suorastaan hilpeä. Käyntimme kunniaksi ensimmäinen Ähtävänjoen raakku on pulauttanut veteen glokidioita. Isojoen raakuista muutama on ollut asialla jo pari päivää aiemmin.

”Tämä on historiallista, ensimmäistä kertaa Suomessa raakut ovat lisääntyneet altaissa. Näistä ainakin Ähtävänjoen kanta on sellainen, joka ei ole tuottanut toukkia luonnossa enää kymmeneen vuoteen. Olemme saaneet olosuhteet sellaisiksi, että raakkujen kutu onnistuu altaissamme, ja mikä tärkeintä, myös niiden menetetty lisääntymiskyky näyttää palautuvan”, ilakoi professori Jouni Taskinen.

”Ensimmäistä kertaa Suomessa raakut ovat lisääntyneet altaissa.”

Mikroskoopissa näkyy pyöreitä ryppäitä. Kussakin pallerossa on erotettavissa kuorien puolikkaat, tai niiden alut. Palleroiden sisällä näkyy myös liikettä. Vaikka glokidiot ovat vielä pieniä, ne ovat elinkykyisiä.

Isojoen satavuotiaiksi arvioituja raakkuja on jäljellä alle sata, kun elinkykyisen populaation alarajaksi arvioidaan yleensä 500 yksilöä. Isojoen raakut ovat olleet hoidossa vasta vuoden.

”Kyllähän tämä on helpotus. Mustionjoen ja Ähtävänjoen raakut ovat olleet hoidossa jo kaksi vuotta, mutta eivät ole tuottaneet vielä glokidioita. Nyt ainakin tiedetään, että lisääntyminen on mahdollista”, tutkimusavustaja Hanna Suonia iloitsee.

Yhden raakun viereen on ilmestynyt vaaleaa limaa. Glokidioita! Jo toinen ähtäväläinen on asialla. Suonia ottaa tavaran talteen pipetillä ja laittaa raakun viereen metallisen merkkitikun.

Altaat ovat nyt kovin erinäköisiä kuin toissa talvena. Raakut ovat kerääntyneet pieniksi ryhmiksi, ja niihin on tarrautunut virrassa huljuvia hentoisia rusehtavia pussukoita. Altaiden vesi tulee paikallisesta vesistöstä, ja sen mukana altaisiin on kulkeutunut myös monia hyönteisiä, kuten vesiperhosen toukkia pyyntiverkkoineen.

”Nyt lisääntymisaikana altaita ei siivota, etteivät raakut häiriinny. Muina aikoina kuoria harjataan ja soraa pestään säännöllisin väliajoin”, Suonia kertoo. Jos glokidioita saadaan kerättyä tarpeeksi, osa lähetetään Norjaan kasvatettavaksi ja osalla infektoidaan tutkimusaseman omia lohikaloja. Samalla tutkitaan, mitä isäntäkalaa kukin kanta suosii. Myös leväkasvatus on suunnitteilla.

Raakku on rauhoitettu laji, ja sen käsittely vaatii luvan. Kuva: Tomi Setälä

Raakut saavat suojeluohjelman

Taskisella on muitakin ilouutisia: häntä on pyydetty mukaan työryhmään, joka suunnittelee raakunsuojeluohjelmaa.

Ympäristöneuvos Esko Hyvärinen ympäristöministeriöstä vahvistaa asian: ”Kyllä, työryhmää kootaan. Työryhmän tehtävänä on laatia jokihelmisimpukan suojelun strategia ja toimenpideohjelma. Ohjelman on tarkoitus valmistua vuoden 2019 loppuun mennessä.”

Tuleeko raakkujen tukikasvattaminen osaksi suojeluohjelmaa?

”Työryhmä tarkastelee myös tätä. Raakun suojelussa keinovalikoimaa on tarkasteltava esiintymäkohtaisesti”, Hyvärinen kertoo sähköpostitse.

Huonossa jamassa olevien raakku­jokien osalta ainoa pelastus voi olla raakkujen kerääminen turvaan odottamaan parempia aikoja, ikään kuin Nooan Arkkiin. Vedenlaadultaan paremmilla kohteilla kantaa voitaisiin vahvistaa tuki-istutuksilla.

Konnevedellä raakkujen kasvatusta on harjoiteltu Iijoen raakkujen glokidiotoukilla, ja tulostakin on jo tullut.

”Iijoen alueen raakkuja on tutkittu jo kauan, ja tiesimme, milloin ne laskevat glokidioita veteen. Käytännössä raakku nostetaan vesisankoon, jonne se laskee toukkiaan. Sitten raakku palautetaan joen pohjaan”, Taskinen kertoo.

”Asemalla toukat lasketaan taimen­altaisiin, jotta ne tarttuisivat taimenten kiduksiin.”

Seuraavana kesänä taimenilla kehittyneet pikkusimpukat pudottautuvat altaiden pohjalle. Ne voidaan silloin vapauttaa jokiin tai niitä voidaan kasvattaa vielä vähän suuremmiksi, jolloin ne selviävät luonnonjoessa paremmin.

Norjassa on todettu, että pikkusimpukat voivat kasvaa altaissa jopa tuplasti nopeammin kuin luonnonvesissä. Ideaaliolot ja helppo ravinnonsaanti voivat olla myös riski, sillä simpukat voivat laitostua.

”Norjassa havaittiin, että altaassa ruokittujen nopeasti kasvaneiden pikkuraakkujen suoli oli lyhyempi kuin luonnonvesissä kasvaneilla. Pikkusimpukoita pitääkin valmentaa karuihin luonnonoloihin paastolla, eli vähän ra­joit­taa ruokintaa ennen vapautusta”, Taskinen kuvailee.

Tutkimustyö tuottaa jatkuvasti lisää tietoa. Erilaiset hankkeet ja apurahat mahdollistavat työn väliaikaisesti, mutta pysyvämpiä ratkaisuja tarvitaan: suojeluohjelma tulee viime hetkillä. Raakun elinmahdollisuuksien palauttaminen vaatii tahtoa ja yhteistyötä.

Kirjoittaja on vapaa luontotoimittaja.

joetjokihelmisimpukkaraakkusuojeluvirtavedet

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!