Teksti ja kuvat: Paula Humberg

Sade ropisi muuttolaatikoihin, kun kannoin niitä sisään uuteen talooni. Olin juuri palannut kuukauden mittaiselta matkalta Namibiasta, ja kengissä ja korvissa rahisi vielä hiekkamyrskyn jäljiltä. Aavikon kuivuus oli vaihtunut yli polvenkorkuiseen vuohenputkimereen, jossa seisoi köynnösten verhoama hirsitalo. Jyrkkään rinteeseen rakennettu talo näytti valtavalta ja oli niin huonokuntoinen, että mieleen hiipi paniikki.

Remontti alkoi heti salaojituksella. Kokemattomana puutarhurina en ymmärtänyt, että seinänvierustan vetisessä kukkapenkissä olisi saattanut olla rikkaruohojen tukahduttamia perinneperennoja, jotka olisin voinut pelastaa. Hätäinen tunnelma laantui kuitenkin seuraavaan kevääseen mennessä. Kiertelin pihalla päivittäin ja kartoitin lajistoa. Talon varjostamassa pohjoisrinteessä lumi suli hitaasti, ja mikroilmasto pysyi kosteanviileänä läpi kesän. Lehtomaiseen kasvillisuuteen kuului mustakonnanmarjaa ja erilaisia saniaisia. Suurten kotkansiipien lomasta löytyi yllätys: piha oli täynnä viinimäkikotiloita, jotka kevään lämmön ja kosteuden houkuttelemina lipuivat esiin koloistaan.

Kuulin, että viinimäkikotiloista voi olla hyötyä lehtokotiloiden torjunnassa, joten siirtelin niitä kulkureiteiltä turvaan, ja jätin kasvijätteitä maatuviin kasoihin. Sympaattiset kotilot saivat liikkua melko vapaasti myös kasvimaallani, ja aina sateen jälkeen niitä vaikutti olevan kaikkialla. Yritin huomioida muidenkin eläinten tarpeet rakentamalla piilo- ja juomapaikkoja. Liikuin ulkona hiljaa – ainakin muulloin kuin sirkkelöidessä ja vasaroidessa.

Varovaisista askelista huolimatta kengän alla joskus rusahti.

Tuohon ääneen tiivistyy monia pihan omistamiseen liittyviä ristiriitaisia tunteita. Ymmärsin, että mitä rikkaampaa luontoa onnistuin pihallani vaalimaan, sitä vaikeampaa sitä oli olla häiritsemättä ja jopa tuhoamatta. On tietysti luonnonmukaisempaa talloa silloin tällöin jokin otus kuin asvaltoida koko piha, mutta silti vastuu tuntui joskus raskaalta. Oli huolehdittava, ettei vesi tai ruoka lopu, ja että linnunpöntöt pysyivät asuinkelpoisina.

Välillä oli reagoitava pulaan joutuneisiin eläimiin. Kun talvella kuulin äkkinäisen tömähdyksen, kiirehdin katsomaan, näkyykö ikkunaruuduissa punaisia höyheniä. Tuntemattomaksi jääneestä syystä laseihin törmänneet linnut olivat usein punatulkkuja, vaikka pihalla liikkui paljon muitakin lajeja. Onneksi tulkut yleensä selvisivät törmäyksestä. Silti tunsin huonoa omaatuntoa, kun en onnistunut estämään kaikkia ikäviä tilanteita.

Minusta ei tullut mitään Disney-elokuvan hahmoa, jonka kädestä jänikset syövät, ja joka ratkaisee kukkapenkkinsä myyräongelman lempeällä torumisella. Luonto herätti paitsi loputonta kiinnostusta, myös turhautumista.

Pihalla pesivien lintujen takia remontin aikataulu ei aina pitänyt. Oliko järkevää siirtää talon maalausta, kun lykkäyksen syynä olleet sepelkyyhkynpoikaset kuitenkin löytyivät maasta kuolleina? Ehdin seurata niiden kasvua juuri ja juuri lentokykyisiksi, kunnes jotain meni pieleen. Myös mustapääkerttujen pesä hiljeni yllättäen, ehkä naapuruston kissojen takia. Raja oli vedettävä johonkin, koska aina remonttia ei voinut siirtää.

Toisinaan romanttinen harmonia ei todellakaan toteutunut, kuten silloin kun karkotin kasvihuoneen lattiaan ilmestyneen ison ampiaispesän asukkaat imuroimalla ne. Naakkojen kanssa kävin lähes avointa sotaa, jossa katolle heittelemäni kävyt toimittivat käsikranaattien virkaa. Vaikutus tosin oli mitätön: älykkäät linnut oppivat pian, ettei kattopeltiin kopisevia käpyjä tarvitse pelätä. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi jo osittain rakennettujen pesien tuhoaminen, ja katolta kuului tyytymätöntä mekkalointia vielä pitkään piippujen verkottamisen jälkeen.

Naakat lähtivät lopulta samoihin aikoihin, jolloin päätin itsekin muuttaa pois. En ehtinyt rakentaa niille seuraavaksi kevääksi pönttöjä, eivätkä ne ehkä olisi niitä huolineet tai arvostaneetkaan. Talossa asumieni kymmenen vuoden aikana olin tottunut siihen, että pohjimmiltani olen luonnolle aika turha.
Remontti valmistui, ja pieni pala rakennushistoriaa säilyi, mutta pihan eläimille paras vaihtoehto olisi ehkä ollut, että talo olisi jätetty autioitumaan ja puutarha kasvamaan umpeen. Mietin, kuinka pihaluonnolle käy uusien asukkaiden muutettua taloon.

Talo tuntui tyhjältä naakkojen hiljennyttyä, mutta viimeisenä syksynä pelastin vielä yhden sisälle eksyneen eläimen.

Normaalisti ullakolla ja kellarissa viihtyvä pohjanlepakko oli ehkä yöperhosta seuratessaan tullut ikkunasta sisään. Lepakko lensi ensin muuttolaatikoiden yllä villiä kahdeksikkoa ja laskeutui sitten nurkkaan, josta sain napattua sen haaviin. Se säksätti kimeästi koko matkan ulos ja hävisi heti haavin auettua pimeälle taivaalle.

Tiesin, että suurin huolenaiheeni tulisi olemaan, miten itse sopeudun kerrostaloon.