Suomen Luonto 6/2024 Luonto

Siili, mäyrä, orava ja muut oudot uimamaisterit – ihminen ei ole ainoa laji joka ui huvikseen

Maaeläinten joukossa on innokkaita uimareita, mutta osan uimataito on vielä mysteeri. Me kaikki uimme kuitenkin samoista syistä.

12.6.2024Teksti: Mari Pihlajaniemi

Olemme Aikakausmedian Edit-kilpailussa shortlistalla! Toimittaja Mari Pihlajaniemi on kolmen parhaan joukossa ehdolla vuoden aikakausmediatoimittajaksi 2024. Tämä juttu on toinen tekstinäytteistä, joilla ilmoitimme hänet mukaan kisaan.

Se on yhtä aikaa viileää ja lämmintä. Pinnassa aurinko on porottanut sen lempeäksi, mutta jos laskee varpaat lähelle pohjaa, tuntee kylmän puraisun. Se liikkuu ympärillä. Kun sulkee silmänsä ja antaa kehon painua hetkeksi pinnan alle, korvissa soi vaimea kohina ja solina. Vesi on oma maailmansa, ja kesällä se maailma on hetken myös meidän maaeläinten.

Vesistöt houkuttelevat monenlaisia liikkujia, kaksijalkaisia, nelijalkaisia, siivekkäitä ja etenkin kaikkia niitä, joilla on varpaiden väleissä räpylät.

”Olimme 1990-luvun alussa loppusyksyllä Kemiössä merellä kalastamassa. Oli peilityyntä, ja ehkä kilometrin päässä vedessä liikkui hiljalleen jokin, joka näytti lähinnä ruskean kirjavalta karvalakilta, joka kellui ja ui vieläpä tosi korkealla, korkkimaisesti. Otus oli iso, Hrustsevin Kekkoselle lahjoittaman karvalakin kokoluokkaa tai isompi. Pitkän pähkäilyn ja kiikaroinnin päätteeksi pidimme sitä supikoirana.”

Haluan selvittää erilaisten uimareiden kykyjä, ja aloitan kysymällä retkeileviltä ystäviltäni, millaisiin outoihin otuksiin he ovat vesillä liikkuessaan törmänneet.

Karhut uivat pitkiäkin matkoja, esimerkiksi mantereelta saarille. Kuva Jaana Kotamäki.

Kelluvan karvalakin lisäksi saan lukea monista muistakin hauskoista kohtaamisista.

Yksi oli päässyt soutamaan komeasarvisen metsäpeuran vierellä Kuhmossa. Metsäpeura oli voittanut kilvan, sillä soutajat eivät olleet halunneet häiritä sitä liikaa. Toinen kertoi nähneensä mäyrän vesillä, ja kuulemma raitanaama ui todella hyvin. Erään kanootin editse oli melontareissulla uinut karhu, ja kotona pihalampeen oli pudonnut omenapuusta orava, joka oli kauhonut taitavasti takaisin maihin.

Osaavatko kaikki uida?

Kysymys on vaikea, ja asiaa on tutkittu yllättävän vähän. Intendentti Marko Haapakoski Ähtärin eläinpuistosta lupautuu auttamaan selvitystyössäni sekä kaivamalla tieteellistä tietoa aiheesta että kertomalla omia kokemuksiaan maaeläinten uimataidoista eläintarhaolosuhteissa.

Haapakoski on ekologi, ja on tutkijanurallaan selvittänyt muun muassa myyrien ja lumikoiden lisääntymisbiologiaa. Sekä myyrät että näätäeläimet osaavat uida. Lumikkoa Haapakoski ei muista vedessä nähneensä, mutta yleisesti ottaen näätäeläimet ovat taitavia uimareita.

Näätäeläinten joukosta etenkin saukko, minkki, vesikko ja hilleri ovat oikeita vesipetoja. Muut maanisäkkäät uivat pääasiassa ”koiraa”, eli etenevät vedessä samalla tyylillä kuin maallakin. Minkki ja saukko uivat kuten monet merinisäkkäät: ne pitävät etutassujaan virtaviivaisesti ruumiin sivuilla ja käyttävät takajalkojaan räpylöinä tehden niillä uintipotkut.

Saukko etenee vedessä samalla tyylillä kuin merinisäkkäät. Kuva Benjam Pöntinen.

Myyrien ja muiden pikkunisäkkäiden uimareissuja myyrätutkija on päässyt todistamaan luonnossa.

”Myyräporukkahan on hyviä uimaan, ja esimerkiksi sopulit saattavat uida pitkiäkin matkoja järvenselkien yli”, Haapakoski kertoo.

Sopulit ovat taitavia uimareita, mutta ne eivät kestä aallokkoa. Pieni eläin joutuu helposti ongelmiin jo pienissäkin aalloissa. Siksi sopulit eivät mielellään lähde tuulisella kelillä uimaan, mutta toisinaan tuulen nousu yllättää ne kesken matkan. Kun pohjoisessa eletään sopulikannan huippuvuosia ja pikkuotukset ovat sankoin joukoin liikkeellä, vesistöjen rannoilta voi löytyä tuulisen yön jälkeen valtavia määriä kuolleita tunturisopuleita.

Tyynellä kelillä nämä sitkeät pienet oranssinmustat uimarit saattavat kauhoa kilometrejä, ja niitä on nähty etenemässä jopa keskellä Kilpisjärven leveintä selkää.

Pikkunisäkkäissä on myös täysin vesielementtiin erikoistuneita lajeja, kuten vesimyyrä ja vesipäästäinen. Vesipäästäisellä on rivi jäykkiä karvoja takajalkojensa ulkosyrjällä. Ne toimivat räpylöiden tavoin. Eläimen tiheän turkin sisällä oleva ilma kelluttaa sitä hyvin, joten kun se haluaa sukeltaa, sen täytyy hypätä veteen kuin uimahyppääjä. Uintityyliltään vesipäästäinen muistuttaa saukkoa ja muita suurempia mestariuimareita.

Haapakoski muistelee itse nähneensä pikkunisäkkäiden lisäksi luonnonvesissä uimassa erilaisia sorkkaeläimiä. Karhuistakin häneltä löytyy havaintoja.

”Karhut uivat hyvin. Väitöskirjaohjaajallani oli aikoinaan GPS-pannoilla merkittyjä karhuja, niillä tehtiin silloin lähestymistutkimuksia. Havaitsimme monta kertaa, että pantakarhu oli käynyt saarissa. Ne olivat sellaisia paikkoja, että luultavasti otus oli vain huvikseen uinut sinne.”

Tunturisopuli on tyynessä vedessä sitkeä uimari, mutta joutuu ongelmiin aallokossa. Kuva Harri Nurminen.

Myös kauriit ja peurat uivat usein, vaikka niiden vauhti ei välttämättä päätä huimaa. Esimerkiksi metsäkauris ei saa ohuilla jaloillaan aikaan kovin kummoista uintipotkua. Kauriit uivat samalla tavalla kuin kävelevät ja juoksevat maalla.

Maalla elävät linnutkaan eivät joudu veden varassa heti pulaan. Lintuharrastajakaverini ovat todistaneet muun muassa petolintujen dramaattisia uintiretkiä:

”Näin kerran merikotkan uimassa. Se nappasi niin ison kalan Varanginvuonosta, ettei jaksanut nostaa sitä ylös. Jotenkin se sai kauhottua rantaan, nousi kivelle, söi kalansa ja kuivatteli sitten kuin merimetso.”

”Nuori kanahaukka iski haahkanaaraaseen muutaman kymmenen metrin päässä rannasta Paraisten Jurmossa. Taistelu kesti piinallisen pitkään. Haahka yritti sukeltaa ja räpytellä pakoon, ja kookkaana lintuna vei välillä haukkaa mukanaan. Sitten taas haukka piti sitä kynsissään veden alla ja kauhoi kohti saaren rantaa. Pitkän taistelun jälkeen haukka pääsi rantaan litimärkänä, haahka oli tässä vaiheessa jo menehtynyt.”

Jopa pikkulinnut pystyvät räpiköimään lyhyitä matkoja. Niiden ongelmaksi muodostuu höyhenpeitteen kastuminen. Jos höyhenet kastuvat pohjia myöten, pieniä otuksia uhkaa nopeasti kylmettyminen.

Myös pitkävillaisilla nisäkkäillä, kuten lampailla ja alpakoilla, märkä turkki on ongelma. Keritty lammas saattaa uida sujuvasti, mutta kerimätön villa painaa vettyneenä niin paljon, että täydessä turkissa pinnalla pysyminen voi olla lampaalle liian raskasta.

Rantakäärme on taitava uimari, joka etenee vesielementissä notkealla tyylillä. Kuva Benjam Pöntinen.

Maailman huonoin uimari?

Suomen eläimistä Haapakoskelle ei tule mieleen ainuttakaan, joka ei osaisi uida lainkaan. Esimerkiksi siili on ihan hyvä uimaan, vaikka se ei ruumiinrakenteensa perusteella siltä oikein vaikuta.

”Lepakot eivät välttämättä ole kovin hääppöisiä uimareita, mutta kyllä nekin jollain lailla siihen pystyvät. Tosin tästäkin tieto on vähän epämääräistä”, Haapakoski kertoo.

Muualla maailmassa on yksi nisäkäs, josta elää sitkeä legenda täydellisestä uimataidottomuudesta: kirahvi. Kirahvin taidoista – suuntaan tai toiseen – ei ole kuitenkaan olemassa suoria todisteita.

Haapakoski kertoo, että luonnossa elävistä kirahveista on olemassa kuvia, joissa ne ovat kaulaa myöten vedessä, mutta kuvien perusteella ei pysty sanomaan, ovatko eläinten jalat pohjassa vai eivät.

Tutkijat ovat mallintaneet matemaattisesti kirahvin pysymistä pinnalla, ja tulleet laskelmissaan siihen tulokseen, että uiminen lienee jopa näille pitkäkauloille mahdollista, mutta todennäköisesti ne ovat hommassa varsin huonoja.

Onko huonoin sittenkin ihminen?

Valtaosa nisäkkäiden poikasista osaa uida jo heti pienenä. Kun ne osaavat juosta, ne osaavat uidakin, sillä ne painelevat vedessä samalla tyylillä kuin maalla.

Simpanssit, gorillat, orangit ja ihmiset ovat tutkimusten perusteella poikkeus sääntöön. Ihmisapinat saattavat luonnossa välttää vettä niin paljon, että ne eivät opi koskaan uimaan. Haapakosken mukaan on olemassa tutkimustietoa siitä, että ihmisapinat eivät uisi lainkaan, mutta toisaalta esimerkiksi ihmisten kasvattamat simpanssinpoikaset oppivat, kun niitä siihen varta vasten opetetaan.

”Ihmisen seurassa ne voivat tottua ensin matalassa vedessä lumpsaamaan, itseluottamus vahvistuu, ja lopulta ne oppivat taidon”, hän kertoo.

Muissa apinoissa sen sijaan on hyvinkin taitavia uimamaistereita: esimerkiksi japaninmakakit viettävät todella paljon aikaa vedessä ja ovat luonnossakin erinomaisia uimareita.

Entä ihmiset, milloin ihmislaji ryhtyi uimaan, ja onko nykyihminen hommassa lahjakas vai lahjaton?

Monet maaeläimet saalistavat vesien vakituisia asukkaita, kuten ahvenia ja muita kaloja. Kuva Benjam Pöntinen

Ihmislajien elinympäristöjä tutkiva apulaisprofessori Miikka Tallavaara Helsingin yliopistosta kertoo, että Suomen kansatieteellisten aineistojen perusteella uimataitomme ei ole ollut kovin kaksinen. Vaikuttaa siltä, että suomalaisessa talonpoikaiskulttuurissa ei uimisella loistettu.

”Kaikenlaiset varoittelut ja pelottelut vesihiisistä ja näkeistä liittyvät todennäköisesti tähän. Taitoa ei ole ollut, ei lapsilla eikä aikuisilla. Toki jotkut ovat varmasti osanneet uida, mutta se ei ole ollut niin yleistä kuin nykyään”, Tallavaara kertoo.

Uiminen sujuu ihmisvauvoilta luontaisesti, mutta taito katoaa, ellei sitä pidetä yllä. Ihmisten ja monien muiden maaeläinten välinen ero piilee siinä, että ihminen on riippuvainen opitusta.

”Jos yhteisössä ei ole vahvaa perinnettä ja kulttuuria, jossa uidaan ja ollaan sinut vesielementin kanssa, silloin ihminen on huono uimari. Toisaalta jos ihmistä opetetaan, se pystyy hyvinkin pitkiin uintimatkoihin”, Tallavaara sanoo.

Poro lähdössä uimaan Nuorgamissa. Kuva Eemeli Peltonen / Vastavalo

Uimataito lienee siis paikkasidonnaista, ja ihmisten kyvyt vaihtelevat suuresti sekä kulttuurien että alueiden välillä. Esimerkiksi Kaakkois-Aasiasta on olemassa geneettistä aineistoa ihmisyhteisöistä, joissa sukelletaan paljon, kalastetaan ja kerätään simpukoita sekä äyriäisiä.

”Heillä on kyky pysyä hyvin pitkään sukelluksissa, ja kyvyllä on pitkälle ulottuva geneettinen tausta. Vesiympäristön käyttöön liittyvät sopeumat voivat siis mennä geenien tasolle asti, ja jotkut ihmiset ovat tosiaan kuin kalat vedessä”, Tallavaara kertoo.

Samassa liemessä

Retkeilevät kaverini kertoivat myös kohtaamisista, joissa he olivat olleet uimasilla yhdessä toisten lajien kanssa: vesiskorpioni serkusten uintiretkellä, pulikoiminen Virossa vihersammakoiden kanssa, mutut näykkimässä jalkojen ihoa tunturijärvessä, käärmeitä, vesihämähäkkejä, leppäkerttuja, majavia.

Vesistöt houkuttelevat elämää luokseen.

Maaeläimet hakeutuvat sankoin joukoin veden äärelle hankkimaan ravintoa. Myös ihmislajit oppivat etsimään vesistöistä ruokaa jo varhain. Ihmiset söivät sekä pinnan alta löytyviä lajeja että muita veden houkuttamia maaeläimiä.

Esihistoriallisten ihmisten uimataidosta ei tiedetä mitään, mutta vesistöjä hyödyntäviä kulttuureja löytyy jo kaukaa nykyihmistä edeltävältä ajalta.

Veteen joutunut ampiainen on lähellä päätyä särjen evääksi. Maan ja veden ravintoketjut linkittyvät toisiinsa. Kuva Benjam Pöntinen

Lähes kaksi miljoonaa vuotta sitten Afrikassa Turkanajärven alueella pystyihminen, Homo erectus, työsti kivityökaluilla vedessä elävien nisäkkäiden ja matelijoiden luita. Gibraltarin alueella neandertalinihmiset söivät kymmeniä tuhansia vuosia sitten niin hylkeitä, kaloja kuin simpukoitakin. Indonesian Jaavalta joki- suistojen mangrovemetsistä on löytynyt simpukankuoria, joissa on ilmeisesti ihmisen noin miljoona vuotta sitten tekemiä reikiä.

Myös varhaiset Pohjolan asukkaat olivat sinut vesielementin kanssa.

Heti jääkauden jälkeen erään kalastajan vene kaatui Karjalan alueella, ja hänen verkkonsa sekä luu- ja kivityökalunsa päätyivät vesistön pohjaan niin sanotuksi Antrean verkkolöydöksi. Sen ansiosta tiedetään, että jo ensimmäiset Suomeen idästä ja kaakosta tulleet asuttajat liikkuivat vesillä ja osasivat kalastaa.

”Vuosituhansien kuluessa akvaattisten resurssien käyttö lisääntyi Suomessa, ja oli huipussaan noin 6000– 5000 vuotta sitten”, Tallavaara kertoo.

Vieraille vesille

Maaeläimet eivät hakeudu vesille vain syömään ja juomaan. Vesi on tärkeä kulkuväylä maa-alueiden välillä.

Psykologisessa kokeessa 1950-luvulla tutkija Curt Richter laittoi rottia uimaan liukasseinäiseen pyöreään altaaseen, josta ne eivät päässeet pois. Julmassa kokeessa tutkittiin toivoa. Ne rotat, jotka tutkija auttoi viime hetkellä ylös, jaksoivat seuraavassa kokeessa uida uskomattoman kauan, koska ne uskoivat voivansa pelastua. Toivo on jotain, mikä saa yrittämään vielä.

”Sama saattaa päteä luonnossa. Jos horisontti siintää vastapäätä, eläin jaksaa uida pitkiäkin matkoja”, Marko Haapakoski sanoo.

Myyrät ovat kelpo uimareita. Vesimyyrä on nimensä mukaisesti erikoistunut vesielementtiin. Kuva Benjam Pöntinen

Kun pikkunisäkästutkijat ovat tutkineet saaria, he ovat toisinaan huomanneet, että aikaisemmin tyhjälle saarelle on ilmestynyt uusi virkeä myyräpopulaatio. Talvella otukset voivat liikkua jäitä pitkin, mutta myyrät myös uivat saarille.

Maan näkyminen on saattanut saada paitsi metsämyyrän, myös muinaisen ihmisen ylittämään itsensä.

Jo pystyihminen, ensimmäinen ihmislaji joka levittäytyi Afrikan ulkopuolelle, ylitti vesistöjä. Ihmisen etuna on kyky rakentaa hommaan apuvälineitä.

Floresin saarella Jaavan itäpuolella on elänyt pienikokoinen floresinihminen, jonka esi-isät ovat joko tahallaan, kenties rakentamalla lautan, tai vahingossa ajelehtimalla päätyneet veden yli saarelleen noin miljoona vuotta sitten. Australian mantereen ihmislaji asutti ainakin 50 000 vuotta sitten, ja sinne päästäkseen ihmisten on pitänyt selvitä mittavan vesialueen yli.

Vesileikkejä

Kuuma kesäpäivä ja virkistävä vesi. Huulet ovat siniset, mutta millään ei malttaisi nousta pois. Tunne on tuttu jo lapsuudesta, eikä vain ihmisille. Kesäiset uintiretket ovat säännöllistä hupia niin meille kuin vaikkapa karhuille ja villisioillekin.

Me maaeläimet emme ui pelkästään pakosta tai hyödyn vuoksi. Me uimme, koska me leikimme.

Majavat ovat vedessä kirjaimellisesti kuin kotonaan. Kuva Timo Ahola / Vastavalo

”Esimerkiksi karhut käyvät meillä Ähtärissä tosi paljon vedessä ja näyttävät uiskentelevan ihan huvikseen. Ne uivat kelillä kuin kelillä, mutta erityisesti lämpimällä ne käyttävät sitä vilvoitteluun. Vedestä saadaan iloa”, Marko Haapakoski toteaa.

Samoin tekevät monet muutkin eläimet, ja siksi eläintarhoissa suositellaan, että aitauksissa olisi vesialtaita. Aina veden ei tarvitse olla syvää tai edes kirkasta. Matalassa vedessä pyöriskelystä nauttivat esimerkiksi villisiat, eikä niitä haittaa mutakaan.

Hyötyä ja hupia on usein vaikeaa erottaa toisistaan, ja siksi on mahdotonta tietää, mitkä kaikki lajit uivat pelkästä uimisen ilosta. Esimerkiksi vedessä vilvoittelusta on hauskuuden lisäksi varsin konkreettista hyötyä niin ihmisille kuin karhuillekin.

Yksi asia maaeläinten suhteessa veteen on kuitenkin selvä: läträäminen on monen mieleen.

Teksti

Mari Pihlajaniemi

Mari on toimittaja, biologi ja tietokirjailija, joka sukeltaa mielellään monenlaisiin luontoaiheisiin ekologiasta retkeilyyn ja eläintarinoista politiikkaan. Aina tilaisuuden tullen hän karkaa ulos Ylä-Kainuun vaaroille, metsiin ja soille.

uimataito vesistöt

Opi luonnosta ja tue luonnonsuojelua!

Tunnusta rakkautesi luonnolle: Opi tuntemaan luontosi ja tue sen suojelua! Suomen Luonto alk. 21,40 € 3 nroa+digi.

Siili, mäyrä, orava ja muut oudot uimamaisterit – ihminen ei ole ainoa laji joka ui huvikseen

Edit 2024

Osaavatko kaikki uida?

Maailman huonoin uimari?

Onko huonoin sittenkin ihminen?

Samassa liemessä

Vieraille vesille

Vesileikkejä

Mari Pihlajaniemi

Opi luonnosta ja tue luonnonsuojelua!

Lisää aiheesta

Järvien kätketyt autiomaat — miten vesivoima kuihduttaa Pohjoismaiden ainutlaatuisen järviluonnon

Ei vettä, rantaa rakkaampaa

Metsä tarvitsee vettä

Rannikkovesien tila heikentynyt, suuret järvet paremmassa kunnossa