Eilen aamulla meinasin heittää hanskat hankeen. Koirien valjastaminen on kovaa hommaa, ja sitten kun se tehdään turhaan, siinä meinaa palaa pinna koirilta ja ihmisiltä. Eilen jätti yksi asiakasryhmä tulematta. Se tarkoittaa, että koirat odottavat valjaissa turhaan eivätkä ne ymmärrä miksi ei saakaan juosta. Siinä sitten heikkohermoisilta koirilta menee valjaat hampaiden väliin ja ihmisillä herne nenään.

Onneksi iltapäivällä sain nähdä työn paremman puolen. Pääsin nimittäin ensimmäistä kertaa itse ajamaan valjakkoa! Jo 10 kilometrin lenkillä silmät avautuivat muillekin asioille kuin ympäröivän luonnon kauneudelle. On jotenkin hurjan primitiivinen kokemus olla koiravaljakon ohjaksissa metsän keskellä tuntureiden siintäessä edessäpäin. Siinä voi asettaa itsensä esi-isän turkissaappaisiin. Kuvitella millaista elämä on joskus ollut, jutaamista paikasta toiseen. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, se pitää kokea.

Valjakolla ajaessa tajuaa myös sen, että koira ei ole työväline, se on työkaveri. Ajaminen on tiimityötä, jossa ajaja on yhtä tärkeä kuin koirat. Koirat tuntevat kuskin jokaisen liikkeen. Alamäessä ne vilkaisevat taakseen, että tajuaahan ajaja varmasti jarruttaa eikä aja kelkkaa niiden päälle. Ylämäessä ne katseella pyytävät apua. Fiksu kuljettaja hyppää silloin juoksemaan. Kokemuksen jälkeen tarhan koiriin suhtautuu eri tavalla. Tätä tehdään niiden kanssa, ei niiden avulla.

Ajon jälkeen oli myös aikaa kaikessa rauhassa jutella asiakkaiden kanssa. Olin yllättynyt siitä kuinka syvälliseksi puheenaiheet menivät. Ei tuommoisia juttuja esimerkiksi terveydestä ja yhteiskunnasta jutella yleensä kuin saunassa olusien jälkeen. Erityisellä mielenkiinnolla kuuntelin täällä työtä johtavan eräopas Peterin kertomusta siitä kuinka tämä ala vei hänet mennessään. Illalla vielä epäilin, että ymmärränköhän itse tämän alan tenhon tänä aikana täällä, mutta heti seuraavana päivänä minulle alkoi valjeta…

Tänään nimittäin pääsin mukaan 30 kilometrin safarille. Aurinko kimmelsi hangilla kiitäessämme Rukatunturin itäpuolelta kohti pohjoista. Näkyi ketun jäljet, upeita kelopuita, metsää silmänkantamattomiin. Eikä pysähdyksissä kuulunut mitään. Perillä sain jäädä kodalle tekemään tulet ja lämmittämään keitot sillä aikaa kun espanjalaisasiakkaat kävivät vielä ajamassa lenkin oppaan kanssa. Sain kuin sainkin tehtyä kaiken ajoissa: tulet, keitot kattiloihin, astiat nätisti esiin, taljat penkeille. Sitten kotaan tupsahti iloisia madridilaisia, joiden kanssa oli mukava jutella, vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan. Pääsin jopa esittelemään komeaa lainapuukkoani kuin parempikin eränainen.

Tarhalla oli kiva kuulla asiakkaiden ja oppaan kiitokset. Vielä nyt illallakin hymyilyttää. Alan ymmärtää, että tähän voi hurahtaa ja jäädä koukkuun. Tosiaan, joskus joku saattaisi maksaa minullekin siitä, että haistelen työpaikallani nuotiosavua enkä printterin mustetta…