Luulin pääseväni eilen helpommalla, kun sain tietää, että pääsen mukaan lumikenkäretkelle. Olin väärässä.

Olen kerran aikaisemmin kokeillut lumikenkäilyä ja se oli yllättävän raskasta. Eilen paineltiin seitsemän kilometriä, johon mahtui pari nousua lähes 500 metriin, noin viiden kilon reppu selässä. Asiakkaallehan opastetun retken tilaaminen kannattaa lumikenkien pelkkään vuokraamiseen verrattuna jo senkin takia, että opas kantaa ruuat ja juomat taukopaikalle. Siis vähän ekstrakuntoilua oppaalle ja minulle.

Maisemat Rukan viereisen tunturin Pyhävaaran laelta olivat kyllä hikoilemisen arvoiset. Ja asiakkaat, kaksi viisikymppistä pariskuntaa, tosi mukavia. Kaikenlaista ehti jutella matkan varrella, lähinnä muista asioista kuin luonnosta. Kuten Erä-Suden pääopaskin on minulle jo moneen kertaan painottanut, ei luontotuntemus ole eräoppaan tärkein taito vaan kyky ja halu pärjätä kaikenlaisten ihmisten kanssa kaikenlaisissa yllättävissäkin tilanteissa. Sosiaalinen pitää olla, ei mikään muriseva kairan karhu.

Ja mikäs siinä on ollessa sosiaalinen, kun asiakkaat ovat yhtä aurinkoisia kuin sää. Täällä on aurinko paistanut jo yli viikon joka päivä. Pientä pilveä hiipi kyllä eilen mieleen, kun emme löytäneet taukokodalle ihan suorinta reittiä, mutta sitä mukavampaa oli lopulta päästä tekemään tulet ja syömään eväitä.

Paluumatka olikin sitten huomattavasti helpompi, kun suurin osa ruuasta ja juomasta kulki poispäin asiakkaiden vatsassa. Silti huomasin, että reidet alkavat olla aika hapoilla. Kiireinen pääsiäisviikonloppu tarhalla tuntuu lihaksissa.

Onneksi tänään aloiteltiin päivä vasta yhdeksän maissa. Ja kas, minustahan on jo oikeastikin apua! Osasin omin päin irrottaa valjaista ja viedä häkkeihinsä ajon jälkeen kaksi valjakkoa, eli 12 koiraa. Vain kaksi meni vääriin ketjuihin. Hupi, Suvi, Iines, Geo, Kiri-Miri, Vipu, Nora, Hossa, Kaneli, Kuru, Aino ja Debbie ovat siis jo jotenkin tuttuja.

haukku

Jos täällä jotakin oppii varmasti niin sen, että eräoppaan työstä vain hyvin pieni osa on sitä leppoisaa asiakkaiden kanssa nuotiotulilla rupattelua. Koko päivän safarille pääsevät oppaat nimittävätkin sitä lomaksi. Lomaksi siitä mitä suurin osa hommasta on: huoltamista, suunnittelua, siivoamista, korjaamista… Ja sitä riittää.

Aluksi ihmettelin miten ihmeessä joku valitsee ”työvälineikseen” koirat, joita pitää loputtomasti ja suurella vaivalla huoltaa, joka päivä. Nyt tajuan, että tätä jaksaa juuri niiden takia. Lumikengät, moottorikelkat ja kanootit vaativat myös huoltoa, mutta ne eivät puhu eivät pukahda, eivät katso silmiin eivätkä tuhise kun putsaat niitä.

Eläinten kanssa olemisessa on jotakin hurjan terapeuttista. Iloisten hännänheiluttajien takia jaksaa lapioida paskaa koko päivän. Ehkä minuun onkin tehnyt täällä suurimman vaikutuksen ei Kuusamon mahtava luonto, vaan vetokoirat. Luontokappaleita toki nekin.

ura metsässä

Hyvän mielen joululahja

Anna lahjaksi lumoava luontokokemus.
Tilaamalla Suomen Luonnon tuet suomalaisen luonnon suojelua.