Tässä blogissani kerroin muutama viikko sitten työkokemuksestani koiravaljakkoyrityksessä Kuusamossa. Sydän jäi vangiksi huskyn häkkiin, kun palasin etelään, mutta eräoppaaksi matkailualalle lähteminen jäi vielä harkintaan alan rankkuuden ja haastavan työllistymisen vuoksi. En jättänyt hakemusta eräopaskouluun, johon olin käynyt tutustumassa.

En aio kuitenkaan luovuttaa ja palata tuttuihin toimistotöihin ihan vielä. Onhan täällä etelässäkin ulkona luonnon parissa tehtäviä töitä. Niinpä viime viikonloppuna lähdin kahden kokeneen luontokartoittajan mukaan Siuntion korpeen etsimään mahdollisia suojelu- ja kartoituskoulutusmaastoja, liito-oravia, ja uutta uraa.

Yksi asia näitä luontoalan ammatteja tuntuu yhdistävän: pitkät, kuntoa vaativat ja kasvattavat työpäivät. Taivalsimme maastossa puoli kymmenestä aamulla iltaseitsemään ja saimme kartoitettua noin 100 hehtaarin alueelta luontotyypit ja lajiston. Onneksi kylmä aamu valkeni kauniiksi ja auringonpaisteiseksi päiväksi, jona uusimaalainen yllättävän korpimainen ja jylhä luonto ihastutti kevätasussaan.

metsanhenki

Kuva: Maura Haimola

Luonto on varmasti työpaikoista virikkeisin, varsinkin näin keväisin. Lounaspaikallamme meitä viihdyttivät laulullaan kangaskiuru ja metsäkirvinen. Matkalla meitä kurkki pesäkolostaan helmipöllö ja näimme kun metsot pyrähtivät lentoon. Ympärillämme pyöri tauoilla suruvaippa ja metsätiellä vastaamme kirmasi pari nokkosperhosta. Länsirinteillä sinivuokko esitteli jo vienoja nuppujaan.

Luonnon lisäksi ihailin kartoittajien laajaa tietomäärää. Toinen bongasi kaatuneen lahopuun alapinnalta pikkuisen jäkälän, toinen linnun pienestä laulunpätkästä useiden lintujen laulun seasta. Luontokartoittaja saa käyttää kaikkia aistejaan katsellessaan, kuunnellessaan ja jopa haistellessaan. Sekin pitää nähdä mitä ei heti näe, kun arvioidaan kuinka paljon vaikkapa lahopuuta esiintyy kuutiometreinä hehtaarilla.

Tiedon ja kokemuksen kautta metsä avautuu uudella tavalla. Se kertoo monia asioita historiastaan, suomalaisesta metsätaloudesta, ja jopa omistajansa luonteesta. Se on kiehtovaa. Kunpa minäkin osaisin lukea metsää! Lukutaidon opettelussa on kyllä haastetta tällaiselle yhteiskuntatieteilijälle. Moni kartoittaja taitaa olla taustaltaan biologi, toinen oppaani oli metsätalousinsinööri.

Mutta yhden päivän aikana ehdin jo oppia tunnistamaan hirven, jäniksen, teeren, metson, peuran, ja sen tärkeimmän: liito-oravan jätökset. Liito-oravan pötkäle yllätti pienuudellaan ja huumasi vaikuttavuudellaan: riisinjyvänkokoinen nokare saattaa kaataa isojakin rakennushankkeita! Se jos mikä innostaa luonnonsuojelijaa kykkimään puun juurella.

Luonnossa liikkumisen lisäksi kartoitus tarkoittaa kirjoitushommia, yhtä metsäpäivää kohden kaksi tai kolme, kun kaikki nähty ja kuultu dokumentoidaan. Onneksi tykkään myös kirjoittamisesta. Luontokartoittajan työssä yhdistyykin monta kiinnostavaa asiaa: luonnossa liikkuminen, akateeminen tiedonhaku ja vaikuttaminen.

Kartoituspäivän jälkeen nukkumaan mennessä korvat soivat linnunlaulusta. Nyt yöpöydältäni löytyy METSO-ohjelman luonnontieteelliset valintaperusteet ja odotan jo uutta kartoitusretkeä, jolle minut on luvattu ottaa mukaan. Olisiko tästä uudeksi ammatiksi toimistossa istumaan kyllästyneelle?

luontokartoitussiuntioura metsässä

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!