Selailen somea ja katselen luontoliikuntakuvia. Niissä ihmiset ovat aina reippaita, raikkaita ja osaavia. Ei hikeä ja puuskutusta, ei väsymistä, ei epäonnistumista.

Oletteko esimerkiksi ikinä nähneet kuvaa pylleröstä sup-lautailijasta, joka takapuoli pystyssä epävarmasti huojuen yrittää nousta seisomaan laudalla?

En minäkään ole, mutta tänä kesänä olen tarjonnut runsaasti materiaalia sellaisista hetkistä.

Yleensä sup-lautailukuvissa kaunis henkilö lipuu esteettisesti hyvässä ryhdissä eteenpäin ja takana laskeva aurinko punertaa taivaan. Täydellinen maisema, täydellinen osaaminen, täydellinen kontrolli.

Sellainen kuva minullakin on mielessäni, kun kesäloman alkaessa kaivan mökkirannassa pakkauksesta upouuden lautani.

Nopeasti käy selväksi, että minä olen tässä lajissa surkea. Siis ihan rehellisesti huono. Tasapainossani on paljon toivomisen varaa ja olen kömpelö. Lisäksi melon koiran kanssa, joka on vähän liian iso tälle laudalle. Laudan kuvauksessa sanotaan, että se sopii suppailuun pienen koiran kanssa. Yli kolmekymmenkiloista belgianpaimenkoiraa ei parhaalla tahdollakaan voi kuvailla pieneksi, mutta koira on niin kertakaikkisen rakastunut lajiin, että en raaski jättää sitä poiskaan. Niinpä me harjoittelemme.

Laudalla seisomista treenaan tyynessä mökkilahdessa. Uimassa oleva isosiskoni kahlaa auttamaan. Sisko pitää takaa lautaa paikallaan, että pääsen kiipeämään kyytiin.

Varovasti lähden liikkeelle. Melon muutaman metrin eteenpäin huojumatta, tämähän alkaa sujua.

Sitten sisko sanoo: ”Nyt minä päästän irti”.

En ollut edes tajunnut, että se piti vielä kiinni, sisko oli taluttanut minua koko ajan. Äkkiä olen lapsuudessa, opettelen ajamaan polkupyörällä ilman apupyöriä. Meitä molempia alkaa naurattaa.

Muut perheenjäsenet ovat luonnostaan paljon parempia lajissa, ottavat laudan ja lyhyen harjoittelun jälkeen melovat tyylikkäästi seisten ympäriinsä. Minä sen sijaan kömpelösti könyän laudalla seisomaan ja onnistun vain muutaman hetken kerrallaan etenemään huojumatta. Pari kertaa tasapaino pettää, ja loikkaan yli laidan. Melon paljon polvillani, koska se sujuu helpommin.

Ja silti. Tämä on niin kivaa!

Ei huonous estä tekemästä. Tämä on niin meidän lajimme, minun ja koiran. Etenemme omalla tavallamme. Hiljaa, rantoja tutkien, kaloja ihmetellen, kasveja katsellen. Teemme pitkiäkin retkiä. Välillä pidän rauhallisia kahvitaukoja tyynellä järvellä koiran torkkuessa tyytyväisenä laudalla.

Luonnossa liikkumisessa tarvitaan toki järkeä ja malttia. Omat taidot, heikkoudet ja vahvuudet on syytä tunnistaa. Luontoa ja sen voimia pitää kunnioittaa. Mutta ei tarvitse olla täydellinen tai edes hyvä jossain nauttiakseen siitä.

Tykkään suppailuretkistäni ihan suunnattomasti. Minä ja kömpelyyteni sovimme oikein hyvin tähän laudalle, melomaan näille lahdille ja selille. Kesän kuluessa taidotkin toki paranevat pikkuhiljaa, mutta se ei ole homman pointti.

Tämä on kivaa, ja jatkaisin lajia joka tapauksessa, vaikka en ikinä edistyisi yhtään.

Loman loppuessa selaan omia kuviani. Onko minulla niitä toisenlaisia suppailukuvia, niitä joissa horjutaan ja ähelletään? Ei. Sekä minä että lautaa taluttanut siskoni nauraa räkätimme niin, että ei kuvien ottamisesta olisi tullut mitään.

Ei minulla toisaalta ole sellaistakaan kuvaa, jossa ryhdissä ja harmoniassa melon tyylikkäästi seisten keskellä järvenselkää ja koira makaa sfinksinä keulassa.

Mutta tuollaisia aloituskuvan kaltaisia kuvia on paljon. Pieniä, rauhallisia, täydellisen onnellisia hetkiä.

P.s. Loman lopuksi myin laudan äidilleni. Äiti oli suppailukuvia katsellessaan saanut käsityksen, että laji sopii vain nuorille superurheilijoille. Sitten hän kokeili lautaa, ja hetken päästä näin hänet melomassa tyytyväisenä pitkin poikin järvenselkää. Äiti jatkaa harrastusta, ja minä hankin itselleni vähän isomman laudan, jolle suuri suppailukoirakin mahtuu paremmin makoilemaan.