Ulkona satoi vettä, oli satanut jo monta päivää. Päätin siitä huolimatta lähteä eräälle pienelle järvelle tarkistamaan aiemmin keväällä kuvaamieni kaakkureiden tilannetta. Polku järvelle kulkee vanhan metsän läpi. Metsä oli hiljainen, eikä muita kulkijoita ollut. Vain sateen ropina ja tuulen humina puissa pitivät minulle seuraa. Välillä matkaa jouduttivat märät pitkospuut, välillä sai väistellä kiviä ja puun juuria. Maa oli liukas ja askel sitä myöten verkkainen. Minulla ei ollut kiire mihinkään. Pääsin järven rantaan ja rupesin tähyilemään, josko lintuja näkyisi. Ei näkynyt, ei ensimmäistäkään. Kiersin metsää pitkin järven toiselle puolelle, josta käsin havaitsin kaksi poikasta, mutta emolintuja ei näkynyt. Kuvasin järven selällä kelluvat poikaset ja palasin järven vastarannalle. Kuvasin veden liikkeitä ja odottelin emolintuja kaikessa rauhassa. Olin saanut kaikki haluamani kuvat vedestä ja järvestä, kun kuulin kaakkurin äänen, se kuului aikuiselle yksilölle. Näin linnun lähellä sitä paikkaa, missä poikaset olivat olleet ja lähdin taas toiselle puolelle järveä. Lähestyin rantaa varovasti puiden ja puskien antaessa näkösuojaa. Mitä lähemmäs rantaa pääsin, sitä matalammaksi painuin ja vauhti hiljeni entisestään. Lopulta ryömin varpujen suojaan piiloon ja asetin repun kameran tueksi. Kuvasin lintuja hyvän tovin, niiden tietämättä läsnäolostani mitään. Sain melkoisen läjän kuvia ja poistuin rannalta metsään yhtä vaivihkaa kuin olin sinne mennytkin. Taas kannatti lähteä luontoon ja reissun saldo on enemmän, kuin mitä uskalsin toivoa.