Se suomalainen tapa
Lähdimme tyypilliseen suomalaiseen tapaan ahkioinemme hiihtämään Ljungdalenista aikeinamme viettää viikko avotunturissa Ruotsissa lähellä Norjan rajaa. Halusimme ehdottomasti viettää muutaman talvisen telttayön perinteiseen suomalaiseen sissitapaan, mutta myös kokea ruotsalaisten tunturitupien ja -asemien palvelut. Ajankohdaksi valikoitui maalis-huhtikuun vaihde, sillä halusimme välttää pääsiäisruuhkan. Toteutunut reitti löytyy kartalta (pdf).
Ensimmäisenä päivänä hiihdimme 10-15 asteen pakkasessa ja auringonpaisteessa vilkkaasti liikennöityä moottorikelkkauraa pitkin. Katsoimme parhaaksi etsiytyä pois tuolta valtaväylältä aina, kun maaston muodot sen sallivat. Ja se oli harvoin, sillä maasto oli hyvin epätasaista ja laaksossa kulkevan joen reunat paikoin äkkijyrkkiä. Oli siis selvä syy, miksi kelkkaura kulki juuri siinä.
Nousu avotunturiin.
Ensimmäisen yön vietimme teltoissa. Onneksi olin ottanut lämpimän makuupussin ja kaksi makuualustaa, sillä pakkanen kiristyi illan myötä pariin kymmeneen asteeseen. Tuulta ei juuri ollut, joten leirielämä sujui leppoisasti, vaikka välillä täytyi pitää itsensä liikkeessä pitääkseen lämpöä yllä.
Ensimmäisen yön telttapaikka.
Merkityillä reiteillä
Jatkoimme toisena päivänä hiihtoa edelleen ylämäkeen ja pääsimme viimein pois kelkkauralta. Ruotsissa talvireitit on merkitty erittäin hyvin tolpparasteilla, ja niitä oli tälläkin hiihtoreitillä lähes 20 metrin välein. Lisäksi merkeissä oli heijastimet, joten reitillä pysyisi, vaikka pimeä yllättäisi.
Reittimerkinnät hiihtoreitillä.
Tupaelämää ruotsalaisittain
Saavuimme verkkaan ylämäkeen edenneen hiihtopäivän jälkeen Gåsenin tuvalle, jossa tupaisäntä otti meidät vastaan. Olimme etukäteen varanneet tuvasta kaksi maksullista yötä ja seuraavana lepopäivänämme teimme puolipäiväretken läheisen Gåsenin tunturin huipulle.
Gåsenin tupa siintää edessä.
Tupamaksua vastaan saimme käyttöömme lämmitetyn ja yllättävän tilavan neljän hengen huoneen pehmeine petipaikkoineen. Pihan kaivosta saimme vettä, joten vesiä ei tarvinnut sulatella lumesta. Huussit vessapapereineen löytyivät pihalta. Tuo kaikki tuntui luksukselta, vaikka tuvassa oli aavistus suomalaisen autiotuvan henkeä.
Iltaisin yhteiskeittiössä kaasuliedellä kokkaillessamme saimme kuulla muiden hiihtäjien retkistä. Lähes kaikki muut olivat reissussa rinkoilla tai pienemmillä repuilla tehden matkaa tuvasta tupaan. Tupien väliset 15-25 kilometrin etapit olivat repuilla hiihtäville kevyempiä ja nopeampia taittaa kuin ahkiota perässään vetäville. Kaikkea ruokaakaan ei olisi tarvinnut kuljettaa mukanaan, sillä osassa tupia ja tunturiasemia on puoteja, jotka myyvät retkiruokaa. Repun painon sai siis tiputettua halutessaan erittäin kevyeksi: hätämajoite ja lapio, ensiapulaukku, ohut makuupussi, päiväeväät, vaihtovaatteet ja pari termospulloa riittivät monelle.
Ylellisyyttä tunturiasemalla
Neljäntenä hiihtopäivänä matka taittui jouten, vaikka nousumetrejä kertyi reippaasti. Sylarnan tunturiasemalla kävi vilske, kun saavuimme sinne iltapäivällä. Majoituimme tällä kertaa kahdeksan hengen huoneeseen, johon seuraksemme saapui yhden yön retkeä viettävä ruotsalaisnaisporukka. Toisena yönä jaoimme huoneemme vapaalaskijamiesten kesken.
Nyt saimme kokea lähes hotellitasoista ylellisyyttä. Olisimme voineet vuokrata jopa pyyhkeet ja lakanat asemalta! Pääsimme saunomaan ja toisena iltana illallistimme ravintolassa. Aamupalat vohveleineen nautimme niin ikään tunturiaseman pöydästä — kun kerran sellaista oli saatavilla!
Kahdeksan hengen huone makuulavereineen.
Sylarnan asema on erityisen suosittu vapaalaskijoiden, mutta myös aloittelevien hiihtovaeltajien keskuudessa. Meillä oli toisen lepopäivän ohjelmassa läheisen vuoren huiputus, joskin visusti lumivyöryriskialueilta pois pitäytyen. Aseman henkilökunnalta sai avuliaasti vinkkejä säätä, lumivyöryriskistä ja hyvistä lähiretkikohteista.
Huippuretki Sylarnan maisemissa päivärepuilla.
Paluu suomalaiseen sisseilyyn
Asemalta lähtiessä oli vielä viimeinen telttayö edessä, vaikka sen olisimme voineet viettää toisella tunturiasemalla. Halusimme telttailla, ja koska sää suosi, ei ollut tarvetta vetäytyä sisätiloihin. Olin myös ehtinyt pohtimaan, onko ruotsalainen tuvasta tupaan hiihto hiihtovaellusta ollenkaan, mutta olihan siinä toisaalta puolensa.
Iltapalan tekoa lumeen kaivetussa keittösyvennyksessä.
Äimistelimme edelleen hyvää säätä. Vain viikkoa ennen lähtöä oli sääennuste luvannut pikkupakkasia, lumipyryä ja pilvistä koko viikolle. Nyt olimme suksineet viikon päivät hohtavilla hangilla auringon porottaessa posket punaisiksi. Pakkasta oli ollut viimeistä lämpimämpää päivää lukuun ottamatta 10-15 astetta, auringon laskiessa lähes tuplasti.
Viimeinen teltta-aamu.
Sen verran antauduimme vielä ruotsalaiselle tunturiluksuksen kutsulle, että nautimme viimeisenä päivänä vohvelit Helagsin tunturiasemalla, kun hiihdimme siitä ohi. Asemalta johti lähtöpaikkaammemyös kelkkaura, ja kelkkailijoita riitti tuvalle. Moottoriliikennettä oli jälleen häiritsevän paljon, joten etsimme alas laaksoon omat hiljaiset latumme.
Hiihtovaelluskulttuurin erot pähkinänkuoressa
Suomalaiset pakkaavat ahkioonsa teltat ja bensakeittimet sekä paljon muuta tavaraa. He valmistutuvat tarpomaan umpihangessa kohtaamatta ketään muita. Ehkä matkan varrella voidaan yöpyä autiotuvassa, jos tilaa on. Tuvilla on tietenkin oltava tarjolla niin polttopuita kuin kaasua, ja niistä ei suomalainen halua maksaa, vaikka tupien huolto tiettömien teiden takana on kallista. Valtaosa hiihtäjistä tuo mukanaan roskansa pois maastosta ja tuvista, vaikka polttokelpoiset jätteet päätyvät kierrätyksen sijaan tuvan kaminaan. Illan hämärtyessä naukataan jallua tai tehdään minttukaakaota. Niiden voimin voidaan ehkä vaihtaa sana tai pari, mikäli joku vieras sattuu tulemaan samalle tuvalle.
Ruotsalaiset hiihtävät tunturituvalta toiselle kevyellä repulla erinomaisesti merkittyjä reittejä pitkin. Se mahdollistaa sen, että huonokuntoisempikin jaksaa lähteä matkaan. Matkalla yövytään maksullisissa lämmitetyissä tuvissa ja nautitaan tunturiasemien ravintoloiden luksusillallisia puheensorinan ja viinilasillisen siivittämänä. Palveluista ollaan valmiita maksamaan. Roskat lajitellaan tuvilla ja tunturiasemilla eri jätejakeisiin, vaikka lajittelu ei aina toimikaan. Ruotsissakin pyritään siihen, että jätteet tuotaisiin pois maastosta, sillä onhan jätteiden kuljetus mönkijöillä, moottorikelkoilla ja helikoptereilla järjetöntä ja iso taakka ympäristölle ja kukkarolle. Siihen on kuitenkin vielä pitkä matka!
Siinä kai kärjistäen merkittävimmät erot, miten hiihtovaelluksia näiden kahden maan välillä voi kuvata. Kumpikaan ei ole väärä tapa. Yhtäläistä taitaa olla vain se, että kummatkin kansallisuudet nauttivat saunasta, mikäli sellainen on tarjolla. Tuntuu, että Suomessa on vielä paljon opittavaa siitä, miten hiihtovaellusreittejä voisi kehittää sellaiseen muotoon, että niistä pääsisi nauttimaan myös ne, jotka eivät osaa tai halua retkistään ponnistuksia.
Ruotsin reiteillä kannattaa varautua pitkiin nousuihin ja laskuihin. Taustalla kohoaa Helagsfjäll.