Harpin kärki Helsinkiin ja kynä alle kolmen tunnin lentomatkan päähän. Ympyrän sisään sattuu monia kiinnostavia paikkoja, joista Amsterdam jää kutkuttamaan.

Sisko kainaloon ja menoksi.

Kun pölähdämme rautatieaseman ovesta ulos, kuin kotiin tulisi. Joku on täällä säätänyt asiat oikealle tolalleen. Ei pilvenpiirtäjiä, ei ostoshelvettejä, ei moottoriteitä vaan pyöräilijöitä, raitiovaunuja, kapeita katuja, kanavia, siltoja, kivijalkamyymälöitä, kauniita rakennuksia ja terasseja.

Otamme riksan hotelliin, joka sijaitsee liki Van Gogh -museota noin kolmen kilometrin päässä keskustasta. Ja tyttö lähtee polkemaan. Meitä hirvittää, sillä vauhti kova. Keskitymme kärryssä pysymiseen, joten reitti jää rekisteröimättä. Sujuvaa meno kyllä on. Huomaamme heti, että täällä liikenteestä määräävät pyöräilijät – autot ja jalankulkijat saavat väistää.

Amsterdam on oikeasti pyöräilykaupunki. Pyörätiet on suunniteltu hyvin, niitä on kaikkialla, ne ovat enimmäkseen yksisuuntaisia ja kulkevat usein autotien reunassa. Kaupungissa on 800 000 asukasta, joista 500 000 pyöräilee. Loput ilmeisesti kävelevät tai käyttävät raitiovaunua, sillä henkilöautoja on harvinaisen vähän.

Kukaan ei muuten käytä kypärää ajaessaan, mutta meno ei olekaan mitään pikakiitoa selkä kyyryssä. Lapset istuvat huolettomasti tarakalla, monet näpräävät ajaessaan kännykkää, osa ajaa ilman käsiä– pyörän päällä siis eletään. Pyörät ovat tavallisia (lähinnä niin sanottuja mummopyöriä) ja useissa on tavaran kuljetukseen sopiva teline edessä.

Hollanti on tasamaata ja siellä on melko lämmintä ympäri vuoden, joten pyöräily on aika luonnollinen valinta. Jotakin myönteistä on kuitenkin täytynyt tapahtua myös kaupunkisuunnittelussa. Miten pyörä on päihittänyt henkilöauton? Hyvää tuuria vai kaukokatseisuutta?

Historiallinen kaupunki kanavineen on varmasti vaikuttanut ratkaisuun. Kaupunkikuvaa ei ole haluttu eikä ehkä voitukaan muuttaa. Kapeille kaduille ei mahdu parkkipaikkoja eikä uusia ajokaistoja. Pyörä vie hyvin vähän tilaa henkilöautoon verrattuna.

Hienon kaupungin rasite (tai siunaus) ovat turistit. Nähtävyyksiin on pitkä jono. Sukurasitteena tullut kärsimättömyys viistää meiltä Anne Frankin talon ja Kansallismuseon.

Lukuisilla toistensa kaltaisilla silloilla ja kanavilla on eksyttävä vaikutus. Kahtena iltana vaellamme tunteja oudoissa kaupunginosissa, muttei se haittaa. Sää on lämmin eikä kaduilla pelota.

Ekstrana saa kurkistella katutason alapuolella olevien kotien valaistuista ikkunoista sisään. Jännää, miten ihanan tavallista elämää!