Syksyisin sammalet ovat erityisen huomiota herättäviä. Niiden värit hehkuvat tihkuisessa säässä, ja monenlaiset muodot tulevat hienosti esiin. Ehkäpä myös syksyn hiljaisuus sopii sammalten katseluun – on rauhaa syventyä yksityiskohtiin.
Sammalia on Suomessa yli 900 lajia, eikä niiden määrittäminen ole aina helppoa. Pitkäjänteisyys, kärsivällisyys ja tarkkuus ovat sammaltutkijalle eduksi, ja koska minulla ei näitä hyveitä ole, aloitan sammalopintoni joka syksy uudelleen.
Vanhan haavan rungolla kasvava harvinainen haapariippusammal
Tunnenkin vain kourallisen helppoja lajeja, mutta koska jotkin niistä ovat yleisiä, rajallisesta tietämyksestäni huolimatta tapaan metsässä runsaasti tuttuja sammalia. Suosikkini on heleänvihreä sulkasammal, joka on nimensä ansainnut. Hienoja ovat myös metsää pehmeänä mattona peittelevät seinäsammal ja metsäkerrossammal, samoin pörheänä ja voimallisen vihreänä tuppaana kasvava korpikarhunsammal. Punarahkasammal on taas maisemallisesti vaikuttava tuomalla soille karmiininpunaista väriä.
Sammalretkillä kannattaa pitää kaulassa roikotettavaa luppia, ja vielä parempi, jos kotona odottaa mikroskooppi. Vaikka niidenkään avulla en ole määrittäjänä juuri kehittynyt, sammalten ihasteluun ne ovat tuoneet uusia ulottuvuuksia. Etenkin mikroskoopin näkymät tarjoavat yksityiskohtia, joiden yllättävä kauneus saa monesti henkäisemään. Lehtien muodoissa riittää vaihtelua, ja paljain silmin näkyvään vihreyteen voi tulla läpikuultavaa loistetta.
Mikroskooppiin katsoessa pääsee pienoismaailmaan, jossa tallustaa merkillisen näköisiä otuksia. Kuin jotkin esihistoriallisen ajan eläimet olisivat heränneet henkiin. Sammalissa elää lukemattomia pieniä eliöitä, kuten kuoripunkkeja, hyppyhäntäisiä ja karhukaisia. Amerikkalainen Robin Wall Kimmerer onkin todennut, että sammalpeite on ikään kuin pienoissademetsä.
Kimmererin mielestä sammalet ovat kasvimaailman sammakoita. Kun sammakkoeläimet ovat ikivanha eläinryhmä, sammalet puolestaan edustavat ikivanhaa kasviryhmää. Ne aloittivat maanpäällisen elämän ennen muita kasveja ja verhoilivat planeettaamme jo yli 400 miljoonaa vuotta sitten.
Lisääntymisenkin suhteen sammalilla ja sammakoilla on yhteistä, Kimmerer toteaa, sillä molemmat ovat riippuvaisia vedestä. Kun sammakot, tai ainakin valtaosa niistä, hoitavat kutupuuhansa vedessä, myös sammalilla suvullinen lisääntyminen vaatii vettä.
Sammalet voivat olla yksi- tai kaksikotisia, lajista riippuen. Sukusolut kehittyvät muna- ja siittiöpesäkkeissä, ja siittiösolujen on uitava munasolujen luokse. Ne eivät ole tehokkaita kroolaajia, uintimatkat harvoin ylittävät muutamia senttejä. Toisaalta vaikkapa sadepisaran plopsahdukset lennättävät reilusti pitemmälle.
Onnistuneen hedelmöityksen jälkeen kehittyy itiöpesäke, joka pienen imujalkansa avulla ottaa ravinteita emokasviltaan. Kasvattia on verrattu loiseen, mutta Kimmerer tulkitsee toisin. Hänen mukaansa sammalemo ruokkii kehittyviä jälkeläisiään samaan tapaan kuin äiti ravitsee sikiötään istukan kautta. Vapaaehtoista tai ei, sammalmamma ei jätä jälkipolveaan yhtä huolettomasti kuin lampeen kuteva sammakko.
Monilla lajeilla itiöpesäkkeet näkyvät nuppineulamaisina ulokkeina, ja ne voivat olla apuna myös lajinmäärityksessä. Kun itiöt ovat kypsyneet, ne levittäytyvät tuulen tai virtaveden myötä uusille kasvupaikoille. Itiöistä kehittyy alkeisrihmoja, joiden silmuista versovat uudet sammalet.
Sammalet voivat lisääntyä myös suvuttomasti itujyvästen tai vastaavien rakenteiden avulla – tai vielä yksinkertaisemmin irronneesta verson osasta kasvaa uusi sammalyksilö.
Muiden kasvien tapaan sammalilla ei ole juuria vaan pelkästään juurtumahapsia, joilla ne tarttuvat kasvualustaansa. Vetensä sammalet nauttivat ikään kuin passiivisesti, kun vesi läpäisee ohuen solukalvon. Kuivumista vastaan auttaa pieni koko, mattomainen kasvutapa ja solukon hyvä imukyky sekä piileskely vaikkapa kallion koloissa. Sammalet voivat myös heittäytyä pitkäksi aikaa ”valekuolleiksi”, kunnes tervetullut sade herättää ne taas henkiin.
Metsän ja suon kostea pienilmasto on yhtä aikaa sammalille elinehto ja niiden itsensä ansiota. Puiden rungoilla kasvavat sammalet pidättelevät oksistosta valuvia vesiä ja säilyttävät kosteutta, ja tietysti myös maata peittelevä sammalmatto on kuin vettä imenyt pesusieni. Lukuisille selkärangattomille sammalten kosteutta ylläpitävä vaikutus on tärkeä, puhumattakaan siitä, miten tällainen tihkupeitto edistää vaikkapa sienirihmastojen hyvinvointia.
Sammalilla on suuri merkitys myös hiilensitojina ja humuksen muodostajina. Metsämaassa ja suoturpeessa on valtaisat hiilivarastot, joiden ronkkimista kannattaisi välttää.
Linnut, oravat ja pikkujyrsijät käyttävät sammalta pesiensä rakennukseen, ja ovatpa ihmisetkin tilkinneet hirsitalojaan sammalilla, kuten seinäsammalen lajinimi paljastaa. Kimmerer kertoo vielä yhdestä yllättävästä käyttömuodosta: sammalen sulamattomia kuituja on löydetty talviunta viettävien karhujen peräsuolesta. Kimmerer arvelee, että ennen talviunille menoa karhut syövät sammalta ja näin sisustavat ruuansulatuskanavaansa pehmeällä ja kosteutta imevällä aineksella. Suomessa puhutaan karhujen ”pihkatapista”, mutta ehkäpä pihkan sijaan kyseessä on pikemminkin tuppo, joka on muodostunut suolinukan ja ruuansulatuksen jäänteiden ohella sammalnöyhdästä.
Karhun talvipesä
Sammalista oivallista määritysapua tarjoaa netissä Tuomo Kuitusen sivusto, jossa hän esittelee Luopioisten kunnasta löytämäänsä lajistoa.
Lajeja esitellään myös kirjoissa:
Sinikka Piipponen ja Timo Koponen: Suomen sammalet (2019, Minerva Kustannus) sekä
Jukka Laine, Tapani Sallantaus, Kimmo Syrjänen, Harri Vasander: Sammalten kirjo (2016, Metsäkustannus)
Yleistietoutta tarjoaa Robin Wall Kimmerer kirjassaan Gathering Moss (2003, Oregon State University Press)
ja Johannes Enrothin ja Anni Kytömäen artikkelit Suomen Luonnossa sekä Piia Elosen juttu Helsingin Sanomissa