Lähetinkotkan selästä näkyy antenni, mutta se ei haittaa linnun saalistusta tai muuta toimintaa. Kuva: Olli-Pekka Karlin

Maakotka (Aquila chrysaetos) on suurimpia ja komeimpia lintujamme. Kotkakanta on hieman elpynyt aikaisemman vuosisadan vainon hiljalleen vähennyttyä. Edelleen maakotka on vaarantunut, sillä pesivien parien määrä on vain 300–400 parin luokkaa.

Tässä kirjoitussarjassa seuraamme yhden satelliittilähettimellä varustetun kotkan elämää. Suomen Luonto sponsoroi lähettimen paikannustiedot, mutta itse lähetin on tuulivoimayhtiön kotkalle laittama – se vain jäi lopulta tarpeettomana käyttämättä. Suomen Luonnon rahoituksen avulla lähettimen keräämä ja ilman meitä hukkaan menevä data, saadaan blogin lisäksi myös tieteellisen tutkimuksen käyttöön.

Lähettimen avulla saamme sisäpiiritietoa linnun liikkumisesta pesimäympäristössään, saalistusalueista, lentoreiteistä ja esimerkiksi syksyllä sen mahdollisista vierailuista kauempana reviiriltään. Tieto auttaa lajin suojelussa. Kun esimerkiksi pesän ja saalistusalueiden väliset lentoreitit ja liikkumisen tapa yleisemminkin tiedetään, voidaan ohjata uhkatekijöitä sivummalle ja näin välttää vaikkapa törmäykset tuulivoimalan roottoreihin. Kotkan elämä sisältää yhä monia salaisuuksia. Ehkä tämä seurantakotka myös paljastaa meille joitakin uusia puolia kotkien elämästä.

Aloitetaan teoriasta.

Nuoret maakotkat lähtevät synnyinalueeltaan kauas. Nuorina ”hengailijoina” ne suuntaavat kuka minnekin; etelään, pohjoiseen, itään ja länteen. Reissut voivat viedä Venäjän aroille murmelijahtiin tai yhtä hyvin Itämeren ympäristöön ihmisen ylläpitämille haaskoille. Nuoriso on levotonta, eikä usein liene ajatustakaan palata kotiseudulle – ainakaan ihmisnuorukaisilla ja tuskin kotkanuorillakaan.

Muutaman vuoden kiertelyn jälkeen kotiseutu kuitenkin alkaa kiinnostaa. Aika usein neljä–viisivuotiaat sukukypsyyden juuri saavuttavat ja omaa reviiriä etsivät linnut palaavat synnyinseutunsa tienoille.

Kotireviirille ei ole asiaa, sillä varsin todennäköisesti se on edelleen asuttu. Ehkä omat vanhemmat pesivät siellä yhä. Jos lähellä on vapaa reviiri tai yksinäinen vastakkaisen sukupuolen edustaja reviirillään, saattaa pesäpaikka löytyä läheltäkin. Tosin lähellä-sana on suhteellinen; maakotkan reviiri on kooltaan 100–400 neliökilometriä. Eli pesät sijaitsevat yleensä vähintään 10 km etäisyydellä toisistaan.

Pitkäikäisenä lintuna sama kotkapari voi pitää reviiriään hallussa vuosikymmeniä – edellyttäen, että kaikki menee hyvin. Aiemmin aikuistenkin lintujen ikä jäi vainon vuoksi lyhyeksi, mutta nyt aikuisuuteen selvinneiden yksilöiden odotettavissa oleva elinikä lienee pidentynyt merkittävästi. Luonnossa kolmekymmenvuotias kotka on luultavasti jo harvinainen, mutta vanhempiakin yksilöitä on tavattu. Etenkin värirengastettujen lintujen määrän kasvaessa lisää tietoa ikänestoreista kertyy koko ajan lisää.

Nuorten yksilöiden joukossa kuolleisuus on suurta – melkein kaikilla lajeilla ja niin kotkallakin. Elämän alku on yleensä vaikeaa. Pitää opetella niin monia asioita ja joskus riskin otto käy kohtalokkaaksi. Vasta vakiintuminen ja oman elinpiirin tunteminen tuovat ennustettavuutta vaikeisiinkin olosuhteisiin. Vanha kotkapari tuntee reviirinsä kaikki kulmat ja parhaat saalistusmaat erilaisissa sääolosuhteissa, eri vuodenaikoina ja erilaisina saalisvuosina.

Periaatteessa vanhat kotkat ovat paikkalintuja, jotka pysyvät reviirillään vuodesta toiseen. Ne jatkavat pesintää aina kevään koittaessa pariuskollisina toisilleen, yhdessä vuodesta toiseen. Lieneekö silti vaihtelu niilläkin joskus mielessä, sillä toisinaan jompikumpi tai molemmat linnut lähtevät reviiriltään ja suuntaavat kauas kotiseudultaan. Toisinaan ne myös vaihtavat puolisoa – ja ehkä vain toinen linnuista palaa tutulle reviirille. Talvireissut voivat olla satojen kilometrien kierroksia Lapista Etelä-Suomeen tai vierailuja naapurimaissa.

kotkan reviirillämaakotka