Maakotkalla naaras on koirasta suurempi. Sukupuolten kokoero vähentää saalistuksen ”päällekkäisyyttä”. Pienempi koiras pyydystää oravia, kanalintuja ja vastaavan kokoisia saaliita, suurempi naaras puolestaan jopa kurjen ja ketun sekä poronvasan kokoista suurempaa saalista. Mukanaan kotka ei kykene kantamaan itseään painavampia saaliita, eli viiden kilon otus on maksimiluokkaa. Kertomukset ihmislapsia pesille kantavista kotkista ovat siis teknisestikin mahdottomia.

Keväällä naaras pysyy tiiviisti hautomassa ja koiras ruokkii sitä pesään. Jos saalistus ei koiraalta jostakin syystä onnistu, paastoaa naaras muutaman vuorokauden. Kuitenkin viimeistään kolmantena päivänä sen on lähdettävä itse saalistamaan itselleen ruokaa. Esimerkiksi keväällä 2018 kävi niin, että muuten kaunis kevät katkesi Suomen pohjoisemmassa puoliskossa viikon lumipyryyn. Samalla pääosa maakotkien pesinnöistä tuhoutui. Todennäköisesti kävi niin, että naaraat nälkiintyivät hautoessaan, koska koiraat eivät kyenneet saamaan saalista, ja naaraiden poistuttua pesiltä saalistamaan, munat paleltuivat.

Satelliittikotkamme on koiras. Sen päätehtävä on maaliskuun ja toukokuun välillä tuoda naaraalle ruokaa. Paikannustiedot kertovat missä koiras milloinkin on saalistamassa. Huhtikuun ensimmäisellä viikolla kotkamme saalisti noin 10 kilometrin päässä pesältä.

Huhtikuun alun saalistusseudun yleiskuva on kuin metsäjäniksen paratiisista. Saalistusmaasto oli jokivarressa, jokeen laskevien ojien halkomaa soistunutta vitikkoa, siis koivupusikkoa. Nuorehkon lehtipuuston ja suolaikkujen kirjomaa aluetta oli kymmenkunnan kilometrin matkalla ja kotka kävi siellä useampana päivänä. Vaikka varmasti ei voi tietää, on erittäin todennäköistä, että saaliina on useampikin metsäjänis. Kenties yksittäinen riekko olisi myös voinut vitikosta kotkan kynsiin jäädä. Useamman kerran käynti kielii siitä, että saalista tuli ja siksi alueelle kannatti tulla uudestaan.

Seuraava saalistusalue sijaitsi vain kolmen kilometrin päässä pesältä. Alueella on laajasti ojitettuja soita ja useita pieniä suosta raivattuja turvepeltotilkkuja. Ojitetut suot ovat paikoin kasvaneet niin sakeasti nuorehkoa puustoa, että siellä kotkan kokoinen lintu ei enää kykene saalistamaan. Iso lintu tarvitsee pitkille siivilleen tilaa, jotta se voi iskeä maassa liikkuvaa saalista. Soiden ojitus ja vanhojen valoisien ikimetsien hakkuu onkin vähentänyt maakotkan luontaisten saalistusalueiden määrää. Tällä kohteella peltotilkut kuitenkin tuovat pöpelikköön kotkan kaipaamaa avoimuutta. Tälläkin alueella melkein varmasti saaliina on metsäjänis.

Huhtikuun lopulla satelliittikotkamme saalisti isolla aapasuolakeudella noin 20 kilometrin päässä pesältä. Vaikka alue on varsin kaukana pesältä, sielläkin käytiin ainakin kahdesti. Suuret suot ovat olleet maakotkan alkuperäisintä saalistusmaastoa. Laajaa avointa tai puoliavointa lakeutta voi tarkkailla korkealta. Erinomaisen tarkka näköaisti auttaa lumipukuisen jäniksen tai riekon paikallistamisessa ja korkealla kotka on saalislajien aistien ulottumattomissa. Avoimelle suolle erehtynyt näätä tai orava on helppo saalis. Toisinaan kotka nappaa myös myyriä, sisiliskoja ja muita hyvinkin pieniä saaliita. Pienin pesältä löytämäni kotkan saalis on ollut korpikiitäjäinen, noin kolmen sentin pituinen kovakuoriainen. Siinä kokoluokassa vaikeinta lienee saada suurilla kynsillä pitävä ote pikkuotuksesta.

Vanha luonnonmetsä on usein niin avoin, että kotkan siivet mahtuvat puiden väliin.

Neljäs huhtikuun erillinen saalistusalue oli vajaan 10 kilometrin päässä pesältä sijaitseva luonnontilainen suo-metsämosaiikki. Pienten soiden ja luonnontilaisten metsien sokkelo on kotkalle erinomainen saalistusalue. Moni eläin oikaisee varomattomassa pienen suon yli, ja silloin on kotkan tilaisuus. Myös luonnontilaiset metsät ovat pohjoisessa usein valoisia. Suuria puita kasvaa suhteellisen harvassa ja väleissä on tilaa isollekin linnulle. Saalislajejakin on vaihtelevassa maastossa enemmän. Teeri, metso ja pyy viihtyvät samoissa ympäristöissä. Kevään tullen liikkeelle lähtee nuoria, varomattomia ketunpoikia ja esimerkiksi kurjet ja hanhet saapuvat.

Maakotka ei ole saalistuksessaan läheskään merikotkan kaltainen generalisti. Merikotka nappaa melkein mitä vain; kaloja, lokkeja ja vesilintuja siinä missä poronvasan tai jäniksenkin. Maakotka on enemmän spesialisti, joka jättää ainakin vesiympäristön potentiaaliset saalislajit, vesilinnut ja vastaavat, kokonaan rauhaan. Se pysyy soilla ja metsissä, sekä pohjoisimmilla alueilla tuntureilla, eikä sielläkään juuri koskaan saalista lokkeja tai varislintuja. Siksi maakotka on myös herkkä pääsaalislajien kannanvaihteluille.

Kun jänisten määrä romahtaa ja kanalintukannat ovat vähissä, on maakotka vaikeuksissa. Kanalintukantojen kannanvaihtelusyklin huippujen ja aallonpohjien aleneminen on jatkunut vuosikymmeniä tasaisen tappavaa tahtia. Kanalintujen yleinen väheneminen on vähentänyt maakotkan saalisvalikoimaa merkittävästi. Samaan suuntaan on vaikuttanut liikametsästyksestä kärsineen metsähanhen väheneminen.

Aikanaan hyvinä oravavuosina kotkat söivät lähes pelkästään oravia. Oravavuosia ei kuitenkaan ole enää lainkaan, koska metsät ovat liian suurelta osin niin nuoria, että kunnollisia siemensatovuosia ei laaja-alaisesti voi enää olla. Orava onkin pohjoisessa vähentynyt yhtä nopeasti ja yhtä paljon kuin liito-orava etelässä. Muutos on vain jäänyt monelta havaitsematta, koska orava on kaupunkiympäristöissä runsastunut. Moni kotkan saalislaji siis vähenee.

Kurki olisi runsastunut, mutta se on kotkan saaliiksi vähän turhan suuri – vain naaras pystyy sen nappaamaan ja sekin tyytyy yleensä kesän nuoriin kurkiin. Laulujoutsen on melkein aina liian suuri kotkan saaliiksi. Maakotka on siis yhä enemmän riippuvainen jäniksistä. Etelämpänä rusakko korvaa metsäjäniksen ja onneksi molemmat ovat kotkalle samanarvoisia saaliita. Satelliittikotkamme saalistusalueella rusakkoa kuitenkaan tuskin esiintyy. Siksi metsäjäniksen kannanvaihtelu on käytännössä se tekijä, joka sääolosuhteiden ohella määrää pesinnän onnistumisen – ellei ihminen muuta tilannetta.